Aiemmin syksyllä Sophomore (10. luokan) vanhempainverkoston sähköpostilistalla käytiin aktiivista ja kiivasta keskustelua koulun läksyjen määrästä, vaatimuksista ja mm. matematiikan opetuksesta. Päässäni on siitä asti pyörinyt teksti etuoikeutettujen amerikkalaisten lasten haasteista, vanhempien ja yhteisön paineista ja vaatimuksista, vertaispaineesta ja kovasta tarpeesta päästä eliittiyliopistoon. Suorittamisesta: enemmän, paremmin, korkeammalle ja nopeammin. Olen myös lukenut aiheesta melkoisesti sillä tämä suoritusyhteiskunta on tällaiselle suomalaisessa / eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneelle melko vierasta. Tämä teksti ei kuitenkaan ole nyt se päässäni pyörinyt teksti.
Tällä viikolla vilkaisin töissä tauolla omaa sähköpostiani kännykällä. 60 uutta viestiä. Yksi niistä koulupiirin koulutusjohtajalta kertoen, että lapseni high schoolin oppilas oli tehnyt edellisenä yönä itsemurhan. Loput 59 viestiä oli vanhempainverkoston viestejä, paniikkia, hätää, vihaa, katkeruutta, koulun vaatimustason haukkumista ym. Vanhempien suunnatonta hätää lastensa puolesta. Se sama keskustelu kuin aiemmin syksyllä, mutta nyt moninkertaisena. Miksi? Reilut pari viikkoa sitten samaan valitettavaan ratkaisuun päätyi koulusta aiemmin valmistunut opiskelija. Viisi vuotta sitten viisi koulun oppilasta teki itsemurhan hyvin lyhyen ajan sisällä. Kaikki pelkäävät, että samanlainen itsemurhien suma on nyt jälleen alkamassa ja näitä on tulossa lisää.
Tämä tapaus ei kosketa meitä henkilökohtaisesti, mutta tunnemme ihmisiä, joita se koskettaa lähemmin. Tänään olimme koululla orkesterin ja kahden vierailevan orkesterin konsertissa. Teinin koulun orkesterin jäsenillä kaikilla oli punainen nauha ranteessaan. Orkesterin opettaja kertoi, miten on ollut hienoa kokoontua orkesterin tunneille ja vain soittamaan hienoa musiikkia ja antaa parantumisprosessin alkaa. Konsertissa esitetty Bernsteinin Simple Song (from Mass) tuntui eräänlaiselta muistokonsertin osalta ja se tunne oli aistittavissa.
Tällä alueella tuntuu erityisesti korostuvan kouluissa se, että on oltava parempi kuin muut, suoritettava korkeamman tason Honors- ja AP (Advanced Placement) -kursseja enemmän, oltava hyvä puhuja ja osoitettava se olemalla osa esimerkiksi oppilaskuntaa, on oltava urheilujoukkueissa, suoritettava satoja tunteja vapaaehtoistyötunteja osoittaakseen olevansa tärkeä osa yhteisöä jne. jne. Ja ne kaikki siksi, että olisi kaikkein parhaimmat mahdollisuudet päästä niihin parhaimpiin Ivy league -yliopistoihin. Vanhemmat vierittävät suuren osan syystä helposti kouluille, läksyjen määrä on suuri, koulussa on kova kilpailuhenki ja se voi jollekin olla kuin painekattila, jossa paine vaan kasaantuu ja kasaantuu. Aiemmat opiskelijat kuulemma kertovat, että college-opiskelu on itse asiassa helppoa high schoolin jälkeen. Koulussa muistetaan aina kertoa, että suurin osa paineesta on vertaispainetta toisten opiskelijoiden taholta. Jotkut syyttävät koko yhteisöä, miten korkeastikoulutetut, menestyneet vanhemmat vaativat lapsiltaan paljon ja haluavat näille etuoikeutetun ja vielä paremman koulutuksen, mahdollisuuden ja tulevaisuuden kuin mitä itselleen. Osa vanhemmista taas ei suostu myöntämään, että paine menestykseen tulee myös heiltä. Alueella on myös paljon aasialaisia, joille pääseminen hyvään amerikkalaiseen kouluun, hyvä koulutus ja suorittaminen ovat tärkeitä. He tekisivät mitä tahansa lastensa puolesta, jotta he saavat hyvät mahdollisuudet tähän kaikkeen. Syksyisen sähköpostikeskustelun perusteella mm. jopa maksavat kymmeniätuhansia dollareita vuodessa tutorista tai yksityis-/ryhmätunneista, joihin opiskelijat menevät koulun jälkeen useammaksi tunniksi tekemään läksyjä ja opiskelemaan ja kertaamaan koulussa opittua. Tämä osittain siksi, että kuulemma aasialaistaustaisilta vaaditaan huippukouluihin jopa yli sata pistettä enemmän SAT- tai ACT-testien tuloksissa (valtakunnalliset testit, joista saa pistemäärän, yksi collegejen ja yliopistojen pääsykriteereistä). Tämä siksi, että muuten collegeissa ja yliopistoissa olisi koulujen itsensäkin mielestä liian vahva aasialaisopiskelijoiden määrä ja koulut haluavat monikulttuurisemman opiskelijayhteisön. Jotkut lapset eivät pääse enää edes middle school -iässä (yläkoulu) iltaisin tai viikonloppuisin kavereilleen leikkitreffeille tai hengaamaan, koska koulun jälkeen on sitten ne muut harrastukset, soittotunnit, koulun ulkopuoliset orkesterit, bändit ym., joilla kerätään kokemusta ja harrastuskokemusta kirjoitettavaksi collegen hakuvaiheessa kirjoitettavaan esseeseen.
Se kaikki puhe siitä, että amerikkalaiset koulut ovat huonoja ja oppilaat eivät opi niissä mitään, ei koske tätä Piilaakson aluetta pätkääkään. Tässä maassa on koko maailman parhaimpia yliopistoja ja jostainhan ne saavat ne huippuopiskelijansa. Ja juuri näistä tämän alueen kouluistakin osa opiskelijoista pääsee myös juuri niihin yliopistoihin. Suurempi osa toki vielä haaveilee pääsevänsä niihin, Harvard, Yale, MIT ovat monen oppilaan (ja varmasti vielä useamman vanhemman) haaveissa. Jokin tällä alueella on kuitenkin mennyt jo pahasti vinoon, vaikka kaikilla mittareilla ja testeillä mitaten tällä alueella on suoritustasoltaan paremmat oppilaat kuin 99 %:ssa koko Yhdysvaltoja. Eräs äiti totesi viestissään tällä viikolla, että kaikki toki haluamme lapsillemme parhaan mahdollisen tulevaisuuden, parhaat mahdolliset vaihtoehdot, parhaan mahdollisen koulutuksen, pääsyn hyvään yliopistoon, mutta jos lapsemme tappavat itsensä, kun näiden vaatimusten saavuttaminen on yksinkertaisesti liikaa, olemme menneet metsään ja pahasti. Kukaan toki ei tiedä, eikä voi koskaan tietääkään, mikä on näiden ikävien tapahtumien taustalla. Mielenterveysongelmista puhutaan hyvin vähän ja ne tuntuvat edelleen olevan vähän liikaa yksilöä leimaavia. Vaikka toki 5 vuotta sitten tapahtuneiden tapahtumien jälkeen on kuulemma menty suuria edistysaskelia tässäkin eteenpäin. Mielenterveysongelmat ja niiden hoitaminen eivät enää ole niin hävettäviä asioita (no, kuka niistä nyt missään torilla kauheasti kuitenkin huutelisi). Varsinkin tällaisia sarjaitsemurhia laukaisevia tekijöitä on täällä kovasti tutkittu, erilaisia palveluja niin koulussa kuin sen ulkopuolella on aloitettu. Osa jopa ihan oppilaiden omasta aloitteesta ja oppilasvetoisesti, osa sitten ammatillisissa tiimeissä. Koulupiirillä on sääntö kuinka paljon läksyjä voi olla viikoittain. Tämä viikkotuntimäärä tosin koskee vain normaalikursseja, eli näillä edistyneemmillä kursseilla on selkeästi enemmän tehtävää. Koulun puolesta on tehty kovasti töitä sen eteen, että oppilaat eivät ottaisi liian vaativia kursseja tai kurssimäärää. Kuulemma tapauksia kuitenkin on, jossa oppilaalla on jopa 5 lukuvuoden kestävää AP-kurssia, joka on siis oikeasti aivan kohtuuton ja työmäärältään hirmuinen lasti kursseja.
Erilaisten palvelujen ja tukitoimien lisäksi yhteisön merkitys ja yhteenkuuluvuus on ihan omaa luokkaansa. Junan tasoristeyksissä on jo nyt ollut ratavahteja, joiden tehtävänä on estää itsemurhia ja ohjata mahdollisia itsemurhakandidaatteja siten avun piiriin. Nyt turvatasoa on nostettu ja osan päivästä risteyksiä valvoo poliisit. Tänään radan yli ajaessamme näin poliisiauton valojen vilkkuvan ja pelästyin jo, että joko taas, mutta kyseessä oli risteystä vahtiva poliisi. Koululla on järjestetty paneelitilaisuus, jossa on ollut niin koulun, koulupiirin kuin terveydenhuollon edustajia ja vanhempainverkosto on saanut keskeisimmistä käsitellyistä asioista koosteen, jos ei itse päässyt paikalle. Aktiiviset vanhemmat ovat kasanneet ruokapiirin, jossa on jaettu vuoroja, kuka vie ja mitä ruokaa menehtyneen lapsen perheelle (täällä hyvin tavallinen auttamistapa, kun perheessä on esimerkiksi vakava onnettomuus, sairaus tai kuolemantapaus), opettajille on järjetetty kahvitukset ja huomenna oppilaille on luvassa mahdollisuus ylimääräiseen tukeen koululla, mutta myös kaakaota ja välipalaa vanhempien toimesta. Yhteisö näyttää, että olemme yhdessä voimavara ja me voimme tehdä yhdessä asioille jotain. Varmasti useampia keskustelutilaisuuksia mm. vaatimuksista, koulun osuudesta, läksyistä ja AP-kurssien sallituista määristä on tulossa lähiviikkojen aikana.
Emme henkilökohtaisesti tunteneet perhettä ja toivon, etten kirjoituksella loukkaa ketään, joka henkilökohtaisesti nämä perheet tuntee. Tähän "lisää kursseja, vaikeampia kursseja, hyviä arvosanoja, riittävästi muita meriittejä" -vouhotukseen on liian helppo lähteä itsekin mukaan. Olemme itse olleet tyytyväisiä koulun antamaan opetukseen ja työrauhaan, olen itse rohkaissut lastani ottamaan niitä helpomman tason kurssejakin, vaikka "kaikki muut" ovat niillä vaikeammilla kursseilla. Olen pyrkinyt katsomaan, että vain aiheissa, jotka lastani kiinnostavat, on hänellä mahdollisuus ottaa korkeamman tason kurssi. Tällä hetkellä tämä tarkoittaa matematiikan kursseista sitä toiseksi ylimmän linjan kurssia. Olen yrittänyt sanoa, että vaihtoehtoja opiskeluun on useita, eikä mitään pakottavaa tarvetta ole pyrkiä mihinkään huippuyliopistoon. Olen jopa puolileikilläni ehdottanut meribiologin uraa, joka poikkeaa niin paljon kaikesta korkeisiin suorituksiin ja innovaatioihin keskittyvästä IT-alasta. Olen purrut kieltäni, kun olen meinannut ihmetellä, että miksi jotain kokeesta on arvosanaksi tullut "vain" B. Myönnän, että aina en ole kuitenkaan ehtinyt puremaan sitä kieltä riittävän nopeasti. Se "straight A student", kun iskostuu liian hyvin täällä siksi ainoaksi oikeaksi tavoiteltavaksi arvosanaksi. Olen yrittänyt tehtä monta asiaa ja monessa varmaan epäonnistunutkin, yritän kuitenkin edelleen hillitä kouluun käytettävää työmäärää ja aikaa, vaikka vanhempaintapaamisissa se tarkoittaakin aina sitä, että vastailen muille vanhemmille, että "ei, minun lapseni ei ole missään koulun urheilujoukkueessa", "ei minun lapsellani ei ole vielä yhtään Honors-kurssia" jne. Kilpailu on kova ja sitä on vain tiedettävä mihin sarjaan asettuu. Onneksi teinin kaveripiiri koostuu muista teineistä, jotka eivät jatkuvasti stressaa arvosanoista ja tulevasta yliopistosta. Tosin ei heillä arvosanojen perusteella ole mitään, mistä ollakaan huolissaan. Mutta ainakaan se huoli ei ole puheissa se pääaihe. Silti sitä on itse varsinkin nyt vähän huolissaan, että onko tämä se omalle lapselle paras kasvuympäristö ja oikeasti paras vaihtoehto ja pystyykö teini ymmärtämään ja luovimaan muiden vaatimusten keskellä, että mikä on oikeasti hyvää ja järkevää. Sitä kuitenkin itsekin haluaa tarjota lapselleen ne parhaat vaihtoehdot elämälle. Ne kun eivät toivottavasti kuitenkaan oikeasti riipu suoritettujen kurssien tasosta ja määrästä.
Artikkeleita etuoikeutettujen lasten pahoinvoinnista ja siitä, onko Ivy league -yliopistot kuitenkaan hyviä vai enemmänkin kuin Poison ivy (myrkkysumakki) on mm.:
http://www.newyorker.com/magazine/2014/09/01/poison-ivy
http://www.nytimes.com/2012/08/05/opinion/sunday/raising-successful-children.html?pagewanted=all
http://madelinelevine.com/psyccritiques-review/
(Olen tähän asti pyrkinyt välttämään, ettei blogissa kerrota ihan suoraan asuinaluettamme ja siten suoraan meidän perheeseenkään. On ne kyllä täältä jo hyvin pystynyt aiemminkin arvaamaan ja haarukoimaan. Googlauksella nämä tarinat voi helposti yhdistää jo tiettyyn kouluunkin. Tämä teksti nyt oli kuitenkin vain kirjoitettava.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti