Viimeinen postaus / Last blog posting

Tämä on nyt blogin viimeinen postaus. Tämä alkoi tosiaan ihan vain meidän Diversity Lottery -prosessin kirjaamisesta ja sen jälkeen onkin tullut kirjoiteltua kaikenlaista. Monta jutun aihetta olisi varmaan vielä ollut pääkopassa, mutta aikaa ei vain ole ollut niille tai aika on ajanut niiden juttujen ohi. Päivät ovat täyttyneet normielämästä, töistä, opinnoista ja muusta. Elämä toisessa maassa ei ole välttämättä sen hehkeämpää kuin se on Suomessakaan. Arki on arkea muuallakin. Tosin kaikenlaista uutta, haasteita ja onnistumisia tulee kohdattua ihan eri tavalla, kun navigoi maassa, jonka tavat ovat hyvin erilaiset kuin tutussa ja turvallisessa kotimaassa.

Tämä maa on täynnä niin kaikkea, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta jos ihan lyhyesti tiivistettynä pitäisi sanoa, että mikä tässä maassa on parasta, niin se on: ihmiset ja luonto. Olen tavannut näiden vuosien aikana uskomattoman upeita, innostuvia, ystävällisiä ihmisiä vaikka kuinka monta. Myös laajan maan eri osavaltiot sisältävät niin upeita paikkoja, maisemia ja koettavaa, että näiden kaikkien läpikäymiseen ei yksi ihmiselämä taida riittää. Vaikka kuinka kuvittelisi tietävänsä ja tuntevansa tätä maata sarjoista ja elokuvista, niin kyllä tämä elo täällä on kuitenkin niin erilaista niistä TV:stä tutuista jutuista. Ja siis positiiviseen suuntaan. Jos olette aikeissa reissata ja jopa asua tässä maassa, niin ehdottomasti suosittelen tutustumaan näihin paikallisiin ihmisiin. Osa heidän perheistään on asunut täällä jo sukupolvien ajan, osa on tällaisia tuoreempia tapauksia, mutta ihmisten historiat, tarinat, unelmat täällä ovat aivan älyttömän kiinnostavia ja tutustumisen arvoisia. Olemme kaikki oppineet niin paljon kanssa-asujiltamme täältä ja koen olevani onnekas voidessani työskennellä päivittäin kymmeniä eri kansalaisuutta tai uskontoa edustavien ihmisten kanssa.

Toiseen maahan muuttavia kehotan myös tutustumaan kohdemaahan etukäteen, ottamaan asioista selvää, olemaan avoimin mielin ja varautumaan niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin yllätyksiin. Asiat ei hoidu niin kuin Suomessa, eikä niiden kuulukaan hoitua. Terveydenhuolto, koulutus, erilaiset lait ym. ovat hyvin erilaisia, mutta niitä ei yksittäinen maahanmuuttaja voi muuttaa, joten noihin kannattaa asennoitua jo etukäteen niin, että näin hommat vaan täällä on ja hoituu tällä tavalla. On myös hyvä tunnistaa minkälaisten asioiden kanssa pystyy elämään ja minkä ei. Elämä toisessa maassa ei vaan ole paras vaihtoehto kaikille. Mikään maa ei ole täydellinen, ja jotkut asiat on täällä itselle mieluisampia, jotkut taas on itelle paremmin Suomessa. Toiseen kulttuuriin sukelluksesta kannattaa ottaa kaikki se hyvä ja positiivinen irti ja asennoitua kaikkeen uuteen avoimin mielin ja hyvillä hermoilla. Näillä ohjeilla me on täällä taaplattu ja taaplataan jatkossakin.

Kiitän kaikkia blogiin eksyneitä siitä, että olette jaksaneet lukea meidän elämästä ja sattumista näiden viimeisen kuuden vuoden aikana.

Thank you all that have come to read my posts during the last 6 years. Since I just became a naturalized citizen I feel that now is the time to wrap up this blog that started from our Diversity Lottery selection more than 6 years ago. We will still be living and exploring here, but without reporting them in the blog. I hope that you have found place to go to in this country from some of my posts, since this country is full of such amazing places. More than one person´s lifetime worth of places to visit. This country is also full of amazing people that I have been lucky to meet and some of them to call my friends.

Thank you all.

--- The End ---

Kansalaisuuden hakeminen osa 7 – kansalaisuusseremonia

Viimeinen vaihe olikin sitten kansalaisuusseremonia. Mun haastattelussa oli tosiaan kerrottu, että voivat laittaa mulle saman haastattelupäivän ja jos siihen sattuu tulemaan eri kellonaika sille päivälle, niin voimme säätää sen sitten siellä paikan päällä. Tosiaan paperille oikein kirjoitin päivämäärän ja ajan. Kiireessä sitten kun sain sen seremonialapun en katsonut kuin, että sama kellonaika kuin puolisolla eli 12.45. Vasta myöhemmin huomasin, että päivämäärä ei ollutkaan sama.. Eli jostain syystä nyt syyskuussa seremonioita oli kahtena eri päivänä, eri viikkoina ja meidän seremoniat eivät sitten osuneetkaan samalle päivälle. Turha sitä sitten enää siinä vaiheessa oli valitella, vaan näin oli sitten mentävä kahteen kertaan. Toiseen perheenjäsenenä vieraaksi ja toiseen sitten itse.

Itse seremoniaan siis saa tulla myös perheenjäseniä ja ystäviä, mutta tilaa siellä Campbellin Heritage Theathressa ei ole ihan liikoja, joten ottavat sinne yläkerran parvelle vain 200 henkilöä. Tosin sitten kävi myöhemmin ilmi, että osa vieraista pääsee kuitenkin sitten sinne itse tilaan, jossa myös ne kansalaisuuden saavat ovat, eli turhaan kiirehdittiin toisella kerralla, että puoliso varmasti mahtuisi myös. Ekalla kerralla oltiin ihan ajoissa jo senkin takia, että joku oli sanonut, että parkkipaikan saaminen voisi olla haasteellista. No, olihan siellä toki autoja, mutta oli siellä kyllä ihan hyvin tilaakin, eli ihan yliaikaisin ei tarvitse mennä. Jonossa tarkistavat vielä paperin ja Green Cardin. Mun paperin tarkastanut virkailija bongasi siitä Green Cardista sen koodin ja totesi vaan hymyillen, että "lottery, huh? you have been lucky".

Itse seremonia koostuu parista puheesta, Tähtilipun laulamisesta, kahdesta valasta (Oath of Allegiance ja Pledge of Allegiance), kansalaiseksi julistamisesta ja parista videosta. Ensimmäisessä puheessa luettelevat myös kaikki maat, joiden kansalaisia sinä päivänä saa USA:n kansalaisuuden. Sekä puolison että omassani seremoniassa oli ihmisiä noin 50 maasta ja omassa tilaisuudessani kansalaisuuden sai kerralla 407 henkilöä. Ei siis ihan mikään pieni tilaisuus. Puolison tilaisuus oli musta vähän rennompi ja sen vetäjä kehotti ihmisiä ja heidän läheisiään hurraamaan aina kyseisen maan kohdalla, kun sen maan edustajan piti nousta ylös. Siinä sitten minä hurrasin itekseni ja puoliso oli ainoa ylösnousija kun Suomi sanottiin, kun esimerkiksi kiinalaisia ja meksikolaisia tuntui olevan puoli salillista. Mun seremoniassa tällaista ohjetta ei annettu ja me sitten vaan noustiin ylös, mutta kukaan ei sanonut mitään ennen kuin tuli meksikolaisten ja parin muun maan vuoro, jolloin sali oli taas revetä hurrauksista. Tilaisuuden lopuksi näytettiin nykyisen presidentin puhe videolla, jossa hän onnittelee uudesta kansalaisuudesta. Siellä yleisön joukossa oli muutama pettynyt huokaus videon alkaessa pyörimään ja puolison seremoniassa mun vieressä istunut tyttö sanoi, että hänen seremoniassaan pari kuukautta aiemmin ei ollut videota näytetty. Eli ilmeisesti ei ollut silloin vielä ollut valmis, on varmaan ollut muita kiireitä.

Tilaisuuden alussa jaetaan kirjekuori, jossa on muun muassa passihakemus, äänestäjäksi rekisteröitymislomake ja muutama vihkonen kuten maan perustuslakivihkonen. Viime vuonna kansalaisuuden saaneet ystäväni olivat ihastuneita silloin, kun saivat Obaman allekirjoittaman kirjeen, jossa toivotettiin tervetulleeksi. Ilmeisesti kyseisen kirjeen kirjoittaminen ei ole ihan tärkeyslistan kärjessä, sillä meidän kirjekuoressa ei ollut minkäänlaista presidentin tervetuloa kansalaiseksi kirjettä. Tilaisuuden alussa siis keräsivät pois Green Cardit ja sen haastattelukutsun ja sen lopussa sitten jakoivat Naturalization Certificate -todistuksen eli todistuksen kansalaisuudesta.

Puolison tilaisuus oli ilmeisesti se alunperin tälle kuulle suunniteltu ainoa seremonia, koska sen seremonian jälkeen voi suoraan vaan jonottaa passijonoon ja jättää hakemuksensa ja sitten käydä jättämässä äänestämisrekisteröintilappunsa toiseen pisteeseen. Mun seremonian jälkeen pystyi jättämään vain sen äänestämisrekisteröintilapun, mitään passipistettä ei ollut. Joka suoraan sanottuna on lievästi ärsyttävää, koska passihakemuksen voi muuten tehdä postissa ja niitä aikoja saa sitten odotella viikkoja tai odotella tiettynä päivänä siellä postin edessä tunteja aamulla. No, tasan ei käy onnenlahjat. Kansalaisuus on nyt kuitenkin taskussa ja passin saa sitten haettua, kun on tarpeen joskus lähiviikkoina.

Teinin osalta ei ole vielä tietoa haastattelusta, eikä muusta. Kait ne ajat sitten joskus tulevat, jos mitään ei ole kuulunut siihen mennessä, kun käsittelevät jo teinin jälkeen jätettyjä hakemuksia, niin sitten kuulemma sinne voi soittaa ja vaatia nopeutettua käsittelyä, mutta tällä hetkellä tosiaan USCIS:n sivujen mukaan käsittelevät vielä joitain hakemuksia viime vuoden syyskuulta. Teinin paperit tulevat käsittelyyn sitten kun tulevat, mutta meidän perheestä siis 2/3:n osalta prosessi on nyt läpikäyty ja tämän maan silmissä olemme USA:n kansalaisia, muualla sitten Suomen ja USA:n kaksoiskansalaisia. Ensi syksynä sitten äänestämään!

P.S. Ainakin täällä sen jälkimmäisen valan lukee vapaaehtoinen uusi kansalainen. Työkaverini oli aiemmin omassaan ollut se valittu vapaaehtoinen. Bongaavat ilmeisesti mahdollisimman tähtilipun värisiin tai isänmaallisiin vaatteisiin pukeutuneen ja kysyvät tätä vapaaehtoiseksi valan esilukijaksi. Ainakin työkaverille oli kerrottu, että valitsivat hänet siksi, kun hänellä oli Amerikan lipun kuvioinen paitapusero päällä. Samantyylisillä, ehkä vähän hillitymmillä kuoseilla, olevilla spekseillä varustetut tyypit lukivat sen valan myös meidän molempien tilaisuuksissa. Eli jos on kansalaisuusseremonia edessä ja hinkua sinne lavalle lukemaan sitä valaa, niin sellaiset isänmaalliset kuteet parantaa mahdollisuuksia valintaan ilmeisesti rutkasti.

Kansalaisuuden hakeminen osa 6 – haastattelu

Vähän tässä kesän aikana herätti ihmetystä, kun puolison status tuolla USCIS:n systeemissä oli päivittynyt, että valmistellaan haastatteluprosessia, mutta mun ja teinin statuksessa luki edelleen, että meille on varattu biometriikka-aika. Joka siis oli meidän kolmen osalta suoritettu kaikilla samana päivänä.

Sitten heinäkuussa puoliso sai kutsun haastatteluun, eikä meidän muiden tilanne ollut nytkähtänyt ollenkaan eteenpäin. Puolison haastatteluaika tuli ja tuo sen läpäisikin, mutta edelleen meidän muiden status pysyi muuttumattomana. Sitten seuraavalla viikolla puolison haastattelusta mulle tuli ilmoitus, että mun haastatteluaika on vahvistettu ja seuraavalla viikolla tuli kirje, että haastattelu olisi syyskuun puolivälissä. Siinä sitten uuden työn opettelun ja teinin collegeen muuttovalmisteluiden keskellä oli aika ruveta opiskelemaan sitä Civics eli yhteiskuntaoppi-osuutta siihen haastatteluun. Tosin suuren osaan kysymyksistä jo osasin vastatakin ja osa oli tullut opittua, kun olin kysellyt niitä samaisia kysymyksiä puolisolta ennen puolison haastattelua. Mutta oli siellä pari sellaista, jotka eivät tuntuneet jäävän päähän mitenkään. Niinkuin nyt esimerkiksi korkeimman oikeuden päätuomarin nimi. En tajua miten juuri se tuntui olevan niin vaikea kysymys, vaikka vastaus on niinkin periamerikkalainen nimi kuin John Roberts.

No, haastattelupäivä tuli ja mun haastatteluaika oli onneksi aamulla kello 8.35, joten ei tarvinnut lähteä kesken työpäivän kiiressä tai mitään sellaista. Alkuun katsovat paperin ja siitä ajan ja ohjaavat siitä sitten turvatarkastuksen jälkeen oikeaan jonoon, jossa saa jonotusnumeron ja siitä sitten sinne aulaan. Vähän ennen mun paperissa ollutta aikaa huudettiin jo mun numeroa ja pääsin sisään sinne haastatteluhuoneeseen. Jotkut tutuista on sanoneet, että he rupattelivat ensin haastattelijan kanssa huoneen sisustuksesta ja muusta, mutta mulle osui vähän hiljaisempi kaveri. Mutta tosi mukava se haastattelija oli, olin vähän odotellut sellaista DMV-tyylistä tylyä tyyliä, mutta tämä oli kaukana siitä. Käytiin siinä sitten paperit vielä läpi ja kyseli niitä kysymyksiä ja minä sitten silmiin katsoen vakuuttelin ja vannoin, että paperissa olevat tiedot olivat oikein. Ja olivathan ne, mutta koska hakemusta ei voi päivittää, niin olin tehnyt aiemmin valmiiksi paperin, jossa oli listattuna kaikki muutokset. Muutoksiahan tässä on ollut, kuten osoitteen muutos (joka merkitään erikseen siihen sitten kaikille perheenjäsenille), työpaikan muutos ja sitten vielä piti vahvistaa, ettei tietyt muut asiat olleet muuttuneet. Sen jälkeen oli sitten vuorossa se civics-testiosuus ja enkun testi. Enkun testi on tosiaan ihan lyhyt kirjoittamis- ja lukemistehtävä, jotka on kyllä suomalaisen kouluenglannin suorittaneelle erittäin helppoja. Civics-testiosiossahan on yhteensä 10 kysymystä, joista 6 pitää saada oikein. Eli heti kun ne 6 on saatu oikein, kysymysten kysyminen loppuu siihen. Tiesin kyllä osaavani vastaukset, mutta silti jännitti jonkin verran. Kuudella kysymyksellä siitä selvittiin, mutta vähän alkoi siinä kohtaa hymyilyttää, kun sitä korkeimman oikeuden päätuomarin nimeä kysyttiin. Onneksi oli tullut tankattua se niin, että osasin sen unissanikin. Kun sitten kuuluvasti huokaisin helpotuksesta, kun 6 kysymystä oli mennyt oikein, se virkailijakin hymyili ja sanoi, että tässä on nyt 95 %:sti hommat hanskassa ja hyvin menee. Se mitä olen lueskellut, niin jos ja kun siihen haastatteluvaiheeseen asti pääsee, niin se tarkoittaa, että paperit on niin hyvin syynätty läpi ja pitkä prosessi ja paperinpyöritys on päättynyt, että ei niillä oikeastaan ole mitään halua ja tarvetta ruveta siinä vaiheessa enää hylkäämään sitä hakemusta.

Eipä siinä sitten kauheasti muuta ollut kuin muutaman paperin allekirjoittamista ja kahden passikuva-kokoisen kuvan antoa. Tämähän olikin sitten mielenkiintoinen juttu. Puolison haastattelussa oli sanottu, että tämä on muuten selvä, mutta tarvittaisiin vielä kaksi passikuvaa. Puoliso oli ihan, että häh, ei mulla ole sellaisia. Virkailija oli vaan todennut, että joo ei sitä taida siinä kirjeessä enää olla listattuna, että ne tarvitaan, mutta kyllä ne nyt tarvitaan. Onneksi kadun toisella puolella on Costco, josta kuvat saa nopeasti ja halvalla. Puolison kokemuksesta viisastuneena sitten mulla oli mukana ne kuvat, joita tosiaan ei missään siinä kutsukirjeessä sanota, että ne tarvitaan. Joten ei tullut ekstraodottelua, vaan virkailija sanoi, että hän suosittelee minun hyväksymistäni kansalaiseksi. Oli siinä tullut puheeksi, että puolisolla olisi kansalaisuusseremonia seuraavalla viikolla ja se virkailija totesi, että yrittävät vielä saada sitä seremoniapäivää täyteen ja jos mulla olisi 30 minuuttia aikaa, niin voisin saada ajan siihen samaan päivään. Protokolla kun normaalisti menee niin, että haastattelija esittää, että haastateltava hyväksytään kansalaiseksi ja sen jälkeen paperit menevät jonkun toisen virkalijan pöydälle, joka hyväksyy suosituksen. Tämän jälkeen sitten postitse jossain vaiheessa lähettävät kutsun kansalaisuusseremoniaan, joita järjestetään täällä meidän nurkilla kerran kuukaudessa. Mullehan tämä tällainen pikaisempi prosessi sopi oikein hyvin ja 40 minuuttia myöhemmin kädessäni oli niin hyväksyntälappu kuin seremoniakutsulappukin. Tosin kaikki ei sitten mennytkään ihan niinkun Strömssössä, mutta palaan siihen seuraavassa postauksessa.

Vaikein osuus oli kuitenkin nyt ohi, ja sitten oli edessä enää se virallinen osuus, itse kansalaisuuden saaminen.

Kansalaisuuden hakeminen, osa 5 – biometriikka tehty ja haastatteluun valmistautumista

Meidän biometriikka-aika, eli sormenjälkien anto ja kuvan ottaminen on nyt sitten tehty. Käynti meni tosi jouhevasti. Meillä oli kaikilla samana päivänä aika kello 8.00. Oltiin siellä itse asiassa vähän ajoissa, koska tiedettiin, että siinä ilmoittautumisen ja muiden kanssa voi mennä hetki. Ei ollut kauheasti jonoa, ja se itse sormenjälkien ym. ottaminen nyt ei kovin kauan vie aikaa, joten oltiin ulkona sieltä toimistolta jo klo 8.10.

Antoivat meille kaikille siinä sitten käsiin tuon Civics-testin (eli ns. yhteiskuntaopin ja historian testin) valmistautumiskirjasen. Siinä on 100 kysymystä, joista itse testissä sitten kysytään 10 kysymystä. Niistä vähintään 6 pitää mennä oikein. Suurin osa asioista on jo tuttuja, tai kysymykset on tyyliin "mainitse yksi" jne., joten ei tarvitse opetella ulkoa mitään pitkiä listoja. Muutama historia-kysymys siellä on, jotka ei olisi ilman tuon lukemista ollut hallussa, mutta ei ne mitenkään mahdottomalta tunnu oppia. Jos kiinnostaa, niin tuo dokumentti löytyy täältä.

Muutama kysymys siellä on osavaltiokohtainen, jotka pitää sitten tarkistaa muualta. Meidän teini sen jo tekikin, vaikka osa näistä jo tiedettiinkin, eli:

Kalifornialaiset senaattorit ovat: Dianne Feinstein ja Kamala Harris

Meidän alueen kongressiedustajat: Anna G. Eshoo/Ro Khanna (piti opetella uusi nimi kun muutettiin)

Kalifornian pääkaupunki: Sacramento

Kalifornian kuvernööri: Edmund G. Brown Jr. (enpä olisi tiennyt oikeaa etunimeä, koska joka paikassa häntä kutsutaan nimellä Jerry Brown, joka kyllä kelpaa myös vastaukseksi) 

Nyt sitten odotellaan taas, että tarkistavat meidän taustat ja kutsuvat meidät sinne haastatteluun, joss myös tuo Civics-testi sitten on. Tässä on kuullut niin erilaista infoa, että kuinka kauan tätä odottelua kestää, että en pysty kyllä yhtään arvailemaan, että kauanko tässä prosessissa vielä kuluu. Siellä USCIS:n sivulla on tällä hetkellä tieto, että käsittelevät papereita viime huhtikuulta (eli vielä kauempaa kuin viimeksi katsoessa). Yhdellä kaverilla oli mennyt juuri 5,5 kk samassa toimistossa, ja kaverin kaverilla prosessiin oli mennyt 3 kk, mutta se oli toisen toimiston alueella. Eli kyllä tässä varaan nyt alkusyksyyn odotellaan. Sen näkee sitten.

Kansalaisuuden hakeminen, osa 4 – paperit perillä

Kuulemma voi kestää jokusen viikonkin, että saa ne tunnukset, joiden avulla voi seurata paperien käsittelyn etenemistä. Tänään (maaliskuun toisella viikolla) kuitenkin tuli pankista tekstiviesti, että tililtä on lähtenyt 725 $. Viesti tuli vielä kolme kertaa. Olin aamulla vähän pöllämystynyt enkä tajunnut, mihin tuollainen summa olisi mennyt, joten kirjauduin verkkopankkiin ja siellähän ne ovat, kolme tilisiirtoja USCIS:lle (United States Citizenship and Immigration Services). Eli hakemukset, tai ainakin niiden mukana lähteneet shekit, ovat siis perillä heidän toimistossaan.

Yleistä aikataulua ja käsittelyruuhkaa voi vähän seurata heidän sivuillaan. Niiden mukaan San Josessa, joka on meitä lähin toimisto, käsitellään nyt toukokuussa 2016 lähetettyjä hakemuksia. Eli pitkä odotus tässä vielä siis on edessä. Eräs ystäväni sai kansalaisuuden noin vuosi sitten, hänellä käsittelyaikaan kului 6 kk. Mutta kuulemma aina vaalivuosina hakemusten määrä kasvaa, eli ovat ilmeisesti purkamassa nyt sitä sumaa sitten siellä, tai sitten jostain muusta syystä käsittelyaika on pidentynyt.

Sinänsä tässä ei mitään kiirettä ole, mutta vähän olimme suunnitelleet mahdollista Suomessa käyntiä loppukesästä, mutta ei uskalla ainakaan vielä varata mitään matkoja, ettei sitten tarvi esimerkiksi biometriikka-käyntiä siirtää ja sitä kautta viivyttää prosessia. Tässä varmaan ehtii sitten teinin collegeopiskelutkin alkaa ja hän muuttaa johonkin muualle, jolloin ne paperit joudutaan ehkä siirtämään johonkin lähemmäksi käsiteltäväksi. No, sen näkee sitten. Mutta näiden tekstien julkaisemiseen taitaa mennä jokunen kuukausi vielä.

Edit. 

Tunnukset eli meidän case-numerot tuli puolisolle kolme päivää tekstin kirjoittamisen jälkeen. Postitse tunnukset tuli seuraavalla viikolla. Kun niillä sitten tarkistin meidän statuksen, niin siinä sanottiin, että ajat biometriikka-käynnille on lähetetty meille postitse. Sekin kirje sitten tuli, ja ajat on jo maaliskuun lopulla. Tosin sen jälkeen sitten kuulemma kestääkin ennen sitä haastattelua. Eräs tuttu oli juuri saanut prosessin päätökseen puolessa vuodessa, eli ehkä se käsittelyjonon tieto ei sitten ole ihan ajantasalla, tai siellä on joku erilainen keissi sieltä kesäkuulta, jonka käsittely kestää kauemmin.

Kansalaisuuden hakeminen, osa 3 – hakemuspaperit lähteneet

Pikainen päivitys tilanteeseen näin helmikuussa.

Yrittivät sieltä toimistolta soitella puolisolle viime perjantaina, mutta oltiin reissussa, eivätkä saaneet kiinni. Olivat jättäneet kuitenkin vastaajaan viestin, että tarvittaisiin tiedoksi vanhempien vihkipäivä. Oltiin vähän ihmeissämme, että mihin moista tietoa tarvitaan, kun ei sitä kysytä missään niissä papereissa. Itse asiassa vanhempien tietoja ei täytetä ollenkaan, jos he eivät ole USA:n kansalaisia. No selvisihän se sitten seuraavan viikon alussa, sieltä lomakkeesta puuttui rasti kohdasta, olivatko vanhemmat puoliskon syntyessä naimisissa. Oli siis hieman erikoisesti kysytty, kun kyselivät tarkkaa päivää, eikä vain tuota kyllä/ei-kysymystä. 

No, samana päivänä sattui sitten olemaan saatavilla web-palvelussa myös se teinin selective service -tunnus, joten saatiin muin saatiinkin kaikki lomakkeet lähtemään samaan aikaan. Olimme siis pyytäneet heitä pitämään niitä pari viikkoa, jos saisimme sen tunnuksen suht nopeasti. Jos ei siinä ajassa olisi tullut, olisi lähetetty muut kuin teinin paperit eteenpäin. Sinänsä niillä ei kait niin merkitystä ole, mutta jos ne lähtevät samassa nipussa, niin on kuulemma hyvät mahdollisuudet, että ne myös käsitellään yhtä aikaa. Tämä siis tarkoittaisi mahdollisesti vain yhtä reissua antamaan sormenjälkiä ja jopa mahdollisesti kaikkien haastattelua samana päivänä. 

No, nyt ei voida taas kuin odotella. Eli taas ollaan keskellä tällaista odotteluprosessia kuin oltiin silloin blogin alkuaikoinakin.

Kansalaisuuden hakeminen, osa 2 – miksi kansalaiseksi?

Niin, miksi me kansalaisuutta haetaan ja näin nopeasti.

Tätä asiaa on meillä kotona joskus pohdiskeltu ja olemme jo pitkään ajatelleet, että kansalaisuutta haetaan, kun se on mahdollista. Meillä syyt ovat olleet seuraavat: 

– Olemme aikeissa jäädä tänne pysyvästi tai ainakin toivottavasti pitkäaikaisesti, jolloin on luonnollista olla kiinteämpi osa tätä yhteiskuntaa. Ja olla siten täysivaltainen yhteiskunnan jäsen. 

– Mahdollisuus rekisteröityä äänestäjäksi ja äänestää vaaleissa, vaikuttaa poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ja osallistua sitä kautta myös omaan elämään vaikuttamiseen.

– Vaikka ajatuksena onkin asua täällä, niin kansalaisuus antaa myös sen mahdollisuuden, että maasta voi olla välillä pois pitempiäkin aikoja ja palata takaisin (koskaanhan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan). Ei siis tarvitse hakea mitään takaisintulolupia kuten Green Cardin kanssa, jos olisi pitempään poissa.

– Ei tarvitse huolehtia Green Cardin uusimisesta 10 vuoden välein, eikä kantaa sitä korttia aina mukanaan. (Tiedän, ettei kaikki niin tee. Mutta tiedän myös, että viimeaikaisten uutisten ja päätösten jälkeen työpaikkojen lakimiehet ovat muistuttaneet työntekijöitä kantamaan mukanaan henkilöllisyystodistusta, josta käy ilmi oleskelun laillisuus. *huom. tämä teksti on kirjoitettu helmikuussa, joten viimeaikainen viittaa siis alkuvuoteen.)

– Koska Suomi sallii kaksoiskansalaisuuden, joten emme prosessissa menetä Suomen kansalaisuuttamme. 

– Ehkä enemmän teinin tulevaisuuden näkökulmasta, mutta osa opiskelustipendeistä ja työpaikoista on vain kansalaisten ulottuvilla.

– Kansalaista ei voi karkoittaa maasta. Vaikka ei meillä siis mitään aikomusta olekaan alkaa tässä lakia muutenkaan rikkomaan. 

– Kansalaisena voisi muuten saada anottua pysyvät oleskeluluvat myös muille perheenjäsenille, mutta meitä tämä tuskin tulee koskemaan. Ja prosessi on kuulemma tolkuttoman pitkäkestoinen, varsinkin jos kyse on jostain muusta lähisukulaisesta kuin vanhemmista tai omista lapsista. Eli se nyt kuriositeettina, ei vaikuttanut meidän päätösprosessiin. 

– Meidän näkökulmasta hyödyt ylittävät haitat. Monet nostavat esille, että kansalaisena on verovelvollinen ikuisesti Yhdysvaltoihin. Suomella ja USA:lla on verotussopimus, eli henkilöä ei tuplaveroteta. Suomen veroprosentti on edelleen täkäläistä suurempi, joten tuskin ihan heti tulee tilannetta, että ero olisi toiseen suuntaan ja joutuisi Suomesta käsin sen lopun maksamaan USA:han. Koskaanhan ei toki voi sitä tietää. Toisekseen kansalaisena saattaa joutua valamieheksi oikeudenkäyntiin, mutta aika harvinaistahan se loppujen lopuksi on. Tai kyllä niitä kutsuja kait tulee aina joskus, mutta yksikään tuttavani ei ole päässyt sitä valintaprosessia pidemmälle, vaikka olisivat asuneet täällä vuosikymmeniä. Tulee sitten kutsu, jos tulee.

Pari tuttavaani on viime aikoina käynyt prosessin läpi laittaen paperit eteenpäin heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä. Heillä syyt olivat lähes samat kuin meillä, ja myös erityisesti se, että pääsi äänestämään edellisissä vaaleissa. Olen kuullut sellaisenkin näkökulman, ettei halua prosessia aloittaa nykyhallinnon alla, mutta me ei asiaa pohdittu ollenkaan siitä näkökulmasta. Tosin se kansalaisuus-workshopin yksi vapaaehtoistyöntekijä totesi siinä alkuun puolisolle, että "kiitos, kun vieläkin haluatte tämän maan kansalaisuutta hakea". Meille tämä ei kuitenkaan ole ollut puoluepoliittinen päätös mitenkään, vaan luonnollinen jatke täällä olemiselle. 

Kansalaisuuden hakeminen, osa 1 – hakemuspaperien täyttämistä

Tämä kirjoitus on kirjoitettu helmikuussa 2017, mutta saa nähdä milloin tulee aika julkaista tämä. Koska en tiedä vielä kaikkia edessäolevia kiemuroita ja prosessin kestoa, en halua siitä täällä julkisesti vielä kauheasti huudella. Kirjoitan nämä tässä sitä mukaa kun jotain tapahtuu ja julkaisen sitten, kun prosessi on päättynyt. Nämä kirjoitukset ovat myös blogin viimeiset postaukset. Päätin jo reilu puoli vuotta sitten, kun aikaa ei tuntunut riittävän yhtään mihinkään ylimääräiseen, eikä varsinkaan bloggaamiseen, että tämän aihepiirin viimeinen kirjoitus tulee olemaan myös blogin viimeinen postaus. Sitten on ikäänkuin tässä blogissa katettu yksi iso kaari kokonaisuudessaan, Green Card -hakemuksista kansalaisuushakemuksiin.

Yhdysvaltain kansalaisuuttahan voi alkaa hakea kansalaistumisprosessin kautta. Hölmö käännös suomeksi, mutta englannin kielinen termi on siis naturalization. Eli siinä ikään kuin luonnollisesti kansalaistutaan näin ajan myötä ja tullaan siten täysivaltaiseksi jäseneksi tässä maassa äänestysoikeuksineen ynnä muineen. Mitenkään automaattisesti tämä prosessi ei tietenkään käy ja Green Cardilla voi kyllä olla täällä vaikka koko ikänsä. Nykyään vaan se itse Green Card kortti pitää myös uusia 10 vuoden välein ja maksaa se reilu nelisensataa siitä. Eli ei senkään turvin voi vaan köllötellä olemaan loppuelämänsä, vaan pitää aktiivisesti muistaa se uusia ajoissa.

Yhdysvaltain kansalaisuutta voi alkaa hakea siinä vaiheessa kun on ollut maassa Green Cardilla vähintään viisi vuotta keskeytyksettä (tai jos on naimisissa maan kansalaisen kanssa, niin raja on kolme vuotta). Maasta saa toki olla välillä pois ja käydä ulkomailla, mutta jos tuota aikaa on kertynyt yli 6 kk, se aika lisätään siihen määräajan päälle. Ja jos poissa on ollut yhtäjaksoisesti pidempään, saattaa se kertymisaika alkaa ihan alustakin. Hakemuksen voi kuitenkin täyttää ja lähettää jo kolme kuukautta ennen tuota maagista viiden vuoden rajan täyttymistä. Ja mehän on se rajapyykki nyt jo ylitetty. Ihan heti ensimmäisenä mahdollisena päivänähän me ei papereita täytetty, vaikka ei tässä kauheasti ole vitkuteltukaan. Kansalaisuutta voi itse hakea täytettyään 18 vuotta ja olemmekin tässä pohtineet, että odotellaanko sitä päivää, kun koko perhe on täysi-ikäisiä vai mitä tehdään. Siitä, miksi kansalaisuutta haemme jne. ajattelin sitten kirjoitella erillisen postauksen jossain vaiheessa.

Itse hakemus on 20-sivuinen N-400-lomake, johon voi halutessaan tutustua täällä. Pääsääntöisesti ihan peruskauraa ja hillitön määrä Kyllä/Ei-kysymyksiä seulomaan taustaa. Muutamia kohtia siellä kuitenkin oli, joita ajateltiin tarkistaa jostain. Koska lomake ei kuitenkaan ole mikään äärimmäisen vaikea täyttää, jonkun verran aikaa se toki vaatii, ei lähdetty palkkaamaan mitään maahanmuuttoon erikoistunutta asianajajaa. Sitten bongasin meidän lähikirjaston sivuilta kansalaisuuden haku -aiheisen workshopin ja ilmoittauduttiin sinne ajatuksenamme saada askarruttavat kysymykset hoitoon ja paperit lähetysvalmiiksi. No se olikin sitten vähän erilainen workshop kuin kuviteltiin.

Kävi siinä sitten alkuun ilmi, että ei tämä workshop ole pelkästään kysymyksille, vaan siinä erään ei-voittoa-tavoittelevan maahanmuuttoon liittyvän organisaation edustaja ja vapaaehtoiset täyttävät kanssamme (tai oikeastaan meidän puolesta) lomakkeet ja katsovat, että kaikki on oikein. Sen jälkeen he lähettävät paperit ja kaikki kommunikaatio tulee niin meille kuin heillekin ja voimme pyytää heiltä apua ja neuvoja missä tahansa prosessin vaiheessa. Ja koska meidän paperit on tehty kirjaston ilmaisworkshopissa ei meiltä peritä normaalia palvelumaksua. Toki olisimme voineet kysyä vaan neuvotkin ja lähteä kotiin täyttämään paperit loppuun, mutta jos kerran joku haluaa ne tehdä meidän puolesta, niin mikä ettei.

Siinä sitten käytiin paperit läpi meidän kaikkien osalta ja aikaa kyllä kokonaisuudessaan vierähti sen 1,5 h. Ja oikeastaan ihan hyvä oli, että saatiin kysyä joitain asioita, että miten ne sinne laitetaan. Mehän esimerkiksi asuttiin täällä kaksi ensimmäistä viikkoa hotellissa, joten piti varmistaa, mitkä osoitteet haluavat noille viikoille, ja esimerkiksi pitääkö meidän laittaa Suomen osoitteemme, koska se 5 vuotta ei ole ihan vielä täynnä (papereihin tarvitaan siis viimeisen 5 vuoden osoitteet). Jne, jne. Puolison saama ylinopeussakkokin piti sinne kirjata ja tehdä kirjallinen selvitys vieraan vallan (Suomen siis) alla suoritetusta asepalveluksesta. Perusteluiksi toki laitetaan vaan, että pakollinen asevelvollisuus jne., mutta on helpompi kirjoittaa se lisäys jonkun opastuksella, joka näitä kirjoittelee harva se päivä. Laiskuus siis iski, kun kerran tarjottiin ilmainen täyttöpalvelu.

Paperit liitteineen tuli täytetty ja shekitkin liitettyä hakemuksiin. Ilmaistahan tällainen kansalaiseksi haluaminen ei tietenkään ole, vaan hakemuksen käsittelymaksu on tällä hetkellä 640 $ ja sen lisäksi maksetaan 85$:n  biometriikka-palvelumaksu eli prosessiin kuuluva sormenjälkien ja valokuvien otto. Toki tuo käsittely kattaa sitten meidän koko taustojen selvittämisen ja koko prosessin, että onko se sitten kallis vai ei, on jokaisen itse mietittävissä. Sinänsähän me on käyty se taustojen selvittäminen läpi jo silloin Green Card -prosessin aikana, mutta sama homma on siis edessä myös nyt. Nyt ei vaan tarvitse enää toimitella rikosrekisteriotteita ja mitä kaikkea sitä pitikään silloin Green Cardia hakiessa toimitella.

Teinin osalta paperit eivät voi lähteä vielä eteenpäin, sillä vaikka täysi-ikäisyys lähellä jo häämöttääkin, pitää teinin papereihin saada ensin Selective Service eli asepalveluksen ID-numero. Miespuolisten 18–26-vuotiaiden, niin Green Cardin omaavien kuin kansalaistenkin, pitää rekisteröityä tuohon, joten se olisi ollut edessä joka tapauksessa. Koska Yhdysvalloissa ei ole pakollista asepalvelusta, ei tuo rekisteröityminen tarkoita armeijaan menoa paitsi siinä tapauksessa, jos tulisi yleinen liikekannallepano (viimeksi Vietnamin sodan aikaan). Mutta ilman sitä ID-numeroa kansalaisuushakemusta ei voi täyttää kokonaan ja lähettää. Tuon ilmoittautumisenhan voi tehdä myös netissä, mutta ilmeisesti järjestelmässä on vain kansalaisten sosiaaliturvatunnukset, joten teinin rekisteröityminen ei onnistunut. Eli hänen kohdallaan tuo rekisteröitymisprosessi etenee paperilomakkeiden lähettelyllä ja 1-3 kuukauden käsittelyajalla.


Mutta paperit on nyt täytetty ja nyt sitten vaan odotellaan seuraavia prosessin vaiheita.

Glass beach & Eureka

Tässä vielä muutama kuva heinäkuulta, kun ajelimme vähän pohjoisempaan Glas Beachille, joka on tunnettu lasista hioituneista kivistään. Valitettavasti ihmiset ovat siitä päärannalta pääsääntöisesti keränneet kaikki vihreät ja siniset lasikivet pois, muttavähän kauempana kuin epäsuomalaiseen vähän sääntöjä rikkomaan tapaan menee sellaisen aidan takaa toiselle kohtaa rantaa niin löytää vähän näitäkin värejä. Samalla reissulla tuli käytyä myös Fort Braggin Skunk Train -höyryveturiajelulla. Näytti siellä olevan ihan myös aikuisiakin, eikä pelkästään lapsia, vaikkei teini ensin ehkä ollut kovin innostunut reissusta. Juna menee siellä keskellä redwood-metsää ja muuta maisemaa ja keskellä junaa olevassa vaunussa kun on vain lava, niin maisemia voi ihailla siinä vaunussa ulkona seisoskellen.

Seuraavana päivänä käytiin Eurekassa, josta bongasin yhden katoavaa historiaan kuuluvan katetun sillan. Ei tämä nyt ehkä vetänyt versoja niille Hiljaiset sillat -elokuvien silloille, mutta ihan hieno se oli silti. Käytiin Eurekassa tallustelemassa myös Sequoia Park -puistossa, joka on siinä ihan kaupungin reunoilla. Tihkusateessa jälkeen nähtiin banana slug -etanoita vaikka kuinka paljon. Ei nyt näin kännyräpsy myötä pääse iha oikeuksiinsa. Eurekasta löytyy myös viktoriaanisia rakennuksia, joista Carson Mansion ja sen vieressä oleva rakennus on kyllä yksiä hienoimpia lajissaan. Kaikenlaisia aarteita täällä löytyy paikoista ihan vielä täältä Pohjois-Kaliforniastakin koluttavaksi.

I just wanted to share still some of the picture (cell phone quality) that I took on our trip to Glas Beach, Fort Bragg and Eureka this past July. We did only a short trip north from here, but there places are worth a mention. Glass Beach was one of them. It is a shame really that people collect the blue and green glass pebbles from here even though it is against the law. But if you go a bit further than the main beach you will see more colors there. Skunk train is another place worth to visit, even if you do not have small kids. The peacefull train ride in the redwoods is where your soul rests.

Have you seen the movide The Bridges of Madison County. Well, this is not Madison county and maybe not as fancy, but there is one covered bridge near Eureka, Bertha´s Ranch Covered Bridge, that you might want to see. And if in Eureka the victorian houses like Carson Mansion is a must and I highly recommend the Sequioia Park too right next to urban setting. Such little gems, I wonder how much more there is to discover in this beautiful state.

Hyde Street Pier, San Francisco

Vaihteeksi tällainen kuvapostaus muutaman viikon takaa, kun päätettiin käydä vihdoin Cityssä ollessamme katsastamassa noita isoja laivoja tuolla Hyde Street Pierillä. Aluehan on osa tuota merenkulkumuseota ja siten siis osa kansallispuistojen alaista National history parkia. Osuttiin sinne vielä sellaisena tapahtumapäivänä, että oli kaikenlaista ekstraohjelmaa, eikä pääsymaksuakaan tarvinnut maksaa. Kuvien otto jäi vähemmälle, koska vaan puoliso räpsi jotain kuvia ja näköjään pääsääntöisesti tuosta autolautasta, ei niinkään niistä purjeveneistä ja vanhoista rahtialuksista, mutta oltiin vissiin niin keskittyneitä koluamaan niitä laivoja, ettei muistettu kauheasti kuvailla. Tässä taas todiste, että kyllä täällä näitä paikkoja riittää kouluttavaksi vaikka kuinka paljon.

Some pictures from our visit to Hyde Street Pier, the National history park earlier this summer.

Matkailun bucket list

Tiedettiin jo etukäteen, että viime vuoden useamman reissun jälkeen tänä vuonna ei moisia reissailuja ole tiedossa. Siihen kun lisättiin teinin kesätyö ja mun uudessa työssä aloittaminen, niin reissailut on rajoittuneet päivän tai parin pysähdyksiin tässä nurkilla. Eikä niitäkään ole kauheasti tullut tehtyä.

Meillä on kuitenkin listalla ja haaveissa tiettyjä reissuja, jotka halutaan jossain lähitulevaisuudessa tehdä. Niistä tärkeimmät ovat: 

- Alaskan risteily: Lähtö joko Seattlesta tai Vancouverista, jotta matka-aika on lyhyempi ja pääsee nopeammin sinne vesille, jossa valaat asustaa. Vaihtoehtoisesti lento+autolla Alaskassa, jotta voi käydä kansallispuistossa katselemassa karhuja kalastamassa siellä koskissa.

- Musiikki road trip: New Orleans - Memphis - Nashville - ehkä jopa Detroit + muuta etelän osavaltioita. Ideana päästä oikein kunnolla fiilistelemään amerikkalaista musiikkiperinnettä ja käydä kurkkaamassa Graceland ja erinäisiä klubeja. Samalla voisi toki huristella läpi muidenkin etelävaltioiden, koska niissä ei ole kauheasti tullut vielä käytyä.

- Florida: Harry Potter -puisto, Kennedy Space Center, Key West, Everglades, Miami beach ja mitä näitä nyt onkaan. Ihan pakko päästä kokemaan tuo puoli Amerikkaa. 

- Koillis-USA:n pienet osavaltiot: niiden rannat, ruuat ja tunnelmat. Ja toki myös siksi, että jossain vaiheessa on tarkoitus taputella 50 osavaltiota käydyksi, joista vielä puuttuu 19. Eli alla oleva kartta pitäisi saada väritettyä joskus kokonaan.

- Havaijin loput saaret: varsinkin Maui ja pienemmät saaret. Teini kävi keväällä koulun orkesterin kanssa Oahulla, majoittuen Honoluluun ja oli sitä mieltä, että siellä on ihan liikaa turisteja, mutta vähemmän kansoitettuja pieniä saaria sieltä toki löytyy muita. 

- Uudestaan olisi kiva päästä Yellowstoneen, Utahin puistoihin, Bostoniin, Seattleen ja New Yorkiin jossain vaiheessa, kun vaan lomapäiviä kertyy tarpeeksi. Valinnan mahdollisuuksia ja valinnan vaikeutta siis on vuosiksi, jos tässä maassa reissata haluaa.

- Ajelu Oregonin rantareittiä pitkin.

- Texas: varsinkin Austin, Houston ja Dallas olisi kiva kokea ja kokea vähän teksasilaista elämää, vaikka se taitaa kovin paljon omasta elämästä poiketakin..

Eiköhän sitä siinä muutamaksi seuraavaksi vuodeksi oli haaveiltavaa. Senkin jälkeen, kun kaikissa osavaltioissa on tullut käytyä, löytyy niistä vielä hurjasti kaikkea muuta nähtävää ja koettavaa.

Helleaalto

Viime viikot on menneet lähinnä uusiin töihin oppiessa, 'learning curve' ottaa aina aikansa ja tällä kertaa vei hetkeksi melkein kaikki energiat. Samalla kun on ollut myös muita menoja ja teinin collegeen lähdön valmisteluja ja muuta, on tullut vietettyä melkoista hiljaiseloa somessa ja blogissa. 

Tällä viikolla Teksasiin iski hurrikaani kaikkine katastofaalisine seurauksineen ja täällä meidän nurkilla on kärsitty helleaallosta. Onneksi itse sai olla suuren osan päivästä ilmastoidussa toimistossa, mutta kotonakin on ilmastointilaite huutanut täysillä jo jokusen kerran, kun ilma ei tunnu viilenevän iltaisinkaan. Ei kuulemma tällaista ole ollut vuosikausiin ja puhelinkin piippaa ihan jatkuvasti noita virallisia hätätiedotteita, jotka varoittavat äärimmäisestä kuumuudesta. Iltaisin ilmassa väreilee sellaista utua, etten ole aiemmin törmännyt. Tosin en ole näin kuumissa oloissa koskaan ennen matkustellut. 

Teini on vielä nämä viimeiset viikonloput ennen opiskelemaan lähtöä töissä, ja on yritetty muistuttaa juomisen, syömisen ja viilennyksen tarpeesta. Ilmeisesti on ottanut neuvoista vaarin, sillä on vaikuttanut ihan pirteältä. Joku teinin työkaveri oli omassa rahastuskopissaan pyörtynyt ja oli tarvinnut ensiapuhenkilökunnan paikalle, jonka jälkeen oli tuo työkaverinsa passitettu siltä päivältä kotiin. 

Töistä ja työpaikan etsimisestä

Olenkin tossa parissa aiemmassa postauksessa maininnut, että mun työt nykyisessä paikassa näyttäisi loppuvan nyt kesällä ja ennustelin, että kesä menee sitten työnhaussa. Olen myös muutamaan kertaan tainnut mainita, että melkoisen kiireistä ja härdelliä ollut tämä kulunut kevät. No, hommathan meni sitten vähän eri tavalla kuin luulin..

Täällähän on useitakin eri vaihtoehtoja työllistyä, voi tehdä itsenäisenä kontraktorina eli laskuttaa vaan asiakasta, perustaa firman ja tehdä töitä sitä kautta, työskennellä vendorina tai kontraktorina jossain firmassa tai sitten joku yritys voi palkata sut niitten työntekijäksi. Mulle ei oikeastaan ole vieläkään ihan tarkkaan selvinnyt, että mikä on se tärkein ero vendorin ja kontraktorin välillä, molemmat kun usein tekee alihankkijan omaisesti töitä jollekin toiselle firmalle. Sen verran tiedän, että kontraktoria ei voi palkata samaan duuniin kauemmaksi aikaa kuin kahdeksi vuodeksi. Yli kahden vuoden pesti katsotaan jatkuvatarpeiseksi pestiksi ja silloin siihen pitäisi ottaa vakituinen ihminen eikä kontraktoria toisen firman kautta tekemään sitä. Vendor-tittelillä sitten taas tätä rajoitusta ei ilmeisesti olekaan, eli siinä ilmeisesti ajatellaan enemmän, että sä olet otettu töihin firmaan A työntekijäksi, vaikka ne sitten lähettääkin sut töihin firmaan B, niin sä olet sen A:n työntekijä ja ne voi lähettää sut haluamakseen ajaksi firmaan B. En tiedä, enkä jaksa nyt selvittää lakeja ja muita näiden taustalla. Se, että kumpi pesti on parempi riippuu enemmänkin ehkä siitä yrityksestä kuin siitä, että mikä se työsuhteen nimitys on.

Mä olen aiemmin ollut töissä vendorina, mutta nyt tässä viimeisimmässä olen ollut kontraktorina. Eli tiesin jo etukäteen, että pesti voi olla maksimissaan sen 2 vuotta vuosi kerrallaan. Nyt kuitenkin projekti muuttui sen verran ja vaihtoivat myös palkkausmallia, joten mua varotettiin erittäin hyvissä ajoin, että kontraktorin hommat mahdollisesti loppuvat nykyisen sopparin loppuun. Mikä oli siis hieno juttu, koska siinä ehti henkisesti varautua ja tehdä jonkunlaisia suunnitelmia. Pahimmillaanhan täällä voidaan pistää pihalle saman tien. Olen kyllä tässä jo vuosien varrella ehtinyt kuulla tarinan jos toisenkin, jossa työt loppuu kuin seinään tai tullaan kesken päivän ohjaamaan pihalle ja käsketään jättää työvälineet pöydälle. Joskus siihen ei ole mitään syytä, ja jotkut firmat taas ei kattele yhtään esimerkiksi sääntöjen rikkomista. Ja ne säännöt saattaa olla erittäinkin tarkat ja yksityiskohtaiset näissä alihankkijatyyppisissä työsuhteissa oleville. Ette uskoisi puoliakaan niistä jutuista, mutta mä en voi niitä tähän julkisestikaan kirjoittaa. Mutta joo, ihan maalaisjärjellä siis pärjää, eli varastaminen ja valehtelu ja muut vastaavat eivät myöskään kanna kovin pitkälle. Työnhausta täällä nurkilla oli just yksi artikkelikin täällä.

Mutta takaisin siihen mun työnhakuun. Töitähän täällä toki on, sen kohtaavuus voi tietty olla ongelma, koska välttämättä juuri sitä sun osaamista/työkokemusta omaavaa ihmistä ei etsitä juuri nyt missään. Virallisesti kait USA:ssa on luokitusten mukaan täystyöllisyys, kun työttömyysprosentti on siinä 5 % luokkaa, ja hyville tyypeille löytyy aina jotain töitä. Mutta ei se silti tarkoita, että työnhaku on aina helppoa ja nopeeta. Sopivan työpaikan löytämiseen voi mennä helposti kuukausiakin. Ja se työnhaku on kyllä ihan kokopäivätyötä, kun jokaiseen paikkaan pitää räätälöidä se CV ja saatekirje omanlaisekseen ja täyttää tiedot ties kuinka moneen rekrytointijärjestelmään, että rekrytoijat varmasti löytää sut niiden käyttämästä työnhakupalvelusta. Eli verkot pitää heittää moneen paikkaan, hyödyntää verkostoja ja sitten vaan hioa niin CV:tä kuin haastattelutaitojakin huippukuntoon. Ja yksi täällä usein hoettu juttu on, että töitä löytää helpommin, jos on jo töissä. Eli sinänsä mulla oli hyvä, kun tiesin ajoissa töiden (mahdollisesta) loppumisesta (ks. myös se ylle linkattu artikkeli, jossa sanotaan mm. siitä kun olet saanut sen ekan työpaikan, niin rekrytoijatkin kiinnostuu susta eri tavalla).

Mulle oikeesti kävi sen verran hyvä tuuri, että olin joskus aikoja aikoja sitten hakenut yhtä työpaikkaa, josta sattuivat ottamaan muhun yhteyttä nyt keväällä. Kävin sitten työhaastattelussa, ja sanoivat että palkkaavat mut. Sen jälkeenkin prosessiin meni viikkoja, kun piti tehdä taustaselvitys (background check), työtarjouksen vastaanottaminen ja hyväksyminen ja muut paperihärpäkkeet, ja sitten vielä piti odotella jokunen viikko sitä sovittua aloituspäivää. Ihan niinkuin siinä kevääseen osuneessa muutto- ja teinin valmistujaishärdellissä ei olisi ollut tarpeeksi, niin mun piti reagoida niihin taustaselvitystä tekevän firman sähköposteihin niin nopeasti kuin pystyin ettei se prosessi venyisi ihan tolkuttoman pitkäksi. Jouduin siis skannailemaan niin suomalaisia tutkintotodistuksia kuin kaivamaan (muuttolaatikoista!) jotain vuosien 2013-2015 W2-lomakkeita eri työpaikoista todistaakseni olleeni niissä paikoissa töissä. W2 on siis se lomake, joka työnantajan pitää toimittaa työntekijälle aina vuoden lopun jälkeen ja josta käy ilmi kaikki sinä vuonna ko. työntekijälle maksetut palkat ja niistä maksetut verot ja muut maksut. Yhtä vuoden 2013 lomaketta metsästin sitten työpäivän jälkeen ns. kissojen ja koirien kanssa vaikka kuinka kauan, vaikka olisi ollut muutakin tekemistä. Tarina päättyi kuitenkin onnellisesti, eli taustaselvitys meni läpi ja firma tarjosi mulle töitä. Kaikenmaailman papereitahan siinä piti allekirjoitella, niistä kirjoittelinkin jo aiemmin täällä. Eli aloittelin tässä jokunen aika sitten uudessa työpaikassa, jossa olen varsinainen työntekijä enkä töissä jonkun toisen firman kautta. Sinänsähän täällä työsuhde on aina "at will", eli kumpi tahansa osapuoli voi milloin tahansa ilmoittaa mistä tahansa syystä tai ilman syytä, että tämä työsuhde päättyi nyt, mutta onhan se silti vähän eri juttu olla suoraan palkattuna kyseiseen yritykseen. Ei noissa aiemmissakaan työsopimuksissa ole varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta nyt saa kaikki firman työntekijän edut ja etuisuudet (palkalliset lomapäivät, sairaspäivät, terveysvakuutukset ja mitä firma nyt ikinä tarjoaakaan) ja jossain määrin ainakin enemmän sellaisen turvatumman olon. Toki vähemmän liukumavaraa ottaa mitään ylimääräisiä lomia kuin silloin kun kontraktorina kaikki lomat oli palkattomia. Mutta joo, puolensa ja puolensa. En yleensä uskalla koskaan hehkuttaa mitään positiivista julkisesti missään, mutta tiedostan nyt olevani kyllä onnekas, kun sitä työhakurumbaa ja nyt ei tullutkaan kesälle ja syksylle vaan homma hoitui näin.

Muuttamisesta

Muuttorumba on siis onnellisesti takana ja on ehditty tässä uudessa vuokra-asunnossa asustellakin jo reilu kuukauden päivät. Olihan taas sellainen rutistus, että toivottavasti ei ihan heti uudelleen. Toki ihan omaa syytähän se oli, että siihen kaiken muun härdellin ja stressin keskelle vielä päätettiin muuttaa, mutta tällä kertaa nyt näin.

Meillä tosiaan oli jo aikoja sitten selvää, että teinin koulun loppuessa (kun ei tarvi asua enää tietyn koulupiirin alueella) yritetään löytää asunto jostain vähän halvemmasta paikasta täällä lahtialueella. Olin siis jo katellut ja haarukoinut hintatasoa muutamalla alueella, jotka oli lähellä puolison työpaikkaa, mutta myös järkevien matkojen päässä muualta. Kun vielä huhtikuussa kävi ilmi, että mun työpaikan projekti muuttuu ja mun kontraktorisopimusta ei ainakaan siihen projektiin ehkä uusita, niin se puolison työpaikan sijainti oli se isoin kiintopiste mistä lähteä haarukoimaan. Täällä kun työmatkaan voi saada kulumaan ihan järjettömän ajan matkaan nähden ruuhkien takia, niin pitää ainakin katsoa se, että jos sitä työmatkaa on reippaasti niin ainakin se on sitten ruuhkan vastaisesti. Muuten saattaa muutaman kilometrin pätkään mennä helposti puoli tuntia tai tuntikin, varsinkin jos on samaan aikaan liikenteessä kuin kaikki muutkin. Vähän tätä pohdintaa helpotti se, että mun työpaikalla (sekä silloinen että mahdollinen toinen, tuleva projekti) on firman bussit, joita myös firman kontraktorit voit käyttää päivittäin työmatkoihin, eli ei tarvitsisi ainakaan itse jumittaa ruuhkassa joka aamu ja iltapäivä.

Meidän vuokra on tosiaan näiden kuluneen viiden vuoden aikana noussut 30 %. Kyllä, 30 %. Ja se on näillä hinnoilla aika helvatun paljon. Ja vain noin 5 % tuosta 30 % oli siitä syystä, että muutettiin kolme vuotta sitten isompaan asuntoon. Nyt kun oli siis edessä tuota rahanmenoa vähän enemmänkin teinin college-kustannusten vuoksi, mun työtilanne oli kesän jälkeen vähän epäselvä, vuokra-asuntojenkin hintapyynnöt näyttivät taas nousevan, ja vielä silmiin osui pari suhteellisen hyvää vaihtoehtoa, niin oli aika laittaa rattaat pyörimään.

Olihan siinä tosiaan rutkasti muutakin hoidettavaa asiaa, puolison työkiireet ja teinin AP-testit vielä ennen muuttoa. Jotenkin onnistuttiin hoitamaan asiat niin, että saatiin teinin tavaroita lukuunottamatta pakattua hissukseen ja teinin huone sitten noitten testien jälkeen päivässä. Näin jälkikäteen sanottuna ehkä olisin tehnyt toisin, mutta toisaalta ei se skenario houkutellut, että mä olisin hakenut täyspäiväisesti töitä ja samalla olisi etsitty asuntoa kaikkien muiden asunnonvaihtajien ja harjoittelijoiden kanssa samaan aikaan (pyyntihinnat nousee ja asunnonhakijoita enemmän). Täällä tosiaan IT-firmojen ja muidenkin harjoittelijat tulee yliopistojen kesätauon alettua tänne laaksoon tuossa kesäkuun alussa, ja heti ryöpsähtää siis myös kasa uusia asunnonetsijöitä siihen soppaan. Kesä ja alkusyksy on muutenkin suosittua aikaa, ja oikeasti halvempia vuokrahintoja näkee hiljaisempina talvikuukausina. Yksi kaveri oli saanut joulukuussa muuttaessa yhden kuukauden muuttobonuksenkin, eli ensimmäisen kuukauden vuokraa ei tarvinnut maksaa, jos teki 12 kk vuokrasopimuksen. Me ei kuitenkaan haluttu odotella talveen näillä hinnoilla, ja tämän muuton seurauksena meidän kuukausittaiset asumiskulut laski 25 %, joten enemmän sääästöä tästä tulee kuin niiden vähän halvempien hintojen odottelulla. Eli aiemmin kolmosella alkanut kk-vuokra alkaa nyt kakkosella. Ja vaikka entiset vuokranantajat meistä kovasti pitivätkin, eivätkä varmaan olisi korottaneet sitä vuokraa maksimimäärää, niin pienikin korotus olisi tehnyt edellisen asunnon vuokrasumman ensimmäisestä merkistä nelosen... Itse asiassa puolisko katsoi craiglististä tuon meidän aiemman asunnon ilmoituksen, ja uusi vuokrahinta oli 12 % korkeampi kuin se, mitä me maksettiin. Että silleen.

Muuttofirma hoiti hommansa oikein mallikkaasti, tulivat etuajassa ja rehkivät kyllä koko rahan edestä, vaikka muutettiinkin äitienpäivänä.. Tajusin tuon äitienpäivän vasta päivämäärän sovittuamme, mutta se oli ainoa jotenkin kalenteriin sopiva päivä. Ei kyllä käynyt kavereita ollenkaan kateeksi, koska vanhassa asunnossa oli jokseensakin haasteellisia rappusia niin sisällä kuin ulkonakin. Tilattiin vaan muuttoauto ja miehet muuttamaan, itse hoidettiin niin pakkaus kuin purkaminenkin täällä päässä.

Muita juoksevia asioita tietty on, kun pitää hoitaa sähkösopimusten katkaisu ja uuden avaus ja nettiliittymien siirto ja mitä näitä nyt normaalisti joka maassa on. Sitten piti vielä muuton jälkeen sopia edellisen vuokraisännän kanssa asunnon tarkastus, jossa käydään asunto yhdessä läpi, että onko jotain korjattavaa tai sellaista, että ei saataisi koko vuokratakuuta takaisin. Kuulemma monellakin on ollut näitten vuokratakuiden kanssa ongelmia. Meillä ekan asunnon manageri ilmoitti jo ennen kämpän katsastamista, että pidättävät osan takuuvuokrasta siivouskuluihin. Ei suostuttu, sillä sanottiin siivoavamme itse ja Kalifornian lain mukaan jos on asunut 2 vuotta, niin esimerkiksi seinien maalausta ja kokolattiamattojen pesua ei saa laskuttaa vuokralaiselta. Silloinen manageri sitten kierroksella ihasteli miten siistiksi oli siivottu, ja saatiin koko vuokratakuu takaisin. Tällä kertaa ei edes ehditty jääkaappeja ym. pestä, mutta vuokranantaja kiitteli ja ihasteli jälleen miten hyvänä on asuntoa pidetty ja palautti koko vuokratakuun. En todellakaan tiedä, että miten täällä ihmiset vuokra-asuntojaan kohtelevat noin niinkuin yleisesti, sillä olen kuullut useammankin suomalaisen jossain mainitsevan miten heidän vuokranantajansa haluaisivat jatkossakin suomalaiset vuokralaiset. Että täällä kulkaa pidetään Suomen lippua ja (siistiä ja pedanttista) mainetta korkealla ainakin vuokramarkkinoilla. :)

Muuttoon liittyvin ehkä ärsyttävin asia on, ettei täällä ole mitään Suomen kaltaista väestörekisteriä johon ilmoittaa, että nyt muutettiin ja sitten sitä kautta kaikki muut paikat saisi ajantasaisen tiedon. Täällä siis osoitteenmuutos tehdään postinkäännön osalta postiin kuten Suomessakin, mutta muuten joka paikkaan pitää ilmoittaa uusi osoitteensa ihan itse. Eli kaikille paikoille USCIS:stä (US Citizenship and Immigration Services) pankkiin, työpaikalle, lääkäriin ja vakuutusyhtiöihin, ja sitten erikseen kaikkiin paikkoihin, joissa olet kanta-asiakas, joista tilaat lehtiä ym. Eihän noihin kaikkiin toki mikään kiire ole ilmoitusta tehdä, mutta ne menevät sitten hamaan loppuun asti sinne vanhaan osoitteeseen osoitelapulla "N.N. or current resident". Meillekin tuli edellisessä paikassa sitä postia ainakin viiden edellisen asukkaan nimissä, joten helpompi se on vain vaihtaa se osoite joka paikkaan. Meillä oli edellisen muuton jäljiltä jo jonkunlainen lista paikoista, ja nyt siinä dokumentissa on 74 riviä paikkoja, joihin osoitteenmuutos pitäisi ilmoittaa. Joista siis ainoastaan yksi Suomeen, eli väestörekisterikeskukseen. Silti jotain postia on kuulemma edelleen mennyt vanhaankin osoitteeseen. Täällä toi postikaan ei oikeasti ilmeisesti käännä kuin erittäin tärkeän näköisen postin eteenpäin, joten pari pankin kirjettä on sentään löytänyt tiensä tänne uuteenkin asuntoon.

Vaikka kaikki tapahtuikin vähän pikaisilla päätöksillä ja liikkeillä, niin ollaan oltu oikein tyytyväisiä. Vuokranantaja ja uudet naapurit vaikuttavat mukavilta, löydettiin asunto jossa ei ole kokolattiamattoja ja taloyhtiön uima-allas on niin tervetullut bonus tähän, että sen takia kannatti alkuperäistä budjettia ihan pikkiriikkisen hilata ylöspäin. Kuten jo aiemmin totesin, oli tämä kuitenkin taas sellainen rumba, että josko nyt ei tarvitsisi hetkeen muuttaa.

Vuokra-asunnon etsimisestä

Kirjoittelen erikseen sitten muutamishärdellistä, mutta ajattelin pikaisesti jokusen sanan kirjoittaa vielä asunnon etsimisestä sitä ennen.

Sinänsähän me on tehty asunnonetsintää jo kahdesti aiemminkin, tänne muuttaessa ja sitten edelliseen asuntoon muuttaessa, joten homma nyt eteni suunnilleen samalla tavalla, eikä varsinaisesti ole mitään uutta auringon alla. Tällä kertaa aikajänne oli vähän pidempi eli alottelin katselemaan tarjontaa jo vähän etukäteen sillä silmällä ja käytin useampia palveluita. Pääsääntöisesti tihrustelin noita tietoja ja kuvia kännykän parilla sovelluksella, pari niistä on pelkästään asuntojen etsintään liittyviä sovelluksia ja sitten craiglistiltä. Monesti niissä oli ne ihan samat asunnot, mutta koska niissä oli vähän eri näkymiä ja tietoja niin tuli niitä silti kateltua koko ajan useampia. Craiglist on ehkä suosituin ja siellä näytti olevan eniten tarjontaa, vaikka se sen käyttöliittymä on kyllä niin 90-lukua että. Sen ärsyttävin piirre on, että vuokranantajat postaa ne omat kämppänsä sinne aina vaan uudestaan ja uudestaan, että ne nousevat siinä näkymässä sinne päällimmäiseksi. Ei siis pelkästään ota pois ja laita uudestaan, vaan sama kämppä saattaa olla siellä useampaan kertaan ja vähän erilaisella otsikolla. Oman ärsytyksensä aiheuttaa se, että esim. hakusanalla "hardwood floors" löytyy myös kämppiä joissa ei todellakaan löyty mitään parketti/laminaattilattiaa, vaan pala sellaista jossain yhden huoneen nurkassa. Mutta hei, onhan se nyt tosi hienoa mainostaa, että kämpässä on puulattiat, kun sitä on siinä eteisessä oven edessä se neliömetri. Yhdessä sovelluksessa tykkäsin siitä, että siihen pystyi piirtämään alueen minkä sisältä asuntoa etsii. Ei siis pelkästään etsiä koko South Baylta, joista osa alueista oli selkeästi meille liian kaukana. Yhdessä sovelluksessa taas pystyi samalla näkemään alueen turvallisuuden eli eri väristä keltaista, oranssia ja punaista alueen rikosmäärien perusteella. Voihan näitä tietoja tarkastella toki muuallakin, kuten esim. täällä, mutta olihan se nyt kätevää tarkistaa sen asunnon alueen tiedot siitä suoraan. Me kun oltiin asuttu koko täälläoloaika siellä hyvän koulupiirin alueella, jossa kaikki omistuskaksiotkin maksoi vähintään sen miljoona taalaa, niin tiedettiin kyllä, että sen idyllisempää, puistomaisempaa ja turvallisen oloisempaa on vaikea löytää mistään muualta, varsinkin jos etsi kämppää jostain toiselta alueelta. Että jostain vaatimuksista pitää tinkiä, jos meinaa vähän edullisemilla kuukausikuluilla päästä. Mutta kun meidän varastoihin jo kerran on sielläkin murtauduttu ja sen jälkeen itellä ainakin kesti jonkun aikaa tottua siihen ajatukseen, että meiltä tosiaan oli varastettu tavaraa, niin halusi sitä nyt varmistua sen verran sentään, ettei alue ole mikään rikosherkkäalue. Täällä kuitenkin esim. San Josessa tietyillä alueilla on viime vuosina tapettu yhteensä viitisenkymmentä ihmistä vuodessa, ja vaikka kuinka olisivat joidenkin kilpailevien piirien välienselvittelyä tai jotain parisuhderiitoja tms., niin ehkä mä en ihan naapurustosta vielä ollut valmis lukemaan moisia uutisia. Tosin eihän mitään koskaan voi etukäteen ennustaa ja tietää, että mitä tapahtuu.

Meille siis kriteereiksi lopulta muodostui:

• turvallisuus
• työmatkan pituus
• hinta
• 2 makuuhuonetta
• ei kokolattiamattoja
• kaksi kylppäriä/wc:tä olisi kiva
• autopaikka, mieluiten 2
• mielellään ei joka puolella naapureita, eli suht rauhallinen asunto
• ilmastointilaite asennettuna
• mielellään v. 85 jälkeen rakennettu asunto, jossa ei asbestia ja toivottavasti ei homettakaan

Näiden avulla sitten löydettiinkin ihan mukiinmenevä asunto, johon hakemus jätettiin ja jonka vuokraisäntä hyväksyi. Onneksi asunnonnäyttöpäiväksi osui sellainen tihkusateinen päivä, niin oli ehkä vähemmän asunnonkatselijoita liikenteessä kuin aurinkoisena päivänä olisi ollut. Jos oltaisiin etsitty omistusasuntoa tai jotain loppuelämän asuntoa olisi kriteereitä ollut reippaasti enemmän, ehkä vähän rauhaisampi ja puistomaisempi aluekin olisi ollut hakusessa, nyt lähistöllä on suht vilkkaasti liikennöityjä teitä, joiden liikenne ei kuitenkaan kuulu meille onneksi tänne sisälle. Onneksi myöskään lentomelu ei kuulu tänne, vaikka asutaan nyt selkeästi lähempänä lentokenttää kuin aiemmin. Mutta tämä taitaa paikka harvemmin osua niiden koneiden reitille niinkuin aiempi asunto välillä teki, kun muuttivat SFO:n laskeutumisreittejä kulkemaan siitä meidän nurkilta. Mutta nyt ei tosiaan etsitty omaa asuntoa vaan sellaista, jossa nyt ainakin toistaiseksi voidaan asua, joten vaatimuksetkin toki sitten olivat sen mukaiset. Ja ainakin meidän mielestä onnistuttiin täyttämään jokainen hakukriteeri, vaikka ihan vähän jouduttiin meidän hintarajaa matkan varrella tarkistamaankin.

P.S. Parisen viikkoa sitten joku nuori mies oli ammuttu 2 mailin päässä olevassa puistossa lauantaiyönä. Nextdoorin mukaan joku tyyppi varastelee paketteja ulko-ovilta, mutta näitä tällaisia nyt voi sattua missä vaan. Erittäin turvallista täällä on yleisesti ottaen, mutta järjen käyttö monessa asiassa on toki sallittu. Ja ne tietyt paikat, jotka ei ole ihannoin kivoja, kannattaa siis toki selvittää etukäteen.

Teini kesätöissä

Vähän niinkuin ilmoitusluontoisesti sanoin teinille tuossa keväämmällä, että tänä kesänä olisi sitten hänenkin löydettävä kesätöitä. Lähes sama minkämoista, mutta sellaista, mistä palkkaakin maksetaan.

Osa työpaikoista ottaa vain 18-vuotta täyttäneitä, mutta osa paikoista kyllä ottaa nuorempiakin. Teini kuitenkin oli tuon maagisen rajan jo ylittänyt, niin mahdollisia paikkoja on enemmän. Niihin aikoihin oli koulullakin joku "work fair" eli työnantajien pienimuotoiset esittelymessut, joissa teinikin oli sitten käynyt vaihtoehtoja katselemassa. Sen pohjalta päätti sitten päivittää CV:nsä ja lähettää alkuun hakemukset ainakin yhteen huvipuistoon ja yhteen kauppaketjuun ja katsella sitten muita vaihtoehtoja seuraavalla viikolla. Osaan paikoista kun piti saada useampi suosittelija ja muutakin hommattua ennen kuin hakemuksen voi lähettää. Bongasin sitten sattumalta yhden paikallisen lehden FB-sivuilta, että kyseisessä huvipuistossa järjestetään joka lauantai seuraavan 4 viikon ajan erillinen työnhakutapahtuma. Teini sitten suunnisti seuraavana päivänä sinne. Oltiin jotenkin kuviteltu, että siellä voi käydä niitä kojuja ja katella ja jututtavat vähän. Ideana siis kunhan nyt tekee hyvän vaikutelman ja nimi jää mieleen. Teini tulikin sieltä sitten 1,5 tunnin päästä allekirjoitettu työsopimus kädessään. Palkkaavat kesäkaudeksi sen verran porukkaa, että järkkäsivät siellä ryhmähaastattelut jo paikan päällä ja tarjosivat sitten saman tien työpaikkaa. 18-vuotias kun ei tarvi mitään vanhemman allekirjoitusta, niin oli sitten hyväksynyt työtarjouksen saman tien ja allekirjoittanut sen. Kotiin tullessaan totesi suunnilleen, että "mä hommasin itelleni nyt sen työpaikan kun kerran käskit". Mitäs mä siihen sitten enää voin sanoa. Olin tyytyväinen tietty.

Työt tuollakin alkavat HR:n perehdytyksellä, eli parin tunnin koulutustilaisuus oli sitten jo heti seuraavalla viikolla. Olisivat antaneet työvuoroja jo heti lähes kaikille viikonlopuille ja perjantai-iltoihin, mutta teinillä oli osalle päiviä pakollisia koulun ja muita menoja. Mutta jokusen vuoron ehti tehdä jo ennen koulujen päättymistä. Nyt on sitten koulun päättymisen jälkeen ollut siellä viikottain, harvemmin antavat mitään 40 tuntia viikossa, mutta 28-36 h/vko se on nyt siellä ollut joka viikko.

Täällähän on joka osavaltiossa määritelty minimipalkka, joka on siis kirjaimellisesti juuri se, eli alle tuon ei saa maksaa. Toki jos ottaa palkattoman harjoittelupaikan vastaan, niin se on palkaton ja sekin on laillista. Mutta palkallisista töistä on määritelty minimipalkka. Kaliforniassa se on tämän vuoden alusta ollut 10,50 $. Tämä lisäksi sitten useissa kaupungeissa on määritetty oma minimipalkkansa. Eli jos työpaikka on kyseisen kaupungin aluella ja sen kaupungin minimipalkka on korkeampi kuin yleinen minimipalkka, niin sen korkeamman mukaan mennään. Teinikin saa sitten jokusen kymmentä senttiä enemmän kuin tuon osavaltion minimin. Mitään ilta- ja viikonloppulisiähän täällä ei tunneta, mutta yli 8 tunnin työpäivänä pitää niistä kahdeksan tunnin ylittävistä tunneista maksaa ylityökorvaus tuollaisessa työssä, joka on 1,5 kertaa normituntipalkka. Eipä sellaiseen tuolla varmaan kauheasti tarvetta tule, kun eivät näytä antavan sitä 40 tuntia viikossakaan koskaan. Mutta ihan kohtuullinen korvaus tuo on menetetystä vapaa-ajasta, ja mikä tärkeintä tienaa omaa rahaa, jota voi sitten yrittää vähän säästää omiin menoihin collegessa, jos haluaa käydä kavereiden kanssa jossain syömässä tai aikaa viettämässä. Ettei siis tarvi aina käydä äidin lompakolle ja selitellä, että mihin sitä rahaa tarvitsee. Ja pääasia, että pääsee näkemään, ettei se raha kasva puissa vaan sen eteen joutuu näkemään vähän vaivaakin. On se oman rahan saaminen sen verran hienoa vissiin, että meinaa tehdä töitä siihen asti kun opinnot alkaa, vaikka alkunperin ajatteli pitävänsä jotain lomaakin sitä ennen. Suurin osa teinin kavereista kun matkustelee kesän, kun heidän ei tarvi tehdä töitä. On tämä miljonäärien ja niiden lasten naapurissa asuminen kyllä ollut silmiä avaava kokemus täällä Piilaakson kuplassa. Omasta mielestä kun tuo normityön tekeminen antaa vähän perspektiiviä elämään ja kustannuksiin, ja ehkä lisää sitä opiskelumotivaatiotakin omalle alalle ja itseä enemmän kiinnostaviin töihin (ja palkkaan). Teinin kaveriporukasta kun taitaa vain kolme kymmenestä olla tänä kesänä töissä. Muut reissaavat harrastusten takia Euroopassa tai kaverien tai vanhempien kanssa jossain muualla. Olivat teiniäkin yrittäneet houkutella kolmen viikon Japanin reissulle, mutta mä kuulin tästä vasta jälkikäteen. Kysäisin teiniltä, että mikset sä sanonut siitä ajoissa mitään, niin vastaus oli vaan, että "mulla on töitä, en mä kerkee". En sitten edes halunnut kysyä, että mitä moinen reissu olisi kustantanut. Varmaan tarpeeksi. Toki jos vanhemmille tupsahtaa vuosittain patentti- ja mitä lie maksuja sen verran ettei enää tarvi käydä töissä, niin ei kait niitten lastenkaan sitten tarvi millään minimipalkoilla töissä raataa sitä ainoaa kiireetöntä kesäänsä ennen collegea, vaiko tarviiko?

Tämä on tätä Piilaakson kuplaa, monessa muussa paikassa tässä maassa ihmisillä on kaksi tai kolmekin työtä, että voivat elättää perheensä. Teinilläkin on nyt toinen sivutyö. Kaverinsa isä tarvitsi jonkun koodaamaan jotain suht peruskoodia uuteen firmaansa ja teini tekee sitä nyt jokusen tunnin viikossa kotoa käsin. Verkostoituminenhan on täällä työmarkkinoilla äärimmäisen tärkeää ja monet työt saadaan niiden kautta ja tässä se taas tuli todistettua. Ja hyvää kokemustahan tämä on niin oikeista töistä kuin verkostoitumisen tärkeydestä teinillekin. Oppi näyttää menevän näin helpommin perille kuin äidin jankkaamana.

High schoolin loppu

Nyt on tosiaan teinin osalta pakollinen koulutusosuus taputeltu, eli hänen osaltaan viimeinen vuosi high schoolissa päättyi jokunen viikko sitten.

Tämä keväthän on ollut sinänsä jännästi erilainen suomalaiseen lukioon verrattuna, että tiedot jatko-opintopaikoista tupsahtelivat tuossa pitkin alkukevättä (tai jokunen jo ennen joulua). Silti high schoolissa opiskellaan ihan normaalisti lukuvuoden loppuun saakka. Tai ainakin melkein. Monen collegen hyväksymiskirje on ehdollinen, eli opiskelupaikka on myönnetty sillä ehdolla, että opiskelumenestys on suhteellisen sama myös kevään loppuun asti. Jotkut colleget ilmoittavat suoraan, että jos viimeiseen todistukseen ilmaantuu yksikin D, niin myönnetty opinto-oikeus peruuntuu. Näin on kuulemma aiemmin jollekin käynytkin, siksi ainakin aiemmin ovat koululla varoitelleet "senioritis"-taudin iskemisestä, eli senior-vuoden laiskuudesta, jolloin kurssien eteen ei enää tehdäkään riittävästi hommia. Teini oli tästä tietoinen ja käytännössä vain kikkaili esim. viimeisten tehtävien ja loppukokeisiin panostuksen kanssa sillä, että paljonko pisteitä johonkin vaaditaan, että numero pysyy A:ssa (tai A-, joka kuulemma lasketaan A:ksi). Täällä kun opiskelijat tietävät jo kurssin alettua, että kuinka suuri osa kurssin arvosanasta tulee mistäkin osiosta ja osaavat kyllä laskea, että montako pistettä kurssin loppukokeesta pitää vähintään saada... Tosin on varmasti niitäkin, jotka paahtavat tavoitteena 100 % pistemäärät ihan loppuun asti. Toisaalta mä olen ihan kannustanutkin tällaiseen vähän kevyempää suhtautumiseen joskus, sillä läksyjä ja hommaa on täällä kyllä teinillä ollut aivan riittävästi iltaisin. Osa tosin johtuu teinin tämänvuotisista kurssivalinnoista, jotka olivat musta vähän turhan haastavat, mutta hyvin tuo oli niistä kuitenkin suoriutunut.

Loppukeväällä AP-kurssien (Advanced Placement) ei kuulemma kauheasti tehty muuta kuin kerrattiin ja harjoiteltiin toukokuussa oleviin AP-kokeisiin. Niitäkin teini musta otti tehtäväkseen ihan liian monta, mutta omapahan oli valintansa. Tulokset niistä pitäisi tulla lähiaikoina, ja monen kursseista saa sitten hyväksiluettua collegen kurssiksi, jos arvosana on (4–)5 (asteikolla 1–5). Niillä kursseilla osa opettajista olikin sitten varsinaisen loppukokeen korvannut jollain projektilla, sillä edelliset viikot olivat olleet pänttäystä ja testausta jo ihan kyllikseen.

Siinä loppukeväästä sitten on kaikenlaista ohjelmaa, niin prom-tansseista senior-vuosikurssin lintsauspäivään kuin valmistujaisjuhliinkin. Edellisinä vuosina koulu oli lähetellyt vanhemmille viestiä, miten koulu ei todellakaan hyväksy moista lintsausta, mutta tänä vuonna moista viestiä ei tullut. En sitten tiedä, onko koulun hallinnossa vaihtuneet ihmiset olleet syynä vai ovatko vain luovuttaneet. Kaupungin high schooleilla oli joku epävirallinen lintsauspäivän kokoontuminen jossain biitsillä, jossa oli ollut väkeä melko paljon. Teinin erittäin kiinteäksi muodostunut noin 10 pojan kaveriporukka ei halunnut sinne kuitenkaan mennä, koska siellä ohjelmassa kait oli enemmän tai vähemmän ryyppäystä ja pilven polttelua. Poikaporukka suuntasi sitten junalla ja pyörillä päiväksi San Franciscoon, joka ideana näin äidistäkin kuulosti paremmalta vaihtoehdolta ;). Koulun päättymistä juhlistamaan oli sitten vielä erillisiä koulun tai vanhempainyhdistysten tapahtumia. Näistä osaan piti ostaa lippu, kuten piknik jossain sisäpelipaikassa valmistujaista edellisenä päivänä ja sitten seuraavaan aamuyöhön kestäneet bileet Santa Cruzin boardwalkilla (huvipuisto ja sisäpellihalli). Molempiin kuului myös kuljetukset, ruuat, opettajat/vanhemmat vahteina ja ehdoton alkoholi- ja huumekielto. Koulun oma tapahtuma taas oli valmistujaisia edeltävänä lauantaina vietetty baccalaureate. Alunperin tuo juhla on yleisuskonnollinen juhla tuleville valmistujille, mutta tuossa kyseisessä tilaisuudessa ei kyllä kauheasti mitään uskonnollista ollut. Juhlan ohjelmaan kuului niin rehtorin kuin muutama opiskelijan puhe ja useita opiskelijoiden musiikki- ja yksi tanssiesityskin. Oikein hieno tilaisuus ja upeita esityksiä. Tuonne siis valmistuvat pukevat jo sen graduation-kaavun päälleen, mutta eivät sitä neliskulmaista lakkia. Kaikki valmistuvat saivat myös ruusun, josta luokan oppilaskunnan presidenttinä toiminut tyttö kertoi, että hänen tehtävänsä olisi kertoa, että miksi tuo ruusu jaettiin, mutta hän ei tiedä miksi, joten jää nyt kertomatta. Enpä ole nyt minäkään jaksanut asiaa sen kummemmin googlailla.

Näiden lisäksi yksi tämän poikaporukan vanhemmista vielä kutsui pojat ja kaikki poikien vanhemmat luokseen valmistujaispäivänä brunssille, jossa juhlistettiin kaikkien poikien saavutusta kerralla. Oli kyllä erittäin hieno cocktail-tilaisuus ja eräs vanhemmista oli tehnyt kaikille pojille havaijilaisen perinteen mukaisen rahalein.

Mutta tosiaan sitten ennen niitä Santa Cruzin bileitä oli ne itse valmistujaisetkin, joihin toki perhe ja kaveritkin olivat tervetulleita. Seremonia järjestettiin ulkona ja päiväksi sattuikin oikein aurinkoinen päivä (kevät on ollut kyllä kaikkea muuta kuin aurinkoinen ja lämmin). Yllättävän tiiviiksi oli ohjelma saatu pakettiin ja hyvin järjestettyä, vaikka valmistuvia opiskelijoita oli reilut 400, ja ennen kättelyseremoniaa oli ohjelmassa vielä niin rehtorin, luokan presidentin, koulupiirin koulutoimenjohtajan (tai joku vastaava titteli hänellä on) ja vierailevan puhujan puheetkin. Ja tämä juhlahan päättyy sitten siihen lakin heittämiseen, eli symbolisesti high schoolin taaksejättämiseen.  Ihan niinkuin elokuvissa. Yksi yksityiskohta, joka ei ollut elokuvista ainakaan itselle tuttu, oli noiden lakkien koristeluperinne. Opiskelijat siis koristelevat sen lakin päällisen kukin omalla tavallaan, kuka kuvaamaan innostustaan vaikka mangaan, joku toinen taas hehkuttamaan sitä, miten kaikki on ohi jne. Teini ei ole mikään näpertäjäluonne, mutta kaapista löytynyt siniristilipputarra löysi kuitenkin tiensä sinne lakkiin koristeeksi. Niin ja toinen sisäpiirin salaisuus: ainakin tässä koulussa opiskelijat saavat siellä korokkeella käteensä vain diplomin kannet, se itse todistus haetaan sitten heti seremonian jälkeen aakkosjärjestyksen mukaisesti määrätyltä paikalta. Opiskelijat kun istuivat missä itse halusivat, eivätkä tulleet siis hakemaan todistustaan missään aakkosjärjestyksessä. Kaikilla oli vain nimilappu mukanaan, jonka ojensivat mikrofonin varressa olleelle tyypille, joka luki nimet ääneen. Oli sitten ilmeisesti helpompaa antaa tyhjät kannet kuin laittaa valmistuvat istumaan aakkosjärjestykseen. (Mikä shokki tällaiselle suomalaiseen kuriin ja järjestykseen tottuneelle. ;) )

Järjestimme kotona sitten seuraavana lauantaina rennot teinin valmistujaisjuhlat. En tiedä minkälaiset juhlat amerikkalaiset lapsilleen järjestävät, mutta ainakin joillakin teinin kavereilla ei kotona järjestetty sen kummempia juhlia ollenkaan, vaan vanhemmat ja sukulaiset kilistivät laseja keskenään nuorten ollessa Santa Cruzin -iltabileissä. Kätevää. Ei näistä juhlista sen enempiä tarinoita, muuta kuin pieni yksityiskohta: eräältä suomalaiselta tilaamani karjalanpiirakat maistuivat niin eurooppalaisille, aasialaisille, amerikkalaisille kuin eteläamerikkalaisille ystävillemme. Meinasivat melkein kesken loppua. Ehkä meillä on taas kovin erikoinen ja kansainvälisiin makuihin tottunut ystäväpiiri, mutta siinä olisi taas bisnesideaa jollekin ahkeralle leipurille Suomeen  – karjalanpiirakat kansainvälisesti tunnetuksi! :)