Utah 5: Zion National Park

Zion on sitten kyllä näiden Utah:n puistojen kuningas. Se on iso, kaikki on suurta, myös kävijämäärät. Viime vuonna puistossa kävi yli 3,5 miljoonaa vierasta, erityisen suosittua tänne on ajaa Las Vegasista, josta puistoon ajaa noin 2,5 tuntia. Suuren vierailijamäärän takia puistossa (tai siis siinä suosituimmassa alueessa, jossa on kaikki tiet ja palvelut) ei pääsekään sesongin (noin huhti-lokakuu) aikaan liikkumaan omalla autolla. Puiston vierailijoiden infokeskuksen vieressä on suhteellisen iso parkkipaikka, mutta sen lisäksi kauempana on parkkipaikkoja, joista puolestaan pääsee bussilla tuohon infokeskukseen. Eli se ajoissa aamulla lähteminen on taas kultaakin kalliimpaa, jos ei säiden, niin hyvän parkkipaikan takia. Mutta peruutetaanpa kertomuksessa hieman taaksepäin.

Me tulimme puistoon idästä päin, ja puiston lähellä maisemat muuttuivat massiivisiksi ja erittäin jylhiksi, valtavia kallioita joka puolella. Sitten tie sujahtaa lähemmäs kaksikilometriseen tunneliin, joka ei ole kyllä koolla tai valoilla pilattu. Tunnelin reunaan on välillä kiveen hakattuja aukkoja ikkunoiksi, muuten siellä on suhteellisen pimeää. Matkailuautot ja isommat autothan vaativat tänne Zion-Mount Carmel -tunneliin erillisen tunnelipassin, joka on maksullinen. Ihan kaiken kokoisilla autoilla tunneliin ei saa edes mennä. Tunnelin jälkeen sitten aukeaa pieni laakso, jota ympäröivät jälleen valtavan kokoiset kalliot.

Zion is the king of the Utah National Parks. The rocks her are just huge, but so is the number of people coming here too. Last year over 3.5 million people visited Zion. The most popular months are usually from April to October and during those times you can not drive in the park. There is a shuttle bus that takes you to different stops at the park. After you pay the park fee, the shuttle bus is free. There is a pretty big parking lot next to the visitor center, but during the busy months that is not enough, so there are more parking lots that another bus can take you. So again, early mornings are a good plan, since your chances of finding a parking spot are better. 

We arrived to the park from the East entrance. When approaching the park the rocks just become bigger and bigger and then you have to drive to the Zion-Mount Carmel Tunnel, that is 1.1. miles long. There are some "windows" carved to the tunnel, but otherwise it is pretty dark and small. I read that there is an extra fee for oversized vehicles like RVs and with certain sized vehicles you can´t even enter the tunnel. After the tunnel you have amazing views of the valley and the surrounding mountains or rocks.

Nämä ensimmäiset kuvat on otettu autosta East Entrance -sisäänkäynnin jälkeen, mutta ennen tunnelia. / The first pics are taken from the car after the East Entrance, but before the tunnel.

Ja nämä seuraavat kuvat sitten eri suuntiin tunnelin jälkeen. Valitettavan huonosti näistä pystyy näkemään kokoa, mutta kyllä siellä itsensä erittäin pieneksi tuntee. / And these pictures are taken a bit after the tunnel. Unfortunately the pictures do not show the size of these well, but I can tell you, you feel like a small Alice in Wonderland here feeling really tiny.

Tässä olemme illalla matkalla hotelliimme, jonka olimme varanneet Springdalesta, heti siitä puiston alapuolelta. Tässä on useampikin hotelli, jokunen ravintola ja kauppa ja täältä pääsisi myös bussilla tai vaikka kävellen itse puistoon, jos ei halua lähteä arpomaan mahtuuko se auto sinne puiston parkkipaikalle vaiko eikö. / This is from Springdale, right next to the park, where we had booked our hotel stay. Springdale has some hotels and restaurants and tiny stores and you could go to the park by bus, probably even walk, if you do not want to try and find a parking spot in the park.

Yövyimme Pioneer Lodge -hotellissa, joka oli oikein nimensä mukainen, mutta silti moderni ja erittäin mukava paikka. Hotellin vieressä on ravintola, josta hotellin asukkaat saavat alennusta. Netissä ravintolasta näyttää olevan melko surkeita arvioita, mutta meidän ruuat maistuivat oikein hyviltä ja hintakin oli kohdallaan. Zionin kansallispuiston sisällähän on myös yksi majoitusvaihtoehto, mutta se on vähän hintavampi kuin tämä meidän valintamme. Ja ainakin meille tämä paikka sopi hyvin ja välimatka puistoon on todella lyhyt. / We stayed at the Pioneer Lodge and liked it. It kind of has the pioneer feel, but is very modern and comfortable. The hotel guests get a discount at the restaurant next door. It seems to have some poor ratings online, but our food tasted good after a long day.

Ja tässä siis näitä Zionin busseja, joilla puistossa kuljetaan. Puiston tämä osahan on periaattessa yksi suhteellisen suora tie, jossa on yhteensä muistaakseni juuri 9 pysäkkiä, joiden vieressä sitten on erilaisia näkemisen arvoisia paikkoja tai vaellusreittejä. Me suuntasimme aamulla hotellista ulos klo 7 (joka tosin on Kalifornian aikaan klo 8, joten ei oikeasti kovin aikaisin), jotta ehtisimme ainakin aamulla pois ruuhkien alta ja saamaan parkkipaikan, pääsemään itse puistoon jne. Suunnitelma oli oikein onnistunut, tosin se infokeskus aukeaa vasta kahdeksalta, mutta olimme saaneet kartan jo edellisenä iltana ja meillä oli jo jonkunlainen suunnitelma päivän varrelle. / These are the shuttele busses that take you to the park. The park has one road and 9 stops in it for places worth seeing or where you can go for a hike. If I remember correctly the bus takes about 20 minutes from the visitor center to the last stop. We left the hotel early to beat the crowd and get a parking spot and were very successful in doing that. The only thing is that the visitor center opens at 8 a.m., but we already had our maps and a rough plan in our heads, so we were good to go.

Ajelimme bussilla reitin loppuun, Temple of Sinawava -nimiseen paikkaan. Täällä menee suht helppo reitti kallioiden välissä ja pienen puron/joen vieressä. Helpohkon reitin jälkeen alkaa sitten vähän vaikeampi osuus, jossa joutuu kävelemään erittäin kylmässä vedessä. En nyt pysty kertomaan siitä sen enempää, sillä lumisen talven jäljiltä tuo The Narrows -osuus reitistä oli suljettu mahdollisten syöksytulvien varalta, jotka ovat tuollaisessa kanjonissa äkillisiä ja jopa hengenvaarallisia. Paikka on kuulemma upea ja kylmässä vedessä rämpimisen arvoinen kuitenkin. / We took the shuttle bus and rode to the end of the road to Temple of Sinawava. There is a pretty easy trail along the rock and water. After the easy trail there would be a crossing the ice cold water trail and beautiful scenery to The Narrows, but in April after snowy winter that part was closed. You can have flash floods that can be dangerous when the water levels are high in this area, so it was still unsafe to go there. But the parts that we hiked were really beautiful, too.

Ei kun sitten vaan taas odottamaan bussia ja seuraavaan paikkaan, joka oli Weeping Rock. Iltapäiväksi oli luvattu vähän sadetta ja jaloissa alkoi painaa niin edellisten päivien rymyämiset kuin korkeuserotkin, joten olimme ajatelleet, että tehdään vain pieniä kävelyitä/vaelluksia, eikä lähdetä rehkimään mitään ihmeempiä. Yksi suosittuja reittejähän täällä on vaellus Angels Landing -nimiseen paikkaan tuolla vuoren päällä. Reitti on 2.4 mailia suuntaansa, eli lähes 5 mailia (8 km) yhteensä, kun alaspäinkin pitää tulla, reitin korkeuserot on 1500 jalkaa (n. 450 metriä) ja loppureitistä on kalliota, jossa kävellään kettingistä kiinni pitäen. Meikäläisen kunto ja korkeuden kestävyys ei kyllä ainakaan vielä olisi kestänyt tuota, varsinkin kun sadettakin oli ennustettu, joten päätimme suosiolla jättää sen väliin. Sinänsä tuota reittiä on sanottu yhdeksi USA:n kansallispuistojen upeimmista ja jännittävimmistä vaellusreiteistä, mutta ehkä joku toinen kerta sitten. Omat rajansa on hyvä tuntea. Me päätettiin siis suunnata katsomaan itkevää kiveä sinne Weeping Rockille. / Next it was shuttle bus time again and we headed towards the Weeping Rock. The weather forecast was saying rain for the afternoon and since we already had hiked the previous days, we decided to only do smaller hikes. Of course you would have the option to hike the Angels landing hike, 2.4 miles up and the same down, total elevation change 1500 feets, really strenous, thrilling hike. We decided no for now. I did not think that I could make the hike anyways, not at least the end with the hardly no trail, only the holding on the chain keeping you from falling idea, so we skipped that. So the Weeping Rock it is.

Sinne itkevälle kivelle oltiin siis menossa, jonne matkaa piti olla jokunen sata metriä. No valittiin sitten vahingossa väärä polku. Ja kun hitto vieköön oltiin jo jokunen sata metriä kävelty, niin ei siinä sitten enää viitsinyt kääntyä alas, vaan jatkaa vaan matkaa. En nyt muista nimiä, mutta tältä polulta pääsee pääsääntöisesti kolmelle pidemmälle haikille. Valittiin niistä sentään sitten se lyhyin, joka lähtee erkanemispaikasta oikealle. Muistaakseni nimeltään Hidden Canyon Trail. Mutta olihan sitä siinäkin tarpomista ihan kerrakseen. Nämä seuraavat kuvat on eri vaiheissa matkalla ylöspäin. / So we were planning to walk the couple of hundred yard to the Weeping Rock, but surprise surprise picked a wrong trail. After climbing a bit, I said that this does feel longer and not actually so easy either and we notice that we took the wrong trail. Yup. Well, what the heck, let´s walk along this for a while then. It is not so bad. You can select 2 or 3 trails here, we picked the shortest one, the Hidden Canyon Trail (at least I think that it was the name). So up we went. And more up. And then some.

Kiivettiin ja kiivettiin ja polkukin kapeni ja huononi koko ajan. Sitten tultiin vähän leveämmälle paikalle, jossa päätettiin hetki ihmetellä. Tässä vaiheessa mä päätin luovuttaa ja ihailla vaan maisemia. Reitti kun jatkui tuota hiekkatietä ja sitten tuota kallionrinnettä. Jos katsot alla olevaa kuvaa, niin keskellä näkyy noita ihmisiä, jotka kulkevat siinä kallion reunalla vain metalliketjusta kiinni pitäen. Ei ole mun hommaa. Puoliso kuitenkin päätti hetken katsastaa polkua ja sanoi, että jos kestää kauemmin kuin 20 minuuttia päästä sinne loppuun, niin hän luovuttaa kanssa ja palaa takaisin. Siihen sattui tulemaan joku lähes paikallinen mies, jonka kanssa vaihdettiin muutamakin lause. Vakuutuin jo hänen puheistaan, että reitti ei olisi sopinut mun jo vähän oikutteleville polville. Samalla hän kertoi, että huhti-toukokuu on hänen mielestään paras aika tulla tänne, kun ei ole vielä liian kuuma ja pystyy vielä näitä vaelluksia tekemään. Kuulemma kävijämäärät on viime vuosina kaikissa Utah:n puistoissa räjähtäneet lähes mahdottomiksi. Utah:lla oli kuulemma muutama vuosi sitten näiden kansallispuistojen markkinointikampanja ja ilmesesti kampanja onnistui vähän liiankin hyvin. Nyt porukkaa riittää täällä kuin pipoa. / So we walked, walked and walked and finally we got to this point, where there is a small cliff where we could rest and eat snacks. The trail actually goes on, it just gets narrower and narrower and then goes there on the side of the rock. If you look at the picture below, you can see the people there in the middle of the rock, holding the chain and going up. I decided that this was it for me and already a bit aching knees. Hubby decided to check how the trail is. If it would be totally fine he would pick us up (did not happen by the way..) or he would go about 20 minutes and the come back down. While we were waiting for him to come back I actually talked a long while with a semi local person that had hiked this several times. He kind of confirmed that this trail is not for people that are afraid of heights (hello, that is me!). He also said that April to May is pretty much the best time to visit the park. It is still not too hot and sunny, and less crowded. Apparently the Utah parks had a gig marketing campaign with TV ads and stuff a couple of years ago. It was really succesful, maybe even too successful, there are more and more visitors every year.

Nämä seuraavat kuvat ovat sitten puolison ottamia tuolta loppureitin varrelta. Tai no ihan loppuun asti hänkään ei periaatteessa mennyt, sen näkyvän reitin loppuun kylläkin. Sen jälkeen olisi vielä ollut kalliota kiivettäväksi, mutta siinä olisi sitten jo pitänyt mennä ainakin kolmella ellei neljälläkin raajalla, joten puoliso päätti kääntyä takaisin. Maisemat oli kyllä kuulemma hienot, mutta kommentti palatessa oli, että "ei tää kyllä olis ollut sun reittis". / The next pictures are taken by my hubby from this hike up along the rock. He went were the trail ended. After that you could still keep on going up, but it would need a bit scrambling. He said that the scenery was very nice, but the trail was "definitely not made for you". Thanks..

Ja löytyihän sen itkevä kivikin sitten alastultuamme. / And we did find the Weeping Rock and the trail after descending the trail.

Ja sitten alas kävelemisen jälkeen, päätettiin pysytellä lähinnä vaakasuorissa poluissa ja käveltiin The Grottolta Zion Lodgelle, joista molemmista löytyy siis myös ruokaa ja jonkun asteinen kahvila-ravintola (tämä onkin näistä Utah:n puistoista ainoa, jossa sellainen on puistossa, muuten mentiin aina omilla eväillä). / Then it was no more hiking trail, except the ones that were just regular no elevation trails. We walked from The Grotto to Zion Lodge, very nice, quiest, green trail. There is a cafe here, so we did go and eat something. Btw this seems to be the only Utah park that has a cafe in it.

Nämä kaverukset kävelivät parkkipaikalla ja hyppelivät aitojen yli. / These fellows were just there in the parking lot jumping here and there.

Koska alkoi vähän ripsotella sadetta, päätimme ajaa toiselle puolelle puistoa Kolob Canyonsille, jonne on kyllä ihan reipas toistatuntia ajeltavaa. Harmittavasti täällä oli sitten sumua ja sateli enemmänkin. Maisemat olisivat kyllä ansainneet kauniin päivän. Tällä puolella puistoa on myös Taylor Creek Trail, jossa on aivan upeat maisemat, lähes sileät kalliomuodostelmat, mutta sateella sinne olisi kyllä ollut kurja ja ehkä vähän vaarallistakin lähteä liukastelemaan, joten lähdettiin sitten kohti Bryce Canyonia. / It started to rain, so we decided to leave the park. Or not really, we decided to drive the 1.5 hours to the other side to the Kolob Canyons, hoping that the weater would not be too bad. Well, it kind of was, rainy and foggy, so there goes that plan. The real reason to driving to this side was that we hoped to go to the Taylor Creek Trail, that I hear is really amazing. If you google that, you can see why. But that amount of rain, it just was not a very good, or even a very safe idea, so we headed to the next park, Bryce Canyon and decided to chill at the hotel for a while.