Viime viikolla alkoi vaikuttaa siltä, että työtehtävät loppuu tai ehkä siirrettäisiin muualle minusta riippumattomista syistä. Kukaan ei tiedä mitään varmaa, eikä kukaan asioista jotain tietävä tietty suostu sanomaan mitään. Laskuja on kuitenkin maksettavana ja töitäkin olis kiva tehdä ja työnhaku täällä saattaa olla melko pitkä ja monipolvinen prosessi, joten ei sinänsä ihan paras uutinen, että mahdollisesti työt lähtee alta. Ja se nyt on selvää, että tässä tilanteessa ei edes voi kuvitella muuttavansa mun duunin perässä. Teinillä alkaa viimeinen high school -vuosi justiinsa, ja puolison palkalla me kuitenkin eletään.
Loppuviikosta tuli uutinen, että työkaveri oli kuollut. On aiemmin oltu samassa projektissa ja edelleen välillä lounaan jälkeen tuli istuskeltua samalla penkillä ja juteltua ja vitsailtua asioista. Uutinen tuli ihan salama kirkkaalta taivaalta, niin tuli kyllä tuo poismenokin todella yllättäen. Epäusko ja shokki valtasi kyllä mielen. Toisaalta auttoi laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen.
Sunnuntaina sain viestin hyvältä työkaveriltani, että hänen työsuhteensa oli päättynyt vähän aiemmin ja emme siis enää näkisi seuraavana päivänä töissä. Tottakai sitä näin kontraktorina tietää, että työt voi loppua vaikka samana päivänä. Tai voihan ne täällä loppua niin melkein missä tahansa työsuhteessa. Mutta jotenkin sitä ei ajattele, vaan painaa duunia normaalisti ja tottuu työtiimiinsä ja ystävystyy heidän kanssaan. Kun yksi parhaista työkaverista, se jonka kanssa juttu luistaa ja jonka kanssa vaihdetaan musiikki- ja elokuvavinkkejä, ja jolta käydään ensimmäiseksi kysymässä neuvoa puolin ja toisin, vähän niinkuin työpuoliso, ei enää työpaikalle tulekaan, niin kyllä se työmotivaatioon vaikuttaa reippaasti.
Töissä on kirjoitettu edesmenneelle työkaverille muistosanoja leikekirjaan, entisen työkaverin kanssa on viestitetty, oman työn jatkosta ei vieläkään ole mitään tietoa. Elämä jatkuu ainakin toisilla, ja kyllä tämä tästä, mutta viime viikko on silti paska mikä paska.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti