Lientynyttä opiskelupaniikkia, osa 2

Pakko nyt kirjoittaa tällä viikolla vielä yksi päivitys, vaikka oikeasti pitäisi hoitaa jotain ihan muuta ja käyttää aikaani siihen..

Puolison tiimistä oli joku kysellyt, että tarviskohan meidän teini jotain college-esseen kirjoitustukea. Varsinaisestihan teinin ei vielä vuoteen tarvitse esseitä kirjoittaa mutta kuitenkin. Tän tiimiläisen puoliso kuulemma auttaa ja ohjaa näissä esseen kirjoituksissa JA tekee jonkun verran sitä myös pro bono, eli ilmaiseksi. Ja koska me ollaan oltu täällä niin vähän aikaa, niin olisi kiinnostunut auttamaan tässä meidän teiniä, kun hänen pro bono -kiintiössään on vielä tilaa jäljellä. Puoliso tietty oli heti sanonut, että kyllä kiitos, meille kyllä kelpaa. Varsinkin kun nyt muutenkin ollaan tässä tämän enkun tutoroinnin kanssa nyt tuskailtu. (Josta siis tämä puoliskon tiimiläinen ei tiennyt mitään.)

Aateltiin, että palaa asiaan joskus vuoden päästä. Tai sitten ei. Näihin amerikkalaisten lupauksiin kun ei aina voi ihan luottaa (se on sitten ihan oma postauksen aiheensa). No vielä mitä, oli kysellyt, että mitkäs ajat meidän teinille sopis. Tämä mies siis kun haluaa ensin tutustua meidän teiniin, kiinnostuksen kohteisiin ja muuhun, jotta oppii tuntemaan hänet ensin. Vasta sitten voi sitä esseetäkin oikeasti ohjata ja antaa vinkkejä, mitä siinä pitää ottaa huomioon ja mitä juttuja olisi hyvä painottaa siitä teinin omasta näkökulmasta, kiinnostuksista ja kokemuksista käsin. Hitsi, miten hieno juttu. Vihdoin joku muu, jolle tyrkätä osa tästä kaikesta. Ja joka oikeasti tietää ja tuntee sen collegeen hakuprosessin. On kuulemma vielä kaiken lisäksi itse valmistunut Cornellista, joka on USA:n yliopisto-rankingissa nyt sijalla 15. Ja juuri joku hänen tutoroitavistaan on tänä keväänä onnistunut myös pääsemään sinne. Eli tyyppi ilmeisesti kanssa osaltaan tietää, mitä tekee.

Pieni kivi just vierähti sydämeltä. Huh.

Vähän lientynyttä opiskelupanikkia (tai: Opiskelupaniikkia, osa 2)

Koska siis meinasi mennä hermot ja potkin henkisesti itseäni persuuksille, että olen niin pihalla kaikista niistä SAT-testeistä ja college-hauista ja muista, niin päätin sitten lainata kirjastosta pari opusta aiheeseen liittyen. Virhe. Paha virhe. Tai no, rehellisesti sanottuna sai niistä jostain jotain hyödyllistä tietoakin, mutta.. Iski pahempi paniikki. Ne kirjat näyttää olevan kirjoitettu parhaisiin yliopistoihin pyrkiville ja niiden mukaan peli on tässä jo pikku hiljaa menetetty. Jotta niihin huippuyliopistoihin ja muihinkin hyviin yliopistoihin pääsisi, niin tässä vaiheessa teinillä pitäisi olla jo kasa kaikenlaisia palkintoja ja tunnustuksia, vähintään pari AP-kurssia suoritettuna tai ainakin valittuna ensi vuodeksi, muutama sata tuntia vapaaehtoistöitä tehtynä ja ainakin pari kesää vietettynä jossain yliopiston kesäkursseilla. No ei ole. Mitään niistä. Päätin sitten pistää kirjat kiinni ja palauttaa ne kirjastoon. Ja ottaa taas sen suomalaisen maalaisjärjen avuksi. Ollaan oltu täällä vasta kolme vuotta, joten ei mitenkään voi esimerkiksi enkku olla natiivin tasolla. Ja kyllä kesäisin pitää myös tehdä muutakin kuin opiskella. Ja sitten päätettiin nyt keskittyä vaan siihen enkun preppaamiseen.

Ei siis laitettu teiniä mihinkään kalliille kurssille, vaan käydään nyt ensin kielioppi yhdessä läpi. Annan tässä kolmen viikon ajan teinille aina viikoksi tehtävät. Eli mikä osio luetaan kieliopista ja sitten kirjoittaa sivun verran tekstiä, jossa osoittaa osaavansa käyttää niitä juttuja. Esimerkiksi tälle päivälle oli ohjelmassa pronominit ja tekstin aiheena oli "A man has some apples". Tekstissä piti käyttää niin persoona-, possessiivi-, refleksiivi-, demonstratiivi-, interrogatiivi-, indefiniitti- kuin relatiivipronominejakin ja merkitä ne tekstiin. Tämä on oikeastaan oikein hauska tapa äitinäkin nähdä, että mitä ja miten se teini oikein kirjoittaa. Tarinoiden keksiminen kun ei ole koskaan ollut tuon lempijuttuja. Mä sitten töissä lounastauolla luen tekstin ja kommentoin. Ja illalla voidaan sitten yhdessä katsoa jotain hankalia kohtia, jos niitä oli. En toki luota omaan kielitaitooni niin 100 %:sti, että kaikki mahdolliset ongelmakohdat sieltä löytäisin. Konsultoinkin sitten erästä työkaveria parin prepositioilmaisun oikeellisuuden suhteen.. Ja siis ihan pelkästään minun taitojeni varassa ei olla muutenkaan. Löydettiin itse asiassa Courserasta kirjoittamisen verkkokurssi, joka alkaa kolmen viikon päästä ja jonka teini aikoo suorittaa sitten. Mutta ensin vaan pitää hanskata tämä peruskielioppi ennen kuin voi harjoitella enemmän sitä kirjoittamista. Että mennään askel kerrallaan. Ja panikoidaan sen jälkeen sitten vasta niitä muita juttuja. Ja onneksi niiden huippuyliopistojen lisäksi on kymmeniä ja satoja muita vaihtoehtoja.

Ystäväni oli muuten tänään töihin ajellessa kuunnellut radiota ja siellä oli kuulemma juuri silloin tullut juttua, miten Kaliforniassa (tai muissakaan osavaltioissa) näiden englanti toisena kielenä oppilaiden kielitaito ei nouse natiivin tasolle, vaikka kuinka aikaisin englannin opiskelun aloittaisi. En löytänyt sitä juttua tai muutakaan tuoretta artikkelia, mutta samaa asiaa on aiemmin käsitelty muun muassa täällä. Eli ei olla yksin tän jutun kanssa.

Oikojahoito

Jaahans. Ei taida olla kuukautta, ettei olisi jotain säätämistä. Meidän hammaslääkärimme sanoi, että teinin hampaat olisi syytä oikoa. Varsinkin, jos aikoo tässä maassa asua pitempäänkin. Ja mitenkäköhän nämä kaksi asiaa littyvät toisiinsa? No, vaikka ei täällä meidän nurkilla niin ulkonäkökeskeisiä ollakaan (ei näy silikonia ja muita lisäkkeitä kauheasti ihmisillä), niin hampaat näillä amerikkalaisilla on suorat rivistöt. Työkaverini kerran totesi, että maahanmuuttajan tunnistaa täällä aina hampaista. Ja nyt kun olen niitä tässä tarpeeksi tuijotellut, niin näin se näyttää olevan. Amerikkalaisilla on pääsääntöisesti kauniin suora hammasrivi. Ja hammasrautoja näkyy olevan aika reippaasti sellaisilla pari-kolmekymppisillä lähiaikoina Itä-Euroopasta muuttaneilla. Eli ensimmäisenä vissiin hoidetaan hampaat amerikkalaisen suoraksi. Tai ainakin se on siellä listan yläpäässä. Suoran rivin lisäksi, ne hampaat on yleensä valkoiset. Joka on siis tällaiselle vihlovat hampaat omistavalle ihan no no -juttu. Eli erotun sitten joukosta tällaisella suomalaisella hammasluullani.

Noh. Teinin hampaiden purentaa on Suomessa aikoinaan jokunen vuosi sitten hoidettu sellaisella silikonisella purennanohjaimella niin, että on edes vähän saatu alahampaat näkyviin ylähampaiden takaa. Hammaslääkäri oli tulokseen suht tyytyväinen. Varmaan totesi mielessään, että huh, ei tarvi laittaa kalliita hammasrautoja. Suomessa kun ei täkäläisen hammaslääkärimme mukaan hoideta kuin pakolliset ja esteettistä korjaushoitoa ei tehdä. No, täkäläisen hammaslääkärimme suosituksesta, suoriuduimme vihdoin oikojakonsultaatioon. Tai itse asiassa kahteen sellaiseen. Paikallisten oikojien tuomio on, että teinillä on jonkunasteinen purentavika. Ei siis ihan katastrofaalinen, mutta paha sellainen kuitenkin. Eli alaleukaa pitää yrittää saada suuremmaksi, että saadaan purentavika korjattua ja hampaat mahtumaan suoraan sinne alariviinkin. Menevät siis nyt jonkun verran päällekkäin. Ja lääkärien mielestä ollaan kovasti, kovasti nyt myöhässä tämän asian kanssa. Olisi pitänyt hoitaa siinä parhaimmassa kasvuiässä, eli muutama vuosi sitten. Kiitos Suomen hammashoidon, joka ei tee "kosmeettista" korjausta ja jonka mielestä "on sitä pahempaakin nähty", tätä ei siis ole tehty. Olisin jopa aikoinani voinut kuvitella hoidattavani tämän yksityiselläkin, jos joku olisi kertonut, että kyllä tästä hammaskalustosta paremmankin saisi, mutta kun ei meillä hoideta kuin välttämättömät, kun on köyhä kunta ja rahaa tarvii säästää. Ja älkää ymmärtäkö väärin, olen suomalaisen julkisen terveydenhuollon fani ja uskon systeemiin vahvasti. Mutta olisivat voineet kertoa kuitenkin, että rahalla voisi jatkaa hoitoa vielä hitusen paremmaksi. Jos siis jotain yksityistä oikomishoitoa nyt ylipäätään saa.

No, kaksi konsultaatiota, kaksi eri arviota. Toinen lääkäri on erikoistunut ilmeisesti viime vuosina yhä enemmän ja enemmän Invisalign-hammashoitoon. Toinen puolestaan liputti täysin perinteisten metallirautojen ja jonkun hillittömän metallisen jousi-palkki-systeemin puolesta. Ei kun taas ilta menee googlailun parissa, että kumpi sitten on parempi ja mitä. Selväähän on, että teini itse haluaisi ne lähes näkymättömät Invisalignit, koska muiden hampaat on jo oiottu ja harvalla kaverilla enää on rautoja. Ne vaatii sitten enemmän toki myös oma-aloitteisuutta, koska ne on oltava suussa 22 tuntia päivässä ja kuminauha on itse viriteltävä vetämään alaleukaa. 3D-printtaavat aina pari kolme uutta settiä mukaan, mitä pidetään se tietty aika. Niitä metallisia värkkejä kun ei saa pois suusta, niin ne toki ovat aina siellä, mutta kuulemma poskiin ja suun sisäpintaan "saattaa" sitten tulla haavoja ja ärtymiä. Ja kipeäkin se sitten saattaa olla melko pitkään. Toki niin ovat varmaan ne Invisalignitkin. Niistä tosin lääkäri sanoi, että jos pitää huolen, että ne on suussa lähes koko ajan (paitsi syödessä ja hampaita harjatessa), niin aina seuraavaan versioon voitaisiin vaihtaa 2 viikon välein ja homma olisi valmis 18-24 kuukaudessa. Eli high schoolin valmistujaiset voitaisiin todennäköisesti viettää ilman oikomiskojeita. Toinen lääkäri taas antaa arviokseen 24 kk, jonka jälkeen pitää vielä pitää jotain yö-oikomishoitokojetta ehkä 6-12 kk. Päättäjäisjuhlassa olisi siten edelleen metallia suussa kuin monella räppärillä. Ja Invisalignilla ei tämän mukaan tulisi riittävän hyvää tulosta. (Ei täydellinen tulos on kuulemma teinille yllättäen ok..) Tämä oikomishoitokin toki on täällä bisnestä, joten siksi arviot heittävät niinkin paljon. Lypsävää lehmää pitää lypsää niin pitkään kuin se onnistuu. Että olisi toki paljon helpompaa, jos voisi olla varma, että se lääkärin suositus ei perustu omaan lompakkoon ja sen lihavoittamiseen..

No, mitä tällainen lysti sitten maksaa. Meille annettiin hinta-arvioksi (jossa varmaan on Piilaakson lisää niin maan helvatusti) ensimmäiselle vaihtoehdolle n. 6500 $ ja sille perinteiselle n. 7000 $, plus sitten 700 $ lisää, jos haluaa niitten hampaaseen kiinnitettävien osien olevan posliinia, eikä metallia. Eikä tässä kauheasti pysty edes lähtemään etsimään halvempia vaihtoehtoja, sillä oikojalla on käytävä 6-8-viikon välein, joten oikojan on oltava suhteellisen lähellä, että teini pääsee sinne koulusta tai ennen koulua sitten kulkemaan nopsasti itsekseen. No, vakuutus korvaa sentään kertakorvauksena ja kerran elämässä 1500 $, mutta kyllä sitä itselle maksettavaa jää näistä ihan reippaasti silti.

Että päätös pitäis tehdä, sillä hoito pitäisi aloittaa heti, mieluiten eilen.

Piilaakson ytimessä

Kävimme tuttaviemme (teinin kaverin vanhemmat) luoda tässä vähän aikaa sitten illallisella. He ovat jokunen vuosi sitten muuttaneet tänne Yhdysvaltain itärannikolta. Siinä tuli puheeksi, miten perheen isä oli selittänyt jollekin tuttavalleen, että kävi Googlella. "Ai miten niin Googlella, tietoahan etsitään Googlesta". Eli miten hankalaa se onkaan maan sisälläkään selittää, että täällä asutaan keskellä näitä megaisoja, ja toki vähän pienempiäkin, IT-firmoja. Ja niissä sitten ihmiset käyvät töissä tai palavereissa vähän väliä. Sattumalta olin just edellisellä viikolla pyytänyt puolisoa ja teiniä räpsimään kuvia näistä yrityksistä, kun olivat suorittamassa teinin ajoharjoittelua. Ja tuli sitten rupateltua tästä enemmänkin. Ja todellakin, ei tästä tarvinnut kovin kauas ajella nämä kuvat napsiakseen. Toki suuremman kattauksen saisi, kun ajaisin tuonne 101:n varteen tai San Franciscoon, niin olis kaikenmaailman Twitteriä, Überiä ja muutakin. Sitä jotenkin ei enää edes huomaa, että mitä kaikkea sitä lähinurkilla on. Tässä siis jokunen esimerkki miltä meidän lähimaastoissa on.

Ja sitten muutama räpsäys autosta mun työmatkan varrelta. lähes viikottain tulee ajeltua jonkun Googlen itseajavan autoversion perässä tai vieressä. Vaikka siis näissä lain mukaan pitääkin jonkun olla kuskin paikalla, eli itsekseenhän nämä eivät tiellä ajele. Itse asiassa autossa on useinkin jopa 4 tyyppiä, joilla on läppärit sylissään ja näyttävät kovin tärkeiltä. 

Poliiseista, palomiehistä ja muista virkamiehistä

Amerikkalaiset niin arvostavat sankareitaan. Olen kuullut useammankin ihmisen käyvän sanomassa palomiehille, että kiitokset palveluksestanne ja siitä, että pidätte meistä huolta. Se jotenkin täällä kuuluu automaattisesti asiaan.

Tänne tulon jälkeen sitä jotenkin hätkähti, miten usein täällä hälytysajoneuvot kulkee pillit soiden. Suomen mittakaavassa pillit laitetaan soimaan varmaan aika hövelisti, lähinnä jokaiselle hälytysajolle, oli sitten kyseessä iso tai pieni juttu. Aikoinaan kun meidän edellisessä vuokra-asunnossa yhtiön manageri soitti palomiehet tarkistamaan jo toistamiseen huutavan kaasuhälyttimen, ei pillit tainneet huutaa, mutta punaiset vilkkuvalot näkyivät sisäpihalle asti. Ja niitä palomiehiähän tuli ensin ne normipalomiehet ja sitten vielä savusukeltajat. Joskus kotiintullessa on naapuritalon edessä ollut kolme poliisiautoa. Kyllähän sitä sitten on vähän hädissään, että mitä on sattunut. Mutta on tietty hyvä muistaa, että täällä yleisesti poliisit ajaa autossaan yksin ja esimerkiksi perheväkivaltatapauksessa (joka se naapuritalon oli), paikalle lähetetään aina kaksi miestä, eli kaksi partioautoa. Jos epäillään, että paikalla on myös ase, niin enemmänkin.

Liikenteessä, kun hälytysajoneuvon pillit soi ja käy selväksi, että mistä auto on tulossa, autot siirtyvät äkisti sääntöjen mukaan tien reunaan ja pysähtyvät. Jos kaistojen välissä ei ole mitään viheralueista, niin hyvin usein näin käy myös vastakkaiseen suuntaan ajavalla kaistalla. Harjoitus tekee mestarin, sillä kyllä näitä tilanteita riittää.

Aikoinaan San Diegon lomalla hotellin uima-altaalla juteltiin yhden entisen poliisin kanssa. Hänen mukaansa esimerkiksi liikennerikkomuksesta, kuten ylinopeudesta, sakottamisessa poliisi voi käyttää omaa harkintaansa, että sakottaako vaiko eikö. Mekin on kuultu aikamoisia tarinoita, että sakkoa ei olekaan kirjoitettu, vaikka todellakin olisi ollut aihetta. Täällä Kaliforniassahan muuten poliisi ei saa edes pysäyttää autoa, jos ei huomaa autoilijan tekevän jotain rikettä. Mitään yllätyspuhallutuksiahan täällä ei myöskään ole, vaikka ihmiset kyllä edelleen aika reippaasti ajavat päihtyneenäkin. Se samainen San Diegossa tavattu ex-poliisi muuten kertoi, että ainoa missä poliisi ei voi käyttää harkintavaltaansa, on jos kyseessä on jotenkin lapsi tai lapseen kohdistunut rikos.

Yksi toinen juttu muuten, mihin täällä kiinnittää huomion, on ne poliisisarjoista tutut piirrokset epäillystä. Eikä niitä siis ole vain jostain suurrrikollisista. Vaan ihan meidänkin paikkakunnan poliisi julkaisee näitä kuukausittain esimerkiksi varkauteen, itsensäpaljasteluun tai muuhun vastaavaan syyllistyneistä. Ei ne kuvat aina todellisuutta vastaa, mutta melko hyviä kuvia kyllä ovat.

Lähipoliiseista tuli vielä mieleeni. Lueskelin tällä viikolla Nextdoorin, sellaisen naapurustojen sosiaalisen median tiedotteita. Poliisi siis myös tiedottelee tuolla. Viime vuosina kun on kovasti Suomessa kirjoiteltu säädöksistä ja byrokratiasta, ja esimerkiksi miten lapsen jätskikiska suljettiin. Nextdoorissa oli poliisien tiedote, joss pyysivät ihmisiä ilmiantamaan lasten lemonade- ja keksikojuja. Mutta ei siksi, että pääsisivät ne sulkemaan, vaan siksi, että voivat käydä niissä kuumina päivinä virkistymässä ja tutustumassa ja luomassa kontakteja alueen lapsiin. Että ei nää amerikkalaiset poliisit kaikki niin korruptoituneita ole kuin tv-sarjat ja uutiset antaa ymmärtää.