Nasa Amesin tutkimuskeskuksen avoimet ovet

Tämä postaus on näköjään jäänyt jostain syystä tekemättä, vaikka olin jo valinnut kuvatkin tähän.

Noin kuukausi sitten Nasa Ames Research Center Mountain View:ssä avasi ovensa yleisölle ensimmäistä kertaa 17 vuoteen. Tapahtumaan oli aiemmin voinut varata ilmaiset liput ja puoliso oli silloin varannut meille kaikille lipun. Lippuja jaettiin 120 000, mutta eipä niitä kauheasti siinä sisääntulossa kyselty, joten arvioiden mukaan jopa 150 000 ihmistä tutustui tutkimuskeskukseen kyseisen lokakuisen lauantain aikana. Oli lämmin ja kaunis päivä ja paikka oli täynnä ihmisiä, mutta oli jännä päästä katsomaan tätä normaalisti suljettua aluetta ja kierrellä pihalla olleita kojuja, jossa Nasan työntekijät kertoivat erilaisista projekteistaan. Ja niitä projekteja on paljon erilaisia erilaisilta eri tutkimuksen aloilta. Nasan työntekijän mukaan heillä on sormet pelissä lähinnä kaikilla mahdollisilla tutkimuksenaloilla, mitä vaan on mahdollista. Ei siis ainoastaan avaruustutkimuksen alalla. Ihanaa nähdä innostuneita tutkijoita ja luonnontieteen ihmisiä ja vielä innostuneempia lapsia ja aikuisia kyselemässä ja kuuntelemassa. Nasa Amesin Mountain View:n tutkimuskeskuksessa on enemmän tohtoreita sekä maisterin- ja kandintutkinnon omaavia työntekijöitä kuin missään muussa Nasan toimipisteessä - ja se kyllä esiteltävissä projekteissa ja asiantuntemuksessa näkyi.

Moneen paikkaan oli niin paljon ruuhkaa, ettei kännykkää jaksanut kaivaa taskustaan kuvia ottaakseen, mutta tässä nyt ainakin jotain.

Normaalisti tästä portista ei tavallisella tallaajalla ei ole mitään asiaa astua sisään

Nasa Ames - 75 vuotta

Rakennukset olivat kuin jostain karusta tieteiselokuvasta..

Tuulitunneli

Roverscape - amerikkalaisen jalkapallokentän kokoinen "tekokuu"-alue,
jossa testataan näiden avaruusmönkijöiden toimintaa ja ohjausta

Tuulitunnelin pää

Jäähdytysjärjestelmä (mutta en enää muista, että minkä)

Hangar One - entinen ilmalaivahalli, jota on ennen päästy ihastelemaan
vaan paikan ohi menevää 101 highwaylla ajaessa

Hangar One sisältä

Nasan lentokone 

Ja vielä yksi kuva Hangar Onista ulkoapäin

Amerikkalaiseen tapaan oli myös oheisohjelmaa ja ruokaa
- toistasataa food truck -autoa (jotka on täällä tosi suosittuja),
joten oli varaa valita niin pää- kuin jälkiruuankin suhteen

Ja oikeasti ei olla mitään Nasa- ja avaruusintoilijoita, mutta kyllä tämä oli sen verran ainutlaatuinen tapaus, ettei voi jättää väliin.

Kesämuistoja

Tavakseni on tullut tehdä valokuvakirjoja meidän valokuvista, etteivät jää vain tietokoneelle lojumaan. Kävin tässä juuri läpi kesän kuvia ja videoita ja sieltä löytyi vielä tällaiset. Ihanat kesämuistot vaikkakin osa pilvisenä aamupäivänä rannalta. Ja turha varmaan edes enää kertoa, miksi juuri tämä Aptosin ranta on se meidän lempiranta. :)

(Kuvat siis saa isommaksi klikkaamalla niitä)

Delfiini Aptosissa pilvisenä aamupäivänä

Ilmeisestikin delfiininpoikanen emonsa (??) kanssa pilvisenä aamupäivänä

Hyppelevä ja sukelteleva merileijona

Ja vielä pari videota rannalta kuvattuna.

Green Cardin uusinta

Alueen suomalaisten FB-ryhmässä oli alkuvuonna puhetta kadonneen Green Card -kortin uusimisesta ja siitä miten kallis ja hankala prosessi se on. Siinä samalla oli sitten juttua siitä, että pitävätkö ihmiset korttia ylipäätään mukanaan. Kortin ohjeissa kun sanotaan, että sitä pitäisi pitää aina mukana. Nettiä selatessa sitten löytyy kaikenlaista mielipidettä tästä, että pitääkö vaiko eikö. Samalla sitten tuli katsottua, että mitä sen kortin uusiminen maksaisi, jos se hukkuisi. Siinä selaillessa kävi kuitenkin ilmi, että Green Card on uusittava, kun täyttää 14 vuotta. No, meidän saamissa ohjeissa ei tietenkään missään oltu kerrottu sellaisesta mitään ja meidän teini oli ylittänyt tuon maagisen rajan n. 12 kk aiemmin. Tarkemmin selvitellessä kävi ilmi, että tämä uusinta pitää tehdä siksi, että alle 14-vuotiailta ei prosessin aikana missään vaiheessa oteta sormenjälkiä ja 14-vuotiaalta ne ilmeisesti sitten saa ottaa ja rekisteröidä hallituksen järjestelmiin, joten korttikin on uusittava. Ja tämä uusiminen on tehtävä kuukauden sisällä syntymäpäivästä. Mitä me siis ei oltu luonnollisestikaan tehty, kun ei tiedetty asiasta mitään.

No eipä siinä mitään. Vähän lisää selvittelyä ja kävi ilmi, että kun anomuksen tekee sen kuukauden määräajan kuluessa, niin se uusiminen maksaa n. 80 dollaria. Mutta eipä hätää, sen saa uusittua myöhemminkin, hintaa vaan tulee 4,5-kertaisesti enemmän. Jippii. Tai sitten ei. Kuuliaisina oleskelulupalaisina sitten täytimme lomakkeen netissä ja maksettiin se suhteellinen suolainen maksu. Suhteellisen pikaisesti sitten tuli kotiin kutsu otattamaan ne sormenjäljet ja valokuvat. Kutsu on sitten sellainen, että kun kirje tulee ja siinä on se varattu aika, niin sitä ei sitten muutella. Pitää olla vähintään pää kainalossa, että aikaa voisi muuttaa. Eli oli otettava töistä ja koulusta vapaata ja vietävä teini antamaan ne sormenjälkensä.

Sittenhän sen prosessi vasta alkoi kestää, kestää ja kestää. Siinä välissä jo muutettiin toiseen osoitteeseenkin ja päivitettiin sinne verkkojärjestelmään uusi osoitekin. Prosessissa vaan edelleen kesti ja kesti ja olin jo vähän huolissani, että jos ovatkin lähettäneet sen sinne vanhaan osoitteeseen ja posti ei käännä sitä meille. Sieltä verkkojärjestelmästä onneksi pystyi seuraamaan uusinnan etenemistä ja aina se oli vaan kesken ("processing"). Alkusyksystä status vaihtui "lisätietoja tarvitaan" ja oltiin jo vähän ihmeissämme, että ollaan täytetty kaikki ja siellä toimistollakin käyty, että miten niin lisätietoja tarvitaan. Viikko siitä tuli kirje, jossa kysyttiin, että miksi me oltiin ruksittu siihen lomakkeeseen väärä kohta. Ohjeet kun sanoivat, että jos hakemus on lähetetty kuukausi syntymäpäivän jälkeen, pitää valita tietty kohta ja jos se lähetetään myöhemmin, niin sitten pitää valita joku toinen kohta. Oltiin sitten noudatettu niitä ohjeita, mutta heidän mielestään meidän olisikin pitänyt valita se toinen rasti. Siinä sitten piti lähettää selityskirje, että miksi on valittu lomakkeelta "väärä" rasti. Siinä alkoi jo itelläkin vähän usko loppua tähän byrokratiaan. Ilmeisesti heille selitys kelpasi, koska prosessi nytkähti eteenpäin ja parisen viikko sitten tipahti teinin uusi Green Card postiluukusta.

Kukaan mukaan, joiden kanssa olen puhunut, ei ole tiennyt tästä 14-vuotiaiden uusimisjutusta mitään. Siinä alkuperäisessä kortissa kun selvästi sanotaan, että se on voimassa vuoteen 2022 asti, eikä siihen 14-vuotispäivään asti. Pidempään täällä olleet kutsuvatkin tätä hienoa informaation puutetta yhdellä termillä: rahastusautomaatti. Pakkohan se on liittovaltionkin jostain rahansa repiä.. ;)

Sataa, ei sada, vai sataako sittenkään

Tässä on kuukauden sisällä tullut jo ruhtinaallisesti sadetta jopa viitenä päivänä / yönä. Ja oikeasti ruhtinaallisesti, sillä se taitaa olla enemmän kuin koko alkuvuonna yhteensä ja ehkä jo enemmän kuin viime syksynä. Lisää vettä silti kaivataan ja rutkasti, sillä maa ja vesistöt suorastaan huutavat vettä. Lehtiä kun lukee, niin välillä ovat toiveikkaita, että saataisiin kostea El Niño -talvi. El Niñohan on siis merivirran muuttumista Tyynellämerellä ja se mm. aiheuttaa sateita tällä alueella. Tällaista El Niño -talvea on täällä nyt jo odoteltu jonkun aikaa. Viimeisimmät uutiset tosin ovat vähän pessimistisiä sen suhteen, että onko näitä El Niñon tuomia sateita tänä vuonna sittenkään tulossa. Toisaalta sateet eivät tietenkään ole kiinni pelkästään El Niñosta, joten kyllä silti vielä voi tulla kostea talvi. Toivottavasti.

Sinänsä jännän lämmintä ollut vielä näinkin loppuvaiheessa vuotta. Halloweenin paikkeilla oli jo vähän viileämpää ja kaasulämmitinkin hurahti jo päälle parina yönä / aamuyönä. Halloweeninahan täällä satoi ja heti kun oli pilviä taivaalla, niin yölämpötilakin pysytteli korkeampana ja sitä kautta siis myös sisällä on lämpimämpää. Pilvet siis todellakin näyttävät aika tehokkaasti estävän lämmön karkaamisen ylöspäin. Joinain aamuina on ollut suhteellisen viileää, mutta jännästi vaan se lämpötila nousee sen 10-15 astetta puoleen päivään mennessä. Eli mitä tahansa laitat päälle aamulla, on lounasaikaan ihan liikaa. Tällä viikolla huristelin yhtenä päivänä kotiin jopa auton katto alhaalla, joka ei - myönnettäköön - ollut ehkä sittenkään ihan niin hyvä idea. Ei se ajaessa enää niin lämpimältä se ilma tunnukaan, varsinkin kun aurinko on töistä tullessa jo vähän niinkuin laskemaan päin.

En sitten edelleenkään ole tottunut näihin paikallisiin kaasulämmittimiin. Tässä asunnossa meillä on vielä ne lämmittimet vain sellaiset ristikot seinässä lähellä kattoa ja niitä ei voi mitenkään yksittäin sulkea pois päältä. Eli kun eteisen sensorin mukaan on riittävän viileää, niin lämmitin hurahtaa päälle joka huoneessa. Ja tähän tottumattomana sitten itse ainakin herään siihen hurinaan lähes joka kerta. Ostettiin keväällä poismuuttaneelta suomalaisperheeltä sellainen sähköpatteri, öljykiertoinen ja päädyttiin ostamaan nyt toinen vastaavanlainen. Ovat nyt molemmat makuuhuoneissa. Kaasulämmitin siis on laitettu melko pienelle ja makuuhuoneet lämmitetään pattereilla. Aamulla sitten laitamme kaasulämmittimen vähäksi aikaa päälle, että muutkin huoneet lämpenevät. Tähän on nyt päädytty ihan siitä syystä, että saisi nukkua edes suhteellisen rauhalliset yöunet ilman käynnistyvää ja sulkeutuvaa lämmittimen hurinaa. Tämä on itse asiassa ihan eri lähteissäkin esille tuotu tyypillinen ratkaisu sekä turhan lämmityksen välttämiseen, että rahan säästöön. Meillähän on tätä tilaa nykyään siis enemmän kuin ennen, eikä meillä ole mitään tietoa, että mitä koko asunnon pitäminen sellaisessa Suomessa totutussa sisälämpötilassa mahtaa maksaa. Ainakin pidempään asuneet suomalaiset tuttavat sanovat, että törkeän kallista on ja on syytä joko karaistua vähän viilempään asuntoon aamuisin tai sitten maksaa itsensä kipeäksi. No, nyt ei ole vielä kauheasti yhtä viikkoa lukuunottamatta tarvinnut asuntoa lämmittää, mutta eiköhän se tästä talven myötä selviä, että paljonko lämmitys rahaa syö.

Tällaisena pohjoismaisena vilukissana sitä kyllä välillä kaipaa sitä suomalaista koko-ajan-sama-sisälämpötila -tasalämpöä. Töissä aina naureskelevat mulle, kun mä siellä palelen (kesällä ilmastointi oli aika viileällä ja nyt aamuisin töihin tullessa on ulkona aika viileää), että sähän olet Suomesta, mitä sä oikein palelet. Vastaan niille, että no nimenomaan just siksi. Olen tottunut lähes tasaiseen sisälämpötilaan kesät talvet. Aamuisin taas Suomessa puetaan päälle aamulämpötilan mukaan, eikä yritetä arvailla, että mitäköhän se lämpötila päivällä näyttää ja kuinka monta kerrosta vaatteita sitä pitää laittaa aamulla, että voi ilman lämmitessä sitten riisua kerroksia pois. Ihmisille näyttää olevan kamalan vaikea hahmottaa sellaista tilannetta. Joten olenkin todennut sanomaan, että siksi muutinkin pois Suomesta, että mä palelin vielä pahemmin siellä talvella ulkona. Seuraavalle varmaan vastaan, että toisin kuin voisi kuvitella meillä suomalaisillakaan ei kulje mitään pakkasnestettä veressä tai verenkierto ei ole yhtään sen paremmin sopeutunut kylmään. Osataan vaan Suomessa pukeutua paremmin sitä tasaisemmin kylmää vastaan. Täällä tosiaan näyttää koululaiset polkevan aamulla kouluun edelleen shortseissa (aamulämpötila n. 5-10 C), kun mulla on noin kolme kerrosta vaatteita päällä autolla hurruutellessa.

Kohtalokkaan korkeat vaatimukset

Aiemmin syksyllä Sophomore (10. luokan) vanhempainverkoston sähköpostilistalla käytiin aktiivista ja kiivasta keskustelua koulun läksyjen määrästä, vaatimuksista ja mm. matematiikan opetuksesta. Päässäni on siitä asti pyörinyt teksti etuoikeutettujen amerikkalaisten lasten haasteista, vanhempien ja yhteisön paineista ja vaatimuksista, vertaispaineesta ja kovasta tarpeesta päästä eliittiyliopistoon. Suorittamisesta: enemmän, paremmin, korkeammalle ja nopeammin. Olen myös lukenut aiheesta melkoisesti sillä tämä suoritusyhteiskunta on tällaiselle suomalaisessa / eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneelle melko vierasta. Tämä teksti ei kuitenkaan ole nyt se päässäni pyörinyt teksti.

Tällä viikolla vilkaisin töissä tauolla omaa sähköpostiani kännykällä. 60 uutta viestiä. Yksi niistä koulupiirin koulutusjohtajalta kertoen, että lapseni high schoolin oppilas oli tehnyt edellisenä yönä itsemurhan. Loput 59 viestiä oli vanhempainverkoston viestejä, paniikkia, hätää, vihaa, katkeruutta, koulun vaatimustason haukkumista ym. Vanhempien suunnatonta hätää lastensa puolesta. Se sama keskustelu kuin aiemmin syksyllä, mutta nyt moninkertaisena. Miksi? Reilut pari viikkoa sitten samaan valitettavaan ratkaisuun päätyi koulusta aiemmin valmistunut opiskelija. Viisi vuotta sitten viisi koulun oppilasta teki itsemurhan hyvin lyhyen ajan sisällä. Kaikki pelkäävät, että samanlainen itsemurhien suma on nyt jälleen alkamassa ja näitä on tulossa lisää.

Tämä tapaus ei kosketa meitä henkilökohtaisesti, mutta tunnemme ihmisiä, joita se koskettaa lähemmin. Tänään olimme koululla orkesterin ja kahden vierailevan orkesterin konsertissa. Teinin koulun orkesterin jäsenillä kaikilla oli punainen nauha ranteessaan. Orkesterin opettaja kertoi, miten on ollut hienoa kokoontua orkesterin tunneille ja vain soittamaan hienoa musiikkia ja antaa parantumisprosessin alkaa. Konsertissa esitetty Bernsteinin Simple Song (from Mass) tuntui eräänlaiselta muistokonsertin osalta ja se tunne oli aistittavissa.

Tällä alueella tuntuu erityisesti korostuvan kouluissa se, että on oltava parempi kuin muut, suoritettava korkeamman tason Honors- ja AP (Advanced Placement) -kursseja enemmän, oltava hyvä puhuja ja osoitettava se olemalla osa esimerkiksi oppilaskuntaa, on oltava urheilujoukkueissa, suoritettava satoja tunteja vapaaehtoistyötunteja osoittaakseen olevansa tärkeä osa yhteisöä jne. jne. Ja ne kaikki siksi, että olisi kaikkein parhaimmat mahdollisuudet päästä niihin parhaimpiin Ivy league -yliopistoihin. Vanhemmat vierittävät suuren osan syystä helposti kouluille, läksyjen määrä on suuri, koulussa on kova kilpailuhenki ja se voi jollekin olla kuin painekattila, jossa paine vaan kasaantuu ja kasaantuu. Aiemmat opiskelijat kuulemma kertovat, että college-opiskelu on itse asiassa helppoa high schoolin jälkeen. Koulussa muistetaan aina kertoa, että suurin osa paineesta on vertaispainetta toisten opiskelijoiden taholta. Jotkut syyttävät koko yhteisöä, miten korkeastikoulutetut, menestyneet vanhemmat vaativat lapsiltaan paljon ja haluavat näille etuoikeutetun ja vielä paremman koulutuksen, mahdollisuuden ja tulevaisuuden kuin mitä itselleen. Osa vanhemmista taas ei suostu myöntämään, että paine menestykseen tulee myös heiltä. Alueella on myös paljon aasialaisia, joille pääseminen hyvään amerikkalaiseen kouluun, hyvä koulutus ja suorittaminen ovat tärkeitä. He tekisivät mitä tahansa lastensa puolesta, jotta he saavat hyvät mahdollisuudet tähän kaikkeen. Syksyisen sähköpostikeskustelun perusteella mm. jopa maksavat kymmeniätuhansia dollareita vuodessa tutorista tai yksityis-/ryhmätunneista, joihin opiskelijat menevät koulun jälkeen useammaksi tunniksi tekemään läksyjä ja opiskelemaan ja kertaamaan koulussa opittua. Tämä osittain siksi, että kuulemma aasialaistaustaisilta vaaditaan huippukouluihin jopa yli sata pistettä enemmän SAT- tai ACT-testien tuloksissa (valtakunnalliset testit, joista saa pistemäärän, yksi collegejen ja yliopistojen pääsykriteereistä). Tämä siksi, että muuten collegeissa ja yliopistoissa olisi koulujen itsensäkin mielestä liian vahva aasialaisopiskelijoiden määrä ja koulut haluavat monikulttuurisemman opiskelijayhteisön. Jotkut lapset eivät pääse enää edes middle school -iässä (yläkoulu) iltaisin tai viikonloppuisin kavereilleen leikkitreffeille tai hengaamaan, koska koulun jälkeen on sitten ne muut harrastukset, soittotunnit, koulun ulkopuoliset orkesterit, bändit ym., joilla kerätään kokemusta ja harrastuskokemusta kirjoitettavaksi collegen hakuvaiheessa kirjoitettavaan esseeseen.

Se kaikki puhe siitä, että amerikkalaiset koulut ovat huonoja ja oppilaat eivät opi niissä mitään, ei koske tätä Piilaakson aluetta pätkääkään. Tässä maassa on koko maailman parhaimpia yliopistoja ja jostainhan ne saavat ne huippuopiskelijansa. Ja juuri näistä tämän alueen kouluistakin osa opiskelijoista pääsee myös juuri niihin yliopistoihin. Suurempi osa toki vielä haaveilee pääsevänsä niihin, Harvard, Yale, MIT ovat monen oppilaan (ja varmasti vielä useamman vanhemman) haaveissa. Jokin tällä alueella on kuitenkin mennyt jo pahasti vinoon, vaikka kaikilla mittareilla ja testeillä mitaten tällä alueella on suoritustasoltaan paremmat oppilaat kuin 99 %:ssa koko Yhdysvaltoja. Eräs äiti totesi viestissään tällä viikolla, että kaikki toki haluamme lapsillemme parhaan mahdollisen tulevaisuuden, parhaat mahdolliset vaihtoehdot, parhaan mahdollisen koulutuksen, pääsyn hyvään yliopistoon, mutta jos lapsemme tappavat itsensä, kun näiden vaatimusten saavuttaminen on yksinkertaisesti liikaa, olemme menneet metsään ja pahasti. Kukaan toki ei tiedä, eikä voi koskaan tietääkään, mikä on näiden ikävien tapahtumien taustalla. Mielenterveysongelmista puhutaan hyvin vähän ja ne tuntuvat edelleen olevan vähän liikaa yksilöä leimaavia. Vaikka toki 5 vuotta sitten tapahtuneiden tapahtumien jälkeen on kuulemma menty suuria edistysaskelia tässäkin eteenpäin. Mielenterveysongelmat ja niiden hoitaminen eivät enää ole niin hävettäviä asioita (no, kuka niistä nyt missään torilla kauheasti kuitenkin huutelisi). Varsinkin tällaisia sarjaitsemurhia laukaisevia tekijöitä on täällä kovasti tutkittu, erilaisia palveluja niin koulussa kuin sen ulkopuolella on aloitettu. Osa jopa ihan oppilaiden omasta aloitteesta ja oppilasvetoisesti, osa sitten ammatillisissa tiimeissä. Koulupiirillä on sääntö kuinka paljon läksyjä voi olla viikoittain. Tämä viikkotuntimäärä tosin koskee vain normaalikursseja, eli näillä edistyneemmillä kursseilla on selkeästi enemmän tehtävää. Koulun puolesta on tehty kovasti töitä sen eteen, että oppilaat eivät ottaisi liian vaativia kursseja tai kurssimäärää. Kuulemma tapauksia kuitenkin on, jossa oppilaalla on jopa 5 lukuvuoden kestävää AP-kurssia, joka on siis oikeasti aivan kohtuuton ja työmäärältään hirmuinen lasti kursseja.

Erilaisten palvelujen ja tukitoimien lisäksi yhteisön merkitys ja yhteenkuuluvuus on ihan omaa luokkaansa. Junan tasoristeyksissä on jo nyt ollut ratavahteja, joiden tehtävänä on estää itsemurhia ja ohjata mahdollisia itsemurhakandidaatteja siten avun piiriin. Nyt turvatasoa on nostettu ja osan päivästä risteyksiä valvoo poliisit. Tänään radan yli ajaessamme näin poliisiauton valojen vilkkuvan ja pelästyin jo, että joko taas, mutta kyseessä oli risteystä vahtiva poliisi. Koululla on järjestetty paneelitilaisuus, jossa on ollut niin koulun, koulupiirin kuin terveydenhuollon edustajia ja vanhempainverkosto on saanut keskeisimmistä käsitellyistä asioista koosteen, jos ei itse päässyt paikalle. Aktiiviset vanhemmat ovat kasanneet ruokapiirin, jossa on jaettu vuoroja, kuka vie ja mitä ruokaa menehtyneen lapsen perheelle (täällä hyvin tavallinen auttamistapa, kun perheessä on esimerkiksi vakava onnettomuus, sairaus tai kuolemantapaus), opettajille on järjetetty kahvitukset ja huomenna oppilaille on luvassa mahdollisuus ylimääräiseen tukeen koululla, mutta myös kaakaota ja välipalaa vanhempien toimesta. Yhteisö näyttää, että olemme yhdessä voimavara ja me voimme tehdä yhdessä asioille jotain. Varmasti useampia keskustelutilaisuuksia mm. vaatimuksista, koulun osuudesta, läksyistä ja AP-kurssien sallituista määristä on tulossa lähiviikkojen aikana.

Emme henkilökohtaisesti tunteneet perhettä ja toivon, etten kirjoituksella loukkaa ketään, joka henkilökohtaisesti nämä perheet tuntee. Tähän "lisää kursseja, vaikeampia kursseja, hyviä arvosanoja, riittävästi muita meriittejä" -vouhotukseen on liian helppo lähteä itsekin mukaan. Olemme itse olleet tyytyväisiä koulun antamaan opetukseen ja työrauhaan, olen itse rohkaissut lastani ottamaan niitä helpomman tason kurssejakin, vaikka "kaikki muut" ovat niillä vaikeammilla kursseilla. Olen pyrkinyt katsomaan, että vain aiheissa, jotka lastani kiinnostavat, on hänellä mahdollisuus ottaa korkeamman tason kurssi. Tällä hetkellä tämä tarkoittaa matematiikan kursseista sitä toiseksi ylimmän linjan kurssia. Olen yrittänyt sanoa, että vaihtoehtoja opiskeluun on useita, eikä mitään pakottavaa tarvetta ole pyrkiä mihinkään huippuyliopistoon. Olen jopa puolileikilläni ehdottanut meribiologin uraa, joka poikkeaa niin paljon kaikesta korkeisiin suorituksiin ja innovaatioihin keskittyvästä IT-alasta. Olen purrut kieltäni, kun olen meinannut ihmetellä, että miksi jotain kokeesta on arvosanaksi tullut "vain" B. Myönnän, että aina en ole kuitenkaan ehtinyt puremaan sitä kieltä riittävän nopeasti. Se "straight A student", kun iskostuu liian hyvin täällä siksi ainoaksi oikeaksi tavoiteltavaksi arvosanaksi. Olen yrittänyt tehtä monta asiaa ja monessa varmaan epäonnistunutkin, yritän kuitenkin edelleen hillitä kouluun käytettävää työmäärää ja aikaa, vaikka vanhempaintapaamisissa se tarkoittaakin aina sitä, että vastailen muille vanhemmille, että "ei, minun lapseni ei ole missään koulun urheilujoukkueessa", "ei minun lapsellani ei ole vielä yhtään Honors-kurssia" jne. Kilpailu on kova ja sitä on vain tiedettävä mihin sarjaan asettuu. Onneksi teinin kaveripiiri koostuu muista teineistä, jotka eivät jatkuvasti stressaa arvosanoista ja tulevasta yliopistosta. Tosin ei heillä arvosanojen perusteella ole mitään, mistä ollakaan huolissaan. Mutta ainakaan se huoli ei ole puheissa se pääaihe. Silti sitä on itse varsinkin nyt vähän huolissaan, että onko tämä se omalle lapselle paras kasvuympäristö ja oikeasti paras vaihtoehto ja pystyykö teini ymmärtämään ja luovimaan muiden vaatimusten keskellä, että mikä on oikeasti hyvää ja järkevää. Sitä kuitenkin itsekin haluaa tarjota lapselleen ne parhaat vaihtoehdot elämälle. Ne kun eivät toivottavasti kuitenkaan oikeasti riipu suoritettujen kurssien tasosta ja määrästä.

Artikkeleita etuoikeutettujen lasten pahoinvoinnista ja siitä, onko Ivy league -yliopistot kuitenkaan hyviä vai enemmänkin kuin Poison ivy (myrkkysumakki) on mm.:
http://www.newyorker.com/magazine/2014/09/01/poison-ivy
http://www.nytimes.com/2012/08/05/opinion/sunday/raising-successful-children.html?pagewanted=all
http://madelinelevine.com/psyccritiques-review/

(Olen tähän asti pyrkinyt välttämään, ettei blogissa kerrota ihan suoraan asuinaluettamme ja siten suoraan meidän perheeseenkään. On ne kyllä täältä jo hyvin pystynyt aiemminkin arvaamaan ja haarukoimaan. Googlauksella nämä tarinat voi helposti yhdistää jo tiettyyn kouluunkin. Tämä teksti nyt oli kuitenkin vain kirjoitettava.)