Elämän epävarmuuksista, huolista ja niihin varautumisesta

Luin tossa hiljattain Anu Partasen kirjan The Nordic Theory of Everything. In Search of a Better Life, joka on siis amerikkalaistuneen suomalaisen toimittajan kirjoittama kirja lähinnä Pohjoismaisesta hyvinvointimallista ja siitä, miten asiat poikkeavat täällä huonompaan suuntaan. Googlaamalla kirjasta löytyy lisää tietoa ja arvosteluja, jos kirja kiinnostaa enemmän. En ole kaikesta kirjassa kerrotusta itse samaa mieltä, asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia. Toki tämäntyyppisten kirjan on tarkoituskin toimia ajatusten herättelijänä, jolloin isot kontrastit ovat tyylillisesti tärkeä asia. Mielenkiintoinen luettava se toki ole. Mutta ei itse kirjasta sen enempää, vaan yhdestä teemasta, jota kirjan lukemisen jälkeen jäin miettimään. Eli epävarmuudesta ja huolissaan olemisesta ja niiden pelkojen ja huolien kanssa elämisestä.

Kun asuu systeemissä, jossa ei tunneta mitään 500:n päivän ansiosidonnaisia, jossa hyvää terveyden-/sairaudenhoitoa saadakseen joutuu maksamaan kallista yksityistä vakuutusta, jossa lasten päivähoitomaksut voivat olla 1000-2000 $/kk, jossa yliopisto-opinnot saattavat maksaa kymmeniä ellei satojatuhansia ja jossa työsuhde periaatteessa voi päättyä vaikka samana päivänä, niin varsinkin tällaisella pohjoismaisella suorittajalle ja stressaajalla saattaa aina välillä iskeä ylimääräinen stressi siitä, että "mitä, jos...". Niitä jossitteluja sitten toki riittää noista yllämainituista aiheista ja muistakin. Kaikkihan ovat varmasti kuulleet, kuinka tässä maassa vuosittain joku tekee henkilökohtaisen konkurssin sairaalalaskujen vuoksi ja erilaiset TV-sarjat ovat tehneet tutuiksi kodittomat ja kodittomien asuntolat ja yömajat. Asiat toki eivät ole ihan niin mustavalkoisia, eli jonkinasteisena työttömyyskorvausta on mahdollista saada 6 viikkoa (ei sillä tällä alueella maksa edes vuokraa, mutta kuitenkin), sairausvakuutuksen voi työpaikan menetyksen jälkeen pitää Cobra-systeemin avulla (aikoinaan sovittu laki, toki joidenkin lähteiden mukaan on kalliimpi kuin yksityisiltä markkinoilta hankittu vakuutus) ja jos oikein huonosti menee, niin on tässä maassa jonkunlainen sosiaaliturva olemassa ihan viimeisen pahan päivän varalta. Ja käytännössä, jos firman ei ole ihan pakko potkia jotain ihmistä pihalle, niin ei ne sitä kovinkaan usein ihan huvikseen tee. Rekrytointiprosessit, ihmisten perehdyttäminen työhön jne. ei kuitenkaan nekään ihan ilmaista ole, joten jos henkilö hoitaa työnsä kunnolla ja firmalla/projektilla menee hyvin ja ei ole pakottavia budjettileikkauksia, niin ei niitä työntekijöitä yleisesti ihan huvin vuoksi pihalle potkita. (Kait sellaisia tapauksiakin toki aina on.) Vaikka täällä ehkä vaihdetaankin useammin työpaikkaa kuin Suomessa noin keskimäärin, niin on täälläkin ihmisiä, jotka ovat olleet 20–30 vuotta saman työnantajan palveluksessa.

Erilaisia ohjeita toki on joka tilanteeseen, mutta monessa paikassa on suositeltu, että pitäisi pystyä säästämään 6-12 kk:n menojen suuruinen summa sen kuuluisan pahan päivän varalle. Toisaalta lähes kaikki paikat toitottavat, että eläkettä varten tulisi säästää ainakin miljoona dollaria per lärvä, jos aikoo jäädä eläkkeelle siinä 65:n ikävuoden korvilla. Suosituksia ja suosituksia, suurimmalla osalla amerikkalaisia ei tällaisia summia todellakaan ole tilillä tai edes mahdollisuutta säästää sellaisia. Joidenkin lukujen mukaan 25 % maan lapsista elää köyhyysrajan alapuolella, joka nyt kertonee jotain todellisesta tilanteesta. Mutta tottakai täällä tulee mietittyä enemmän aina välillä sitä, että "jos näin", "entä jos" ja "mitäs sitten, jos", kun on kasvanut yhteiskunnassa, jossa tuki on erilaista (kyllä toki Suomenkin systeemissä omat vikansa on ja on ihan eri asia, onko tuki riittävää jne., ei mennä siihen, mutta siitä ei pääse mihinkään, että kyllä Suomessa yhteiskunta tarjoaa hyvin eri tavalla tukea kansalaisille kuin täällä). Ja tokihan, jos mahdollista, on hyvä varautua niin maanjäristyksiin kuin siihen, että sukanvarteen saisi jotain säästettyä. Mutta se, että jotenkin koko ajan olisi jossain määrin ahdistunut tai miettisi elämän epävarmuuksia, niin ei siten vaan pysty pidemmän päälle elämään. Tai toki pystyy, mutta kyllä siinä menee elämästä paljon sivu suun, jos kovasti murehtii kaikkea etukäteen. Mutta kyllä todellakin jossain määrin tunnistan itsessäni sen stressaajan ja murehtijan. Asiat pitää vain osata laittaa omanlaisiinsa mittasuhteisiin ja valmistautua sen verran kuin voi ja on järkevää, ja sitten nauttia elämästä sen lopun aikaa. Sitä on joskus tällaisen helposti kaikesta stressaajan vaikea oppia, mutta onneksi se oppiminen on kuitenkin mahdollista.

Tästä tekstistä taisi kadota punainen lanka jo aikoja sitten, mutta tulipahan kirjoitettua.