Koulunkäynnin läpinäkyvyydestä

Lupaan, että tämä on tämän lukuvuoden viimeinen kouluun liittyvä postaus (kesälomakin kun kohta jo kolkuttaa ovella). Koulujutuista on kuitenkin suhteellisen helppo kirjoittaa, koska niistä on aina kaikilla omakohtaista kokemusta ja tietoja on helppo verrata omiin kokemuksiin.

Yhteiskuntaan sopeutumisessa ja integroitumisessa on tärkeää tietää, miten yhteiskunta, uusi kotimaa toimii. Täällä käytössä olevat koulun sähköiset järjestelmät ja tavat ovat olleet yksi erittäin tärkeä syy siihen, että lapsi on integroitunut paikalliseen koulusysteemiin ja perheen aikuiset ovat melko hyvin kartalla, että mitä siellä koulussa tapahtuu ja kuinka koulunkäynti sujuu.

Koulussa on käytössä kaksi sähköistä järjestelmää. Toisesta löytyvät sekä oppiaineiden arvostelut, kalenteri, poissaolotiedot kuin yhteystiedot ja mahdollisuus lähettää opettajalla sähköpostia (eräänlainen sähköinen reissuvihko siis). Toisesta löytyvät opettajien tehtävien ohjeistukset, aikataulut tehtäville ja mahdollinen lisäinformaatio (eräänlainen verkko-oppimisympäristö siis).

Tuo reissuvihon tapainen poikkeaa ainakin omista Suomen kokemuksista siinä, että oppilaan arvosanaa pystyy niin oppilas itse kuin huoltaja omilla tunnuksillaan seuraamaan koko vuoden. Lukukauden alkaessa opettajat ovat jakaneet oppiaineen tehtäväalueet haluamiinsa kokonaisuuksiin ja niistä on nähtävissä näiden tehtävien vaikutus arvosanaan. Esimerkiksi matematiikassa voi olla jako pienempiin testeihin (quiz, jokaisen asiakokonaisuuden jälkeen pidettävä testi), isoihin kokeisiin (final exam) ja kotitehtäviin sekä tunneilla osallistumiseen. Opettaja on merkinnyt prosenttiosuuksilla näiden merkityksen arvosanasta. Esimerkiksi testit voisivat merkitä 50% arvosanasta, isommat kokeet 25% jne. (Esimerkki ei tässä tapauksessa ihan todellisuutta vastaava.) Arvostelut tulevat järjestelmään opettajien arvosteltua tehtävät ja järjestelmästä on siis koko ajan seurattavissa oppilaan arvosanan kehittyminen. High schoolin apulaisrehtori kutsui järjestelmää vähän niinkuin osakekurssien seuraamiseksi. Kaikki osapuolet, oppilas, opettaja ja huoltaja ovat koko ajan perillä kuinka koulussa menee ja jos selkeästi aiemmista arvioinneista huonompaan suuntaan poikkeavia arviointeja tulee, voidaan nopeasti selvittää yhteisesti, missä mennään. Esimerkiksi onko ongelmia tietyn matematiikan osion oppimisessa, onko ohjeistukset olleet epäselvät, onko aikaa tehtäviin vain yksinkertaisesti ollut liian vähän vai onko oppilas vaan "nukkunut" tunneilla (ihan oikeaan nukkumiseen ja pulpeteilla makaamiseen kun tunneilla ei ole mahdollisuutta). Pieleen menneen kokeen voi joissain tapauksessa jopa uusia ja jopa tehdä vastaavan kokeen kotona. Päämäärä kun ei ole se arvosana sinällään, vaan se, että oppilas oppii opetettavan asian. Tässä "osakekurssi-seuraamisessa" on tietenkin hyvät ja huonot puolensa. Osan oppilaiden vanhemmista ovat varmaan melkoisia tiikeriäitejä ja kotona on kova keskustelu, jos yksikin koe menee huonosti. Ja tämä lisää suorituspaineita. Toisaalta taas on koko vuoden käsitys oppilaan pärjäämisestä, eikä arvosanat tule ihan puskista kahdesti vuodessa. Täällä itse asiassa edistymisraportteja tulee neljä kertaa lukukaudessa ja koko lukuvuoden raportit tulevat postitse pari viikkoa lukukauden loppumisen jälkeen. Näin koulun toiminta ja eteneminen ovat kotona olevalle huoltajalle hyvin läpinäkyviä, eikä isoja yllätyksiä tule arvosanojen suhteen, jos järjestelmässä käy aina välillä katsomassa lapsen etenemistä. Kokeet kyllä saadaan kotiin, mutta täällä ei ole kokeisiin mitään vanhemman "nähnyt" allekirjoituskäytäntöä, vaan arvosanat voi käydä katsomassa itse siis netistä.

Toisesta järjestelmästä huoltaja pystyy katsomaan niiden kurssien kalenteria, joilla oma lapsi (lapset) on ja pystyy näin hahmottamaan esimerkiksi suurten projektien tai kokeiden ajoittumisen kalenteriin (jos se oma lapsi ei ole kuitenkaan muistanut niistä kotona kertoa). Opettajat myös jakavat materiaalia kursseilleen ja nämä näkyvät myös huoltajan tunnuksella. Esimerkiksi jos lapsi on ollut sairaana, voi tehtävämonisteen tulostaa järjestelmästä tai katsella opettajan sinne laittamia powerpointteja tai lisämateriaalia. Jotkut opettajat käyttävät järjestelmää myös pienimuotoisiin verkkokeskustelutehtäviin. Näihin tosin huoltajalla ei ole pääsyä. Tieto tehtävistä ja niiden aikatauluista kuitenkin näkyvät myös huoltajille.

Näiden lisäksi itse oppiaineissa on tietyt rutiininsa ja isompiin töihin saa erittäin hyvät ohjeistukset. Esimerkiksi science-oppiaineessa oman lapseni opettajalla on vakiomuotoinen viikottainen ohjeistus, joka jaetaan maanantaina. Paperi tai lomake sisältää sen viikon tehtävät, aikataulun tehtäville ja joskus erillisen tehtävälomakkeen. Siihen on listattu myös keskeiset opittavat teemat ja usein myös viesti vanhemmille. Tämä tehtäväpaperi palautetaan aina oppiaineen viikon viimeiselle tunnille ja siihen otetaan myös vanhemman allekirjoitus. Liikunnassa puolestaan vuosi on aikataulutettu tiettyihin jaksoihin (jaksot vanhempi pääsee tarkistamaan sieltä verkko-oppimisympäristöstä). Liikuntaa omalla lapsellani on neljänä päivänä viikossa yksi oppitunti (55-60 min). Yksi teemajakso kestää aina 3-4 viikkoa ja tänä vuonna tällaisia ovat olleet mm. tennis, golf, sulkapallo, vesipallo (water polo), haavipallo (lacrosse), yleisurheilu, tanssi ja kuntotestit ja joitain muitakin. Eli määrätyn ajan joka liikuntatunnilla harjoitellaan samaa lajia, ensin perusteita ja sitten loppuvaiheessa jo vähän enemmänkin. Esimerkiksi vesipallossa ensin oli uimatestejä, uintia, veden polkemista jne., sen jälkeen pallon heittotekniikoita ja lopuksi sitten ihan sitä vesipalloa. Lajeista saa tällä aikataululla oikein hyvän käsityksen, varsinkin kun eri luokka-asteilla kokeillaan usein ainakin jonkun verran eri lajeja.

Muissa oppiaineissa isommissa projekteissa tehtävänannon mukana tulee aina lista asioista, joita pitää käsitellä, mitä asioita pitää ainakin listata, kuinka pitkä työn pitää olla ja missä formaatissa työn tulee olla. Opettajat jakavat usein myös ruudukon, jossa on kerrottu selkeästi eri arvosteluperusteet. Esimerkiksi oma teini palautti juuri scienceen "Alien project" -työnsä, jossa jokaisella oppilaalla oli oma käsiteltävä planeettansa. Planeetasta ei kuitenkaan tehty perinteistä esitelmää, vaan tehtävä oli soveltava, jossa jokainen oppilas kehitti oman planeettansa avaruusolennon eli planeetan asukin. Tässä kehittelytyössä piti huomioida planeetan olosuhteet, kuten lämpötila, valoisuus, ravinto, ympäristö jne. Arvosteluruudukossa kerrottiin kunkin vaatimuksen mukaan, minkälaisella suorituksella pääsee mihinkin pistemäärään. Esimerkiksi jos on listannut vain 2 ominaisuutta vaaditun 6 sijaan, saan yhden pisteen, kun kattavalla, vaatimuksen mukaisella 6 ominaisuuden kehittelyllä osiosta saa 5 pistettä. Toisaalta 5 pistettä on tehtäväosioista maksimi. Keksit sitten vaikka 12 ominaisuutta, ei siitä tulee osiosta lisäpisteitä. Oppilaan ja huoltajan näkökulmasta tehtävät ja niiden arvosteluperusteet ovat siis erittäin läpinäkyviä ja tiedossa jo projektin alussa, jolloin oppilas voi itse arvioida kauanko vaatimusten täyttämiseen menee ja minkälaista pistemäärää voi minkäkinlaisella panostuksella saada. Nämä projektimaiset tehtävät, selkeät rautalankaohjeistukset ja arvostelun läpinäkyvyys ovat olleet ainakin huippuhyvät omalle teinille, jolla ei ole kauhean hyviä kokemuksia suomalaisen ala-asteen "Tehkää esitelmä jostain Euroopan maasta" -tyyppisistä tehtävistä, joita sitten mitattiin viivottimella (mitä pidempi, sen parempi) arvostelun antamiseksi.

Näiden lisäksi koululla on kattavat verkkosivut, joista löytyy tietoa niin oppiaineista, erilaisista ryhmistä, vanhempainyhdistyksestä jne. Sieltä löytyy myös koko koulun Google-kalenteri, jonka voi lisätä omaan kalenteriinsa ja näin olla helposti perillä lomista, vapaapäivistä, erilaisista teemapäivistä, esityksistä ja vanhempien vierailupäivistä. Ja ylipäätään kaikista erityisjutuista, kuten esimerkiksi 8-luokkalaisten lähtöhaastatteluista, joissa kutakin 8-luokkalaista oppilasta haastatteli n. 4:n hengen paneeli kunnassa asuvista vapaaehtoisista (mukana oli kuulemma niin entistä NFL-tähteä, palomiehiä, entisiä opettajia, sijaisia ym.). Oppilaat saivat esitellä koko middle schoolin ajalta portfolioonsa kerätyistä tehtävistä niitä, joista oli eniten ylpeä ja vastata ennalta-annettuihin kysymyksiin. Ilman näitä tiedotteita ja oppimisympäristön ohjeita olisi voitu kotona oltu taas ihan ihmeissään tästäkin tapahtumast. Nyt teini kasasi portfolion koulussa, harjoitteli kysymyksiin vastaamista kotona ja koulussa ja tiesi pukeutua siististi (suorat housut ja kauluspaita) ja sai siis kokonaisuutena erittäin hyvän haastattelukokemuksen esimerkiksi työhaastattelua tai mahdollista college-haastattelua varten.

Näiden kaikkien järjestelmien lisäksi koulu julkaisee omaa lehteä, josta löytyy kertomuksia koulun tapahtumista, koulun säännöistä sekä esimerkiksi vanhempainyhdistyksen ja oppilaanohjaajien esittelyjä. Tiiviimpään ja ajankohtaisempaan tiedottamiseen käytetään niin koulun sähköpostiuutiskirjettä kuin sen reissuvihon tapaisen järjestelmän kautta tulevia tärkeitä tai vain osaa oppilaita koskevia tiedotteita. Näin maahanmuuttajalle nämä kaikki palvelut ovat olleet kyllä ensiarvoisen tärkeä apu koulujärjestelmään tutustumisessa ja oman oppilaan tukemisessa koulunkäynnissä vieraalla kielellä ja vieraassa koulujärjestelmässä.

Stanford Powwow

Stanfordissa, tuossa Stanfordin yliopiston vieressä järjestetään vuosittain toukokuussa Powwow. Powwow:t ovat amerikan alkuperäiskansojen (native Americans) ja nykyväestön kohtauspaikkoja, joissa mm. järjestetään alkuperäiskansojen tanssi- ja pukukilpailuja sekä myydään mm. alkuperäiskansojen käsitöitä (mm. koruja, soittimia, laukkuja, tauluja) ja muuta aiheeseen liittyvää. Myös ruokakojut sieltä toki löytyvät.

Tämä on yksi näistä meidän "uusista perinteistä", eli olemme käyneet täällä sekä viime että tänä vuonna viime viikonloppuna. Paikka on eukalyptuspuiden katveessa, joten tuulenvirettä paikalla on melkein turha odotella. Molempina vuosina on osunut kohdalle muutenkin lämmin päivä, joten ainakaan ei ole tarvinnut palella ohjelmaa katsoessa.
(Kuvien ottoon ja julkaisuun en ole henkilöiltä lupaa kysynyt. Oletan, että julkisella paikalla sitä ei tarvitakaan.)

Autoilusta

Reilu vuosi sitten tänne tullessa en suostunut edes hyppäämään vuokra-auton rattiin. Vieras auto, aivan karmea jetlag ja 5 moottoritiekaistaa eivät tuntuneet siinä tilanteessa ideaalitilanteelta hypätä auton rattiin. Parin viikon jälkeen hankimme oman, käytetyn, auton, joka muistutti niin paljon autojamme Suomessa, että rattiinkin tuli hypättyä. Ja se ajokorttikin täällä hankittua (kirjallinen koe ja ajokoe siihen siis vaadittiin). Sen jälkeen täällä ajaminen ei olekaan enää tuntunut hankalalta. Päinvastoin. Vaikka puoliso meillä täkäläiseen liikenteeseen paremmin tottuneena yleensä ajaa nuo pidemmät matkat (ne pitkät matkat ja suorat moottoritiet nyt vaan on niiin tylsiä!!), ei sitä itsekään kammoksu auton rattiin hyppäämistä. Vaikka omat ajelut onkin yleisesti tässä "meidän nurkilla" kauppareissua, lenkkireissua jne., en enää vierasta tuota moottoritiellä ajoakaan. Yksi moottoritien liittymiskohta tässä meidän lähellä oli pitkään tietyön keskellä ja siinä oli ehkä maailman lyhyin kiihdytyskaista, mutta sekin on jo korjattu. Joten eikun hanaa vaan ja baanalle. San Franciscoonkin on tullut jokusen kerran ajettua ja vaikka siinä alkuu joutuikin kaistoja arpomaan, niin perille on joka kerran päästy.

Täällä ajaminen, kunhan ensin tottuu useisiin kaistoihin ja siihen, että ohittaa voi myös oikealta puolelta, on itse asiassa helpompaakin kuin Suomessa. Muut tienkäyttäjät ovat kohteliaita, antavat tilaa, eivätkä yleensä hermostu pienistä virheistä. Niinkuin esimerkiksi siitä, että olet aivan väärällä kaistalla ja pitäisi pikaisesti päästä aivan toiseen reunaan.. Vetoketjuperiaate toimii hyvin, kun kaistojen määrä vähenee ja nelisuuntainen STOP on ehkä maailman yksi parhaimpia keksintöjä. Risteyksessä, jossa on jokaiseen suuntaan STOP-merkki, kunkin jonon ensimmäinen pääsee risteysalueelle siinä järjestyksessä kuin jono on muodostunut. Eli jokaisesta jonosta lähtee yksi vuorollaan eteenpäin ja se homma oikeasti toimii. STOP-merkillisiä risteyksiä täällä lähiöissä on vaikka kuinka ja automaattivaihteet ovat kyllä ihan must näillä liikkumisessa.

Meillä on pitkään ollut vanha GPS autossa ja siinä ikuisuuden vanhat kartat. Pääsääntöisesti sillä on pärjännyt ihan hyvin, mutta jotain uusia liikennejärjestelyitä on sentään tullut viimeisen 10 vuoden aikana ja sitten aina vähän ihmetellään, että mistä ajaisi. Alkuvuodesta ostimme toisen auton ja uudemman navigaattorin täältä poislähteviltä suomalaisilta, kun puolison työmatkat uhkasi aina julkisilla venyä turhan pitkiksi. Yritimme siis alkuun sinnitellä yhdellä autolla, kun julkisiakin oli. Tai julkisia ja julkisia. Puolison työpaikalle menee muutaman kerran päivässä bussi, joka on itseasiassa työpaikan oma bussi työntekijöiden kuskaamiseksi tarkoitettu. Kun se bussi nyt ei kuitenkaan ihan kotiportilla pysähdy, niin bussi+pyöräily veivät välillä tolkuttoman ajan, jos bussi sattui osumaan juuri pahimpaan ruuhkaan. Nyt omalla autolla pystyy ennakoimaan työmatkaa ja ruuhkia ja sen takia puolison työmatka on välillä jopa alle puolet siitä ajasta, mitä se sillä bussilla olisi. Ja hybridiautolla tuollaista suoraa tietää, samaa reittiä päivittäin on vielä ihan kustannustehokasta ajellakin. Parhaimmillaan auton mittari näyttää kulutukseksi 50 mailia gallonalla ja se on oikeasti jo tosi hyvin. Bensan hinta kun on täälläkin päin noussut rutkasti viimeisen 10 vuoden aikana ja vaikka se Suomen hintoihin on vielä edullista (n. $4 gallonalta, eli vähän yli taalan litra), on bensa ilmeisesti kaikkein kalleinta verojen ja (ympäristö)määräysten vuoksi juuri Kaliforniassa.

Jännä juttu täällä autojen luvatussa maassa, jossa matka on pitkä aina joka paikkaan on, että kahden auton käyttäminen ei esimerkiksi vakuutusten suhteen ole kaksinverroin kalliimpaa. Itse asiassa vakuutusmaksu ei noussut juuri ollenkaan, kun siihen lisättiin myös toisen auton vakuutus!! Tämä on taas sarjassamme näitä markkinavoimien lakeja, joiden logiikkaa on joskus vähän vaikea ymmärtää. :)

Yosemiten kansallispuisto

Ostimme alkuvuodesta uuden kameran ja samalla on tullut järjesteltyä tietokoneella olevia kuvia. Monta paikkaa on tullut käytyä, joista ei ole silloin tullut bloggailtua (varsinkin viime kesänä, kun se edellinen vuodatuksen blogi oli pois käytöstä ja hävitti kaikki kuvat). Yosemitessa on tullut käytyä joskus 10 vuotta sitten puolison edellisellä työkeikalla tänne. Tällä kertaa sekä viime kesän että alkukevään Suomi-vieraamme on tullut jollain kokoonpanolla vietyä tuonne kansallispuiston jylhiin maisemiin.

Tänä talvena on satanut niin vähän, myös lunta tuolla vuoristossa, että Yosemiteenkin pääsi oikein hyvin jo maaliskuun alussa. Yleensä tuonne Yosemiten kylään (jossa pari ruokapaikkaa ja kauppa ja mm. nuo Yosemite Falls -putoukset) pääsee kyllä talvellakin, mutta osa teistä saattaa olla suljettuna talvikauden aikana. Tällä kertaa ei oltu tarvittu edes lumiketjuja. Jeps, täällä ei siis saa käyttää mitään nastarenkaita. Joten jos autossa ei ole kitkarenkaita, eikä auto ole neliveto, pitää renkaisiin laittaa lumiketjut, jos vuoristotiet ovat jäiset tai lumiset ja viranomaiset niin määräävät. Kertaakaan ei ole tarvinnut vielä niitä autoon laittaa. Paitsi harjoitellessa, että miten se laitto oikein onnistuu.

Ajoreittiä Yosemiteen pohjoisesta päin mennessä

Yosemite, heinäkuu 2012

Yosemite, heinäkuu 2012

Yosemite, Vernal Fall -vesiputous, heinäkuu 2012

Yosemite Falls -vesiputous, heinäkuu 2012

Yosemite, maaliskuu 2013

Yosemite, maaliskuu 2013

Yosemite, maaliskuu 2013

Yosemite, maaliskuu 2013

Sopeutumisesta uuteen maahan

Tässä vaiheessa prosessia voi ehkä puhua jo jonkunasteisesta sopeutumisesta tai ainakin tottumisesta uuteen maahan. Pääsääntöisesti on nyt hallussa, että miten toimitaan missäkin tilanteessa, mitä eri tapahtumia, juhlia ja pyhäpäiviä vietetään milloinkin ja minkälaiset perinteet niissä on. Eri kauppaketjut erottaa ainakin tällä alueella toisistaan ja tietää, että mihin kauppaan kannattaa suunnata minkäkin ostostarpeen kanssa. Ja löytää ruokakaupasta yleensä tarvittavat ruoka-aineet. Itse olemme sopeutuneet kaupan valikoimaan siten, että syömme pääsääntöisesti jonkunasteista USA-Suomi-Italia-Kiina -fuusiokeittiötä ihan omalla painotuksellamme. Ruokavalio on jonkun verran muuttunut ja mitään varsinaisen perinteisiä suomalaisia ruokalajeja ei makaronilaatikon lisäksi tehdä ja syödä, mutta ei taidettu kauheasti niin tehdä ennenkään.

Aamuisin herätessä on samat tutut nurkat ja huoneet ja television avatessa muistaa, että sieltä tulee vain englannin (tai espanjan ja kiinan) kielistä ohjelmaa. (Paitsi MHz Wordlview:ltä, joka näyttää ohjelmia ympäri maailmaa, mm. Vares-elokuvasarja on nyt tullut kahteen kertaan muutaman kuukauden sisällä!)

Eräänlaista sopeutumista on myös se, että on tottunut oman kodin ulkopuolella puhumaan lähes aina englantia. Puhumista helpottaa usein se, että varsinkin täällä alueella on paljon muualta maailmasta muuttaneita ja se oma vahva suomalainen aksentti ei ehkä olekaan se kaikkein huonostiymmärrettävin. Sopeutumista on ymmärtää myös intialaista ja kiinalaista englannin aksenttia ja huomata, että kaksi puolikielistäkin saa asiat hoidettua ja ymmärrettyä (ainakin yleensä). Sopeutumista on tottuminen rutiineihin, koulupäivään ja työpäivään. 

Yksi keskeinen osa omaa sopeutumistamme on ollut positiivisen ja uteliaan asenteen ylläpitäminen (tai ainakin yrittäminen, joka päivä ei aina jaksa innostua asioiden kanssa säätämisestä). Emme ole olettaneetkaan (ja jonkun verran on jo vanhasta kokemuksesta ollut tiedossakin), että täällä hommat toimisi kuin Suomessa. Tai että elämä täällä olisivat samanlaista kuin amerikkalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Asiat toimivat ehkä eri tavalla ja tahdilla, mutta niihinkin tottuu. Ja mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa, tai ainakin niin vanhemmat sukulaiseni tuppasivat aina sanomaan. Omaa mieltään voi olla erilaisista käytännöistä täällä esimerkiksi sairaanhoidosta, shekkien käytöstä ja aselaeista, mutta miksi vaahdota asioista, jotka ovat toisen kulttuurin ja vuosikymmenten lopputulos? Yhteiskunta täällä toimii ja on rakentunut niin erilaiselle taustalle kuin se tuttu suomalainen. Toisaalta olemalla asenteella "maassa maan tavalla", jota Suomessakin niin kovasti maahanmuuttajien kotoutumisessa hoetaan, ottaa irti maasta sen uuden ja ihanan aspektin ja ihmettelee niitä muita asioita sitten kotonaan. Sillä on tähän asti pärjätty.

Toisaalta "maassa maan tavalla" ei minusta tarkoita omista tavoistaan ja kulttuuriperimästään luopumista. Suomalaisesta jouluruokaperinteestä kiinnipitäminen tai kotona suomen puhuminen menevät siihen "maan tapaan". Varsinkin kun maa ja varsinkin tämä alue on todellinen kulttuurien sulatusuuni, on niitä maan tapoja niin paljon ja niin erilaisia. Toisaalta maan tapa näyttää olevan aina myös kertoa, että mikä on se oma kulttuurinen tausta ja ihmiset ovat kovin kiinnostuneita kyselemään ja kertomaan taustasta. Vaikka itse olisi jo x:n sukupolven yhdysvaltalainen, useat määrittelevät itsensä keskustelussa esimerkiksi irlantilais-puolalais-meksikolais-ruotsalaiseksi.

Sopeutuminen yhteiskuntaan on minusta eri kuin integroituminen yhteiskuntaan. Sopeutuneita ja kotoutuneitakin tänne olemme, mutta oikeasti yhteiskuntaan, sen rakenteisiin, ajatustapoihin ja muihin integroituminen vie hurjan kauan aikaa. Toisaalta koko ajan imee uusia tapoja, kulttuureita ja vaikutteita, toisaalta pitää joistain omista kulttuurisista tavoistaan ja juuristaan kovasti kiinni ja pyrkii yhdistämään ne osaksi omaa tämänhetkistä toimintaa. Tavat varmasti muuttuvat vielä ajan myötä. Tällä hetkellä porkkanalaatikko joulupäivällisellä on ihan ehdoton, mutta vappupallot jäi puhaltamatta täällä kun oli ihan normaalit koulu- ja työpäivät. Toisaalta taas erilaisten vuosittaisten paraatien seuraaminen täällä on jo jonkunasteinen (vuoden mittainen) traditio ja uusien juhlapyhien integrointi (kuten Halloween) omaan vuodenkulkuun tulevat lähes automaattisesti. Kuuluminen osana tiettyihin ryhmiin, porukoihin ja muihin on vasta hyvin aluillaan ja integroituminen yhteiskuntaan samaten. Sopeutunut amerikkalaiseen elämäntapaan ja ympäristöön voi kuitenkin olla ja nauttia siitä, miten samat naamat tulevat vastaan samoissa konteksteissa ja elämä tuntuu pääsääntöisesti rutinoituvan uusien raamien sisälle.