Täällä nurkilla käy esiintymässä noita maailmantähtiä suhteellisen usein. En ole ehtinyt ja jaksanut etukäteen selvitellä noita isoimpien tähtien aikatauluja, joten P!nk:in keikkakin on tainnut mennyt multa ohi jo pariin otteeseen tämän 2,5 vuoden aikana. Ja vaikka kaikenlaista roskapostia tuleekin, niin noitten lipunmyyntifirmojen mainospostit on jääneet jo jokusen aikaa tulematta - ilmeisesti olen ollut liian huono asiakas viime aikoina, kun en ole ostellut niistä lippuja pitkään aikaan.
Tänä keväänä bongasin jotain keikkoja jostain uutisjutuista ja sitten Grouponin mainosmeileistä. Kesän keikkaputki aloitettiin San Franciscon Stern Grove Festivalilta. Stern Grove Festival on ilmainen ja erilaisia keikkoja on useampana sunnuntaina pitkin kesää. Kesän ensimmäinen keikka on picnic-konsertti, johon liput saa ilmeisesti lahjoittamalla paljon rahaa tai oman paikkalippunsa voi ostaa arvonnan kautta. Tapahtuman sivujen mukaan muut paitsi picnic-paikat ovat kuitenkin ilmaiset. Emme olleet todellakaan varautuneet sellaiseen yleisöryntäykseen. Puistoa reunustaa eucalyptuspuiden täyttämä mäki ja koko mäenrinne oli täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan Patti Austinia ja Smokey Robinsonia (en normaalisti kuuntele tällaista musiikkia, mutta olihan tämä nyt kanssa vähän tällainen American Classic). Siinä paikkaa etsiskellässämme ihmettelin vahvaa tuoksua. Vaikka eucalyptuspuita olikin reippaasti, ei niiden niin vahvasti pitäisi tuoksua. Teini vaan vastasi "äiti, tää on San Francisco". Jeps. Eli ei siis raikas eucalyptuksen tuoksu, vaan kannabiksen..
Loput liput olinkin Sulo Vilén -tyyppisesti ostanut halavalla Grouponista. Eli kesän ohjelmassa oli sitten myös Queenin (solistina Adam Lambert) keikka San Josen SAP Centerissä. Alkuun vähän epäilytti Adamin astuminen niin isoihin saappaisiin, mutta keikka oli oikeasti tosi hyvä. Enemmän keikkafiiliksissä olisi ehkä ollut, jos ei olisi istunut niillä 24 taalan takarivin paikoilla, vaan olisi viitsinyt panostaa vähän parempiin lippuihin. Mutta ihan hyvä ilta niinkin ja hintansa väärti.
Itsenäisyyspäivänä siis kävimme Shorelinen itsenäisyyspäiväkonsertissa, jossa San Franciscon sinfoniaorkesteri soittaa ensin ja pimeän tultua alkaa ilotulitukset. Nämäkin liput bongasin Grouponista 20 taalaa / henkilö. Olivat oikein hintansa arvoiset ja saatetaan mennä ens vuonna uudestaan, vaikkei näin halpoja lippuja löydettäiskään. Samaan paikkaan mentiin kesän aikana vielä kahdesti ja samanhintaisilla lipuillakin.
Olin onnistunut bongaamaan, että Mötley Crüen jäähyväiskeikkakiertue tulee myös Shorelinelle ja kun ne sitten Grouponista bongasin, niin ostaahan ne piti. Sinänsä moista 80-90-luvun tukkaheviä ei ole tullut kuunneltua, no siis sitten 80-luvun, mutta kun kerran halvalla sai. Lämppärinäkin kun oli sellainen suhteellisen "tuntematon" suuruus kuin Alice Cooper, joten tällä keikalla sai kyllä rahalleen vastinetta ja enemmäkin. Alice Cooper soitti tunnin vielä valoisan aikaan, mutta itse pääesiintyjä heitti parin tunnin setin pimeän laskeuduttua. Ja mitäs muuta kuin niitä 80-luvun biisejä. Keikan yleisö ei muuten ollut mitään pitkätukkaista tukkaheviporukkaa, vaan sellaista perusamerikkalaista pienellä parralla ja pystytukalla. (Jonka näköistä porukkaa täällä vahvasti aasialaispainotteisissa Piilaakson lähiöissä ei ihan joka päivä näe.) Keikan loputtua oli hauska katsella kun konsertista poistujat käynnistelivät harrikoitaan siinä paikan ulkopuolella. Ja niitä pyöriä ei sitten ollut ihan vähän. Tolkuttoman mukavan oloista porukkaa, kun siinä kävelytien ruuhkassa yritettiin poistua omien (polku)pyöriemme kanssa. Vaikka vähän taisin kolhaista edelläkävelijääkin, niin ei tullut mitään haistattelua, vaan "cool, I should have though about biking here, too" kommenttia. Oli kyllä ihan huippuilta. Seuraavana aamuna tosin kyllä töihin lähteminen oli ihan tuskaa kaiken valvomisen ja hyppimisen takia.
Elokuun puolivälissä oli sitten vielä yksi keikka, jolle meillä oli liput. Rascall Flatts ja lämppärinä Sheryl Crow. En ole kantri-ihmisiä, mutta Sulo Vilén ja kun kerran halvalla saa ja niin edelleen. Tälle keikalle lähdettiin ihan liian myöhään, koska meillä oli aiemmin päivällä ollut toinen meno. Siinä sitä sitten ensin käveltiin puolisen kilometriä jonon päähän ja jonoteltiin. Joka siis johti siihen, että itse asiassa missattiin Sherylin keikan alku ja ne kaikki biisit, jotka itse olisin tunnistanut. Osittain syynä taisi olla se, että edellisenä iltana oli Wiz Khalifan keikan jälkeen backstagella ollut ammuskelu, jossa yksi oli kuollut ja turvatoimet oli selkeästi tiukemmat. Toisaalta ehkä kaikki muutkin oli tulleet vähän liian myöhään. Ja kyllähän tuollaisesta parinkymmenentuhannen konserttivieraan sisäänheittäminen nyt jonkun aikaa kestääkin. Normaalisti täällä meidän nurkilla ei kyllä cowboy-hattuja ja buutseja kauheasti näy, mutta keikkayleisöllä niitä näytti olevan aika reippaasti. Samaten erittäin niukkaa ja läpinäkyvää vaatetusta nuorilla naisilla, jos tässä nyt näin vanhan akan vinkkelistä asiaa katsoo. ;) Oikeasti niin humalaista porukkaa kuin siinä jonossakin näki sekoilevan en ole tässä maassa aiemmin, edes missään muussa yleisötapahtumassa, nähnyt. Keikka oli sinänsä ihan ok, kun vihdoin sisälle päästiin. Tällä kertaa oltiin tultu keikalle autolla, joten päätettiin skipata encoret ja lähteä ennen niitä pois. Saman päätöksen oli tehnyt kyllä useampi sata muutakin ihmistä, mutta näin päästiin sentään jokseensakin ajoissa kotiin, eikä jemitetty tuntikaupalla siellä täydellä parkkiksella odottamassa pääsyä sieltä pois.
Kesä alkaa pikkuhiljaa olla ohi ja nyt ei odota jääkaapin ovessakaan mitään keikkalippuja. Josko ens kerralla ehtisi ja muistaisi katsella niitä vähän enemmän omia suosikkeja ja maksaa oikein koko lipun hinnankin, jos joku vähän nykyaikasempi suosikkiartisti heittäisi keikan tässä jossain lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti