College-hakuprosessin loppurutistukset

Tämäkin teksti on tässä kevään härdellissä jäänyt kirjoittamatta, mutta lueskelin juuri korkeakoulujen hakuprosessiin liittyviä uutisia Suomesta, niin aktivoitui taas mieliin tämä meidän teininkin prosessi.

Meidän teini siis haki sekä kalifornialaisiin collegeihin että myös muutamaan toisissa osavaltioissa oleviin. Olin itse vähän huolissani siitä, että valitsiko vähän liian kunnianhimoisen listan ja että kuinka monta hylätty-viestiä sieltä tupaan tupsahtaisi. Me siis päätettiin jo jossain vaiheessa, että ei lähdetä tässä nyt ihan tähän hulluimpaan hypetykseen, treenaukseen ja kokemusten haalimiseen, jota monet ovat tehneet siis jo eskarista lähtien. Että koulutuloksilla, omilla harrastuksilla ja esseillä tässä sitten mennään, mihin sitten mennään. Tästä syystä ei siis teini ei todellakaan ollut tähtäämässä mihinkään IVY league -yliopistoon, mutta kyllä ne kaikki hakukohteet sieltä TOP 200 -yliopiston listoilta löytyivät. Teini kun on ollut ranking-listojen mukaisessa hyvässä high schoolissa, joka siis tarkoittaa montakin asiaa. Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että vaikka tulokset (koulumenestys ja maanlaajuisesti oikein mukiinmenevät muut testitulokset) olisivatkin hyviä, niin koulussa on kymmeniä, jotka ovat ahkeroineet koko pienen ikänsä ja joiden tulokset ovat ihan huippuja. Eli ovat käyneet vaikeimman high schoolin matikkakurssin jo heti high schoolin alussa ja sen jälkeen suorittaneet matikan kursseja jo jossain Stanfordissa, ja olleet jo edelliset kesät siellä jonain tutkimusapulaisena. Tai ovat ahkeroineet AP-kursseja (advanced placement) jo kolme vuotta viimeisen vuoden sijaan. Tai ovat soittaneet jo jossain kansainvälisesti tunnustetussa orkesterissa jo vuosia ja ovat kahmineet kaikenlaisia tunnustuksia. Tai sattuvat olemaan jonkun urheilulajin olympiavalmennettavia tai ainakin oman lajinsa ikäluokkansa huippua ja kärkkymässä urheilustipendiä johonkin huippukouluun. Oikeasti tätä on vaan niin vaikea hahmottaa edes täällä asuessa, että miten huippua väkeä näissä kouluissa on, ja miten joidenkin vanhemmat ovat panostaneet lapsiinsa ja heidän menestykseensä jo pienestä lähtien. Varsinkin aasialaisista perheistä tulevat panostavat matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin erittäin vahvasti. Eli ongelmat on kouluissa hyvin erilaiset kuin jossain muualla maata niissä "huonoissa amerikkalaisissa kouluissa, joissa ei tarvi tehdä mitään", joista aina muistetaan Suomessa mainita.

Oho, karkaspas tämä alustus nyt vähän aiheen ohi. Pointtina siis oli se, että yritettiin löytää tosiaan hakulistalle sellaisia, jotka olisivat teinin tasolle sopivia, ei liian kilpailuhenkisiä ja musertavia, mutta myös sellaisia, joissa on hyvä koulutusohjelma teinin valitsemalle alalle. Täällä kun ei tosiaan mennä minkään  pääsykokeen ja pelkkien todistusten perusteella, ja collegetkin haluavat monipuolisen opiskelijayhteisön, niin ei voi ihan ennakoida, että mitä haluavat minäkin vuonna painottaa. Meidän teini kun ei edes pääse mihinkään kiintiöön, kun on täällä opiskellut yli vuoden ja on vakituinen Kalifornian asukas, niin ei voi hakea ulkomaalaisten hakijoiden kiintiössä. Valkoihoisena poikana tekniselle alalle ei myöskään saa mitään lisäbuustia sukupuolen tai entisen taustan vuoksi. Mikä on siis täysin ymmärrettävää ja kannatettavaa, ei kait kukaan halua, että vaikka insinööriopiskelijoista ja sitten myöhemmin teknisen alan työväestöstä 95% on aasialaistaustaisia poikia.

Jaa, ja taas mentiin sivuraiteille.. No, äidin jännitys jo vähän helpotti, kun parista collegesta tuli jo ennen vuodenvaihdetta tieto, että sinne teini on hyväksytty. Oltiin ihan tarkoituksella haettu muutamaan paikkaan tuossa aikaisemmassa kiintiössä, että voisi sitten (toivottavasti) hetken hengähtää, että joku paikka ainakin on varma. On sillä kuitenkin suuri psykologinen merkitys, kun muuten pitäisi odotella tuonne maaliskuulle eli lähemmäs puoli vuotta hakuajasta, että pääsikö vai eikö päässyt. Keväällä sitten tuli vielä ne pari hyväksyttä ja yksi varasija, joten sitten olikin tositoimet edessä, ja valinta tehtävä huhtikuun loppuun mennessä, että minkä paikan sitä ottaa vastaan.

Teini ei päässyt sen listalla olleisiin TOP3-vaihtoehtoihin, mutta se oli meillä kyllä jo enemmän tai vähemmän etukäteen tiedossa, että näin tulee käymään, koska kilpailu on kovaa, SAT-tulosten olisi pitänyt olla lähes täydelliset ja tänä vuonna oli jälleen ennätysmäärä hakijoita. Kun hakuajan jälkeen tulee joka koulusta viestiä, miten tänä vuonna on hakijoita 85 000 tai 100 000 ja tiedät, että yleiset hyväksymisprosentit ovat jotain 15-30 % (ja suosituissa oppiaineissa vielä reippaasti vähemmän), niin kyllä sitä jo tietää jokusen "ei kiitoksenkin" olevan tulossa. Teini otti kuitenkin asian tosi hyvin, kun 4/12 paikoista kuitenkin tuli se "onneksi olkoon, olet hyväksytty ilmoitus". Olimme päättäneet, että kaikilla kampuksilla, joista hyväksyntä tulee, käydään myös tutustumassa ennen kuin päätöstä suuntaan tai toiseen tehdään. Helmikuussa siis käytiin kahdella kampuksella Pennsylvaniassa ja huhtikuussa oli sitten kahden kampuksen vuoro Kaliforniassa. Näistä itse asiassa toiseen ei teini päässyt, kun oli koulun orkesterin reissulla Havaijilla, joten mentiin sitten puolison kanssa kahdestaan. Olo oli kyllä ensin vähän hölmö, kun siellä kahdestaan puoliskon kanssa oltiin, mutta ei kukaan varsinaisesti kiinnittänyt meihin huomiota. Oli kuitenkin hyvä käydä juuri tuolla hyväksyttyjen opiskelijoiden päivänä (admitted student day), koska informaatiota saa todella paljon enemmän kuin ihan normaalilla vierailukierroksella.

Olin ajatellut, että pitää varmaan sitten tehdä excel-taulukko plussineen ja miinuksineen, joissa otetaan huomioon niin kustannukset kuin eri oppilaitosten tarjoamat mahdollisuudetkin. Ei sitten kuitenkaan tarvinnut. Teini tykästyi kovasti tähän yhteen UC-kampukseen (University of California) ja heidän tarjontaansa, eikä meillä ollut siihen oikeastaan paljon lisättävää. Sinänsä olen itse oikein tyytyväinen, että teini pysyy Kaliforniassa, niin paikan läheisyyden ja kustannustenkin takia. On ihan eri asia maksaa in-state tuitionia (eli oman osavaltion opintomaksua) kuin sitä out-of-state tuitionia (eli kalliimpaa maksua toisessa osavaltiossa). Ja vaikka yhteen yksityiseen kouluun teini olisi saanut suhteellisen hyvän stipendinkin, oli tämä UC-valinta siltikin halvempi. Päätöstä ei siis tarvinnut miettiä, vaan kyseisen koulun kierroksen jälkeen asteltiin kampuksen kauppaan ostamaan koulun paita ja muut tilpehöörit. Teini oli vakuuttunut, että vaikka olisi päässyt varasiljalta vielä myöhemmin sinne toiseen UC-collegeen, joka on korkeammalla rankingilla eri listoilla, niin ei silti vaihtaisi enää sinne. Eli se täällä kovasti tolkutettu "opiskelupaikan pitää olla hyvä match sekä opiskelijalle että oppilaitokselle" näyttäisi nyt ainakin teinin osalta toteutuneen. Toki vielä ei voi tietää, että millaista se opiskelu sitten on. Mutta joitain teinin tuttuja on myös tulossa tuonne, joku vielä samaan oppiaineeseen, niin on ihan hyvillä mielin päätöksestään.

Ja kun nyt olen postauksen verran hyppinyt tässä aiheesta toiseen, niin palaan vielä noihin kustannuksiin. Vaikka UC on näin Kaliforniassa asuvalle halvempi vaihtoehto kuin joku toinen koulu jossain toisessa osavaltiossa, niin ei se silti todellakaan mikään ilmainen ole. Lukukausimaksu ja siihen liittyvät maksut ovat noin 14 000 $, mutta kokonaiskustannukset ovat siinä vähän reilut 35 000 $ vuodessa. Nämä kokonaiskustannukset siis sisältävät tuon lukukausimaksun ja sitten n. 13-17 000 $ asumis- ja ruokakuluja (room and board), sekä sitten yleisemmät kulut kuten kirjat, matkat, henkilökohtaiset tarvikkeet jne. Eli osa toki näistä kuluista tulisi vaikka teini asuisi kotona ja syljeskelisi kattoon. Nuo asumis- ja ruokakulut vaihtelevat vähän sen mukaan, että mikä paketti ja millainen asunto on kyseessä. Aika usein ensimmäisen vuoden opiskelijoiden pitää asua kampuksella, joka on toki verkostoitumisen ja kaverien löytämisen takia hyväkin. Ensimmäisen vuoden opiskelija harvemmin saa omaa huonetta, vaan asuvat 2-3 hengen yhteishuoneessa (ei siis mitään suomalaisia soluasuntoja, vaan kaikki asuvat samassa huoneessa ja kylppärit ym. on käyvällä ihan niinkuin elokuvissa). Nämä kimppakämpät on tietty vähän omaa huonetta halvempia. Myös ruokailupaketteja oli erilaisia, mutta koska kimppahuoneessa ei ole mitään kokkausmahdollisuuksia, niin otimme sen kattavimman paketin, eli saa syödä niin paljon kuin haluaa 7 päivänä viikossa missä tahansa kampuksen ruokalassa. Kustannukset esim. vain 5 päivää viikossa vaihtoehtoon olivat niin pienet, että vaikka välillä kävisi jossain kampuksen ulkopuolella syömässä, niin silti se tuntui vaihtoehtona järkevimmältä.

Paikan hyväksymisen jälkeen piti maksaa heti varausmaksu, ja sen jälkeen on pitänyt myös täytellä kaikenmaailman lomakkeita. Kaikki rokotustiedot piti syöttää järjestelmään, myös nuo majoitus- ja ruokavalinnat tuli tehdä. Vielä odotellaan tietoa, että millaisen majoituksen ja kämppikset teini saa. On pitänyt myös käydä enkun kirjallisessa kokeessa (koska teinin äidinkieli ei ole englanti, ja joku testitulos ei ollut riittävän korkea), ja joko odottaa AP-testien tuloksia tai tehdä netissä matikan lähtötasotesti, jolla määritellään mikä matikan kurssi teinin pitää ottaa. Vielä on edessä ensimmäisen lukukauden kurssien valinta, ja niitä varten pitää tutustua kurssiluettoloihin ennen orientaatiopäivää, joka on vielä tässä kesällä. Siellä tehdään sitten valinnat syksylle. Itse opinnot alkavat sitten syksyllä.

Ja mitä sitten jos kaikista paikoista olisikin tullut hylkäys? Teini olisi mennyt suorittamaan community collegeen ensimmäisen vuoden tai kahden verran opintoja ja sitten hakenut siirto-opiskelijana johonkin 4-vuotiseen collegeen. Monet tekevät näin varsinkin jos tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole vielä ihan selvät, koska vaihtoehto on myös halvempi. Mutta uskon, että meidän teinille on parasta päästä sinne kampukselle tutustumaan kavereita ja opettelemaan elämää ilman vanhempia jo tässä vaiheessa. Aikahan sen sitten näyttää, että miten ne opiskelut syksyllä lähtevät käyntiin.

Uskomatonta sössimistä (testauksista)

Ei, tämä viesti ei ole vaaleista, vaikka niistäkin monta mielipidettä olisi, mutta taidan jättää kirjoittamatta.

Näin high schoolin loppuvaiheessa siis on näitä kaikenlaisia testejä, ja kyllä suoraan sanottuna pistää ihmetyttämään, että miten tällaisissa useita kertoja vuodessa tai vähintään vuosittain pidettävien testien kanssa onnistuvat sössimään niin totaalisesti. 

Kevät 2016: teinin fysiikanluokan kaikki opiskelijat ilmoitetaan AP(Advanced Placement)-testiin. Näitä testejä järjestetään joka kevät koululla useammasta aiheesta. Kyseisessä kokeessa pitää osata koko siihen astisen fysiikan oppimäärä ja vähän ehkä enemmänkin ja aikaakin on rajoitetusti. Koulussa ja kotona valmistautuvat testiin ja sitten koittaa se testipäivä. Testi on suhteellisen vaikea, ja teini on tyytyväinen, että se on nyt ohi, niin voi keskittyä loppukokeisiin ja projekteihin. Pari päivää testin jälkeen tulee koululta viesti, että testin järjestämisessä on rikottu nyt jotain sääntöjä. Uusi testi tullaan pitämään vielä kevään aikana ja tämän testin tulokset mitätöidään. Koulu saa College Boardin kanssa sovittua uudet testipäivät ihan siihen loppukokeiden tuntumaan. Syy tälle uusintatestille: oppilaiden pitää istua vähintään 3 jalan (90 cm) päästä toisistaan, mutta testi on järjestetty niin, että oppilaat istuvat leveän pöydän eri päissä, jolloin ei voida olla täysin varmoja siitä, että väliä on kaikilla ollut riittävästi. Ei liene edes tarpeen tässä mainita, että säännöthän ovat olleet samat jo vuosia, joku vaan vissiin unohti tarkistaa ne tällä kertaa..

Syksy 2016: ACT-testi, viimeinen testimahdollisuus, johon teini voi mennä, että tulokset tulevat ajoissa. Kolmessa 35-45 minuutin testiosiossa kellotetaan 5 min liian lyhyt aika. Jos olette lukeneet aiemmat postaukseni näistä testeistä, niin aikaa näissä ei todellakaan ole liiemmälti. Joku opiskelijoista huomauttaa tästä testin valvojalle tauolle mentäessä, tuloksena yhteen osioon annetaan 5 min lisäaikaa ja testipaperit jaetaan opiskelijoille uudestaan. Otan yhteyttä myöhemmin testausjärjestöön, ei vastausta. Muutaman päivän jälkeen soitan sinne, mutta palvelualttius on nolla. Voivat kyllä selvitellä asiaa, mutta se kestää. Sanavalintojen perusteella tällaista käy suhteellisen usein. Kolme viikkoa myöhemmin tulee kirje, jonka sisältö on suunnilleen, että sorry, jos testisi ei mennyt ihan putkeen, kun aikaa annettiin liian vähän. Voit mennä ilmaiseksi (paitsi, että rekisteröintimaksu pitää maksaa kuitenkin) mihin tahansa testiin vuoden sisällä, seuraava on joskus joulukuun puolivälissä. Juu, kiitos vaan, kun monessa paikassa hakuaika päättyy joulukuun alkuun ja tulosten pitää olla siellä silloin tai viimeistään kuun lopussa. Rahoja ei saa takaisin, vaikka toki heidän testinsä valvoja tässä on mokannut. Nyt sitten mennään näillä mitä on, mutta on se varmaa kiva omata se toinen tärkeä testausjärjestö, eikä hittoakaan kiinnosta, jos jonkun suunnitelmat menevät pipariksi heidän sössimistensä vuoksi. Jos nyt valitsisin, niin käskisin teinin valita vaan SAT:n ja prepata vain siihen, mutta tätä valintaahan meillä ei enää voi tehdä.

Joskus sitä vaan on ikävä sitä suomalaista asioiden hoitamiskykyä ja sääntöjen noudattamista pilkulleen..

Collegeen hakuvalmistelua – high school- ja collegesanastoa

Mitäs muutakaan meillä olisi viime viikot pyöritelty kuin näitä asioita. Ai, että miksi myös minun aikaani kuluu näihin? Eikö collegeenhaku ole teinin homma ja sen pitää se opiskelupaikkansa hakea ja saada? Kun opiskelupaikkaan hakeminen on maksullista, ja kokonaiskustannus/lukuvuosi on 30-60 000 $, niin kyllä se vaan kummasti on myös äidin homma auttaa tässä collegeviidakossa ja varmistaa, että teini hakee sellaisiin kouluihin, joissa se a) saisi hyvän koulutuksen, b) joissa se viihtyisi ja c) joihin meillä on varaa / teinillä mahdollisuus saada jonkunasteista stipendiä. Kirjoitan varmaan projektin päätyttyä näistä kaikesta enemmän, kun ajatukset ovat aiheesta selkeämpiä, mutta sitä ennen vähän vanhan kertausta ja sanastoa, joita tässä on pyöritelty.

ACT-, SAT- ja muista testeistä olenkin aiemmin kirjoittanut täällä. Luin jostain suomalaisesta uutisesta tai keskustelusta (en enää muista mistä), kun joku oli sitä mieltä, että nämä yhdysvaltalaiset testit on ihan löperön helppoja suomalaiselle, joka on lukenut pitkän englannin koulussa. Noh, en osaa sanoa mitään siitä, koska meidän teini ei ole opiskellut kielioppia ja muita Suomessa. Toki kohtuullisen ja hyvän arvosanan näistä testeistä varmasti saa suhteellisen vähäisellä harjoittelulla, mutta ongelmallisinta tuollaiselle meidän ei-natiiville teinille, joka on opetellut kieliopin enemmän tai vähemmän itekseen, on näiden testien aikarajat. Esimerkiksi tekstinymmärryskokeessa ACT-testissä on 40 monivalintakysymystä, mutta vain 35 minuuttia aikaa lukea tekstit ja vastata niihin. Olemmekin kotona nyt tänä syksynä teinin kanssa harjoitelleet muutaman kerran juuri tätä testin ajankäyttöä ja ylipäätään testin tekoa, koska edelleenkään en halua maksaa tuhansia dollareita millekään valmennuskurssifirmalle. Eli on käytetty netissä olevia testejä ja olen kellottanut aikaa, kun teini on harjoitellut ja saanut vähän testituntumaa testeihin ja osviittaa siitä, että mihin pitäisi itse testissä kiinnittää huomiota. Kokonaisia SAT-testejä voi harjoitella halutessaan mm. näillä kokonaisilla testeillä. ACT-testejä puolestaan täältä.

Mutta siis college-asioihin. Collegeja on pääsääntöisesti:

• Community college – kaksivuotinen, jossa voi tehdä Associate-tutkinnon joistain aineista. Community collegessa ei yleensä ole mitään asuntoloita ja näihin yleisesti ei tarvitse hakea ennen kuin vasta ilmoittautua kursseille ennen kurssien alkua. Community collegessa maksetaan vain suoritetuista kursseista, ja siellä voi tehdä noita yleisiä kursseja, joita collegeissa/yliopistoissa suoritetaan ensimmäisinä 2 vuotena. 
• College/university, undergraduate – tehdään nelivuotinen Bachelor (kandidaatin) tutkinto. Näihin nelivuotisiin collegeihin haetaan high schoolin viimeisen vuoden syksyllä/talvella. Yleisesti ensimmäinen opiskeluvuosi pitää asua kampuksen asuntolassa, mutta osassa on asuntolapaikkoja tarjolla myös vanhemmille opiskelijoille.
• Graduate school – osassa yliopistoja on mahdollista tehdä (kaksivuotinen) maisterin tai tohtorintutkinto, näihin haetaan kandin suorittamisen jälkeen erikseen. Kaikissa collegeissa ei ole mahdollista jatkaa maisteritutkintoon asti. Tästä syystä osa yliopistoista korostaa jo tätä mahdollisuutta collegeen hakijoille ja painottaa, että ovat tutkimusyliopisto (mahdollisuus tehdä myös maisterin tutkinto). Joissain collegeissa on mahdollista tehdä maisterin tutkinto nopeutetussa aikataulussa, eli suoraan sen undergraduate-tutkinnon aikana tai sen jälkeen, niin että maisteritutkinnon saa samassa ajassa kuin normaalisti kandin, tai opiskellaan vuosi kauemmin. 

High schoolit ja colleget ovat yleensä nelivuotisia ja opiskelijoita kutsutaan vuosikurssien mukaan:

• Freshmen – ensimmäisen vuoden opiskelija. 
• Sophomore – toisen vuoden opiskelija. 
• Junior – kolmannen vuoden opiskelija. 
• Senior – neljännen vuoden opiskelija. 

Tässä on jo jokunen vuosi tullut joka tuutista ajatus siitä, että pitää löytää sellainen koulu, joka on hyvä "match". Eli joka haluaa saada kyseisen opiskelijan heille opiskelemaan ja toisaalta, jossa se oma lapsi haluaa opiskella. Suomalaisena tämä on tuntunut jotenkin niin hullulle. Paitsi nyt kun on perehdytty kymmeniin ja kymmeniin collegeihin niin meille tulleiden mainospostien kuin teinin oman kiinnostuksen mukaan. Ainakin näitä yleisesti käsketään katsomaan, ja näitä kriteereitä meilläkin on tässä jokunen viikko/kuukausi tarkisteltu.

• Iso vai pieni oppilaitos – haluaako ennemmin mennä pieneen yliopistoon (n. 1500-3500) opiskelijaa vai isolle kampukselle (jopa 30-40 000 opiskelijaa) vai jotain siltä väliltä. Pienemmillä kampuksilla toki saa ehkä enemmän yksilöllistä opiskelua ja ohjausta, kun taas isommilla voi olla enemmän opiskeluaineita, enemmän opiskelun ulkopuolista aktiviteettia ja siten enemmän mahdollisuuksia löytää hyviä kavereita ja sulautua massaan, jos niin haluaa. 
• Yksityinen vai julkinen oppilaitos – tämä ei olekaan ihan helppo kysymys, sillä osa maan parhaista yliopistoista on yksityisiä, mutta toisaalta esimerkiksi Kaliforniassa julkiset yliopistot ovat myös ihan maan huippuja (ja todella suosittuja). Yksityisissä collegeissa saattaa olla isompi lukukausimaksu, mutta toisaalta myös ehkä mahdollista saada enemmän stipendiä tai rahoitusta opintoihin. Toisaalta toisen yliopiston julkisissa kouluissa saattaa olla toisesta osavaltiosta tuleville ihan yhtä kalliit maksut kuin jossain yksityisessäkin koulussa. 
• Kaupunki, maaseutu tai esikaupunkialue – osalle on hyvin tärkeää, että missä koulu sijaitsee. Tähän on toki monta hyvää syytä, esimerkiksi kulkuyhteydet. Jos joululomalle kotiintullessa pitää ensin mennä bussilla/junalla ja sitten kahdella lentokoneella, niin onhan se nyt hankalampaa kuin hypätä melkein collegen viereiseltä lentokentältä lentokoneeseen ja lentää kotiin. Toisaalta myös esimerkiksi kaupunkien vieressä olevilta kampuksilta on sitten helpompi lähteä viettämään vapaa-aikaa itse kaupunkeihin kuin jostain "keskeltä maissipeltoa". Tosin jos itse kampuksella on vaikka 30 000 opiskelijaa, niin onhan se nyt jo pieni kaupunki itsessään sekin. 
• Uskonnollinen vai sekulaari – osa yksityisistä oppilaitoksista omaa uskonnolliset sidokset ja omistajayhteisö (tai mikä lie) on uskonnollinen. Usein nämä ovat myös noita pienempiä oppilaitoksia. Näissä kouluissa on yleensä siis mm. pakollinen uskonnonkurssi vuosittain. Teinin koulun college counselorin mukaan katolisissa kouluissa uskonnonopetuksen voi valita vapaammin, eikä ole pakko olla katolisen opin mukaisessa uskonnonopetuksessa, mutta en tiedä siitä sen tarkemmin. 
• Tutkimusyliopisto vai käytännönläheinen – jotkut yliopistot painottavat enemmän teoreettista ja tutkimuspuolta, toiset taas käytännönläheisyyttä (vähän kuin yliopistot ja ammattikorkeakoulut). Jotkut sitten taas korostavat olevansa aivan voittamattomia, koska heillä on näitä molempia ja ovat siltä väliltä. 
• Pelkät opinnot vai co-op-ohjelma ja harjoittelut – joissain yliopistoissa opiskellaan neljä vuotta kursseilla ja sitten valmistutaan. Joissain taas on "co-op"-ohjelma, jossa ovat yhden tai useamman 3-6 kk jakson välillä töissä ja käytännön harjoittelussa alan yrityksessä ja sitten kesällä harjoittelussa samassa yrityksessä. Näin valmistuessa on tutkintopapereiden ohessa myös jo työkokemusta plakkarissa.
• Oma osavaltio vai muualle – jotkut haluaa hakea vain oman osavaltion julkisiin collegeihin, koska ovat yleensä halvempia. Jotkut taas haluavat nimenomaan muualle, joissa ei ehkä ole ihan sellaista kilpailua ja painekattila-fiilistä kuin täällä Piilaakson high schooleissa on ollut.
• Pääaineen valinta – jos on melkoisen varma siitä, mitä haluaa opiskella, haluttu pääaine ohjaa pitkälti valintaa. Saattaa esimerkiksi olla, että muuten melko "helpon sisäänpääsyn" omaava yliopisto onkin jossain tietyissä aineissa collegejen ranking-listojen Top 15:ssä. Joihinkin collegeihin voi hakea myös "undecided"-statuksella, eli pääaine valitaan vasta toisen vuoden lopussa. 

Suosituksena on siis yrittää rakentaa college-lista, eli lista niistä collegeista, joihin haluaisi hakea. Listalla pitäisi siis olla ottanut huomioon yllämainitut asiat, löytyykö collegesta ne oppiaineet, joita haluaa opiskella ja se, että millainen profiili koululla on (= kuinka todennäköistä omilla papereilla ja tuloksilla on mahdollista sinne päästä). Hakiessa listaan on siis hyvä yrittää haarukoida seuraavia:

• Reach – koulu, jonne haluaisit mennä, mutta joka on ehkä vähän saavuttamattomissa tai siinä rajoilla. Esimerkiksi jos oma ACT-tulos on 30 (asteikko 11-34) ja yleisesti sisään otetaan opiskelijoita, joiden ACT-tulos on 33-34, mutta jos itsellä on muita ansioita tai esimerkiksi koulu etsii uusia jäseniä samalla orkesteriin tai muualta tulleita, niin sinne voikin olla mahdollista päästä alemmilla arvosanoilla. Joidenkin ohjeiden mukaisesti näitä pitäisi olla hakemuksessa 1-2. (Ja väittäisin siis, että näitä lähes täysiä pisteitä näistä testeistä ei ihan kaikki suomalaisenkaan lukion käynyt ihan niin löperösti enää saavuta, kun ei sitä tulosta täälläkään valtakunnallisesti niin hurja joukko saa.)
• Target – koulu, joihin aiempien vuosien valittujen hakijaprofiilien perusteella sinun on mahdollista päästä ja minne haluaisit mennä opiskelemaan. Toki pitää muistaa, että mahdollisia samantasoisia opiskelijoita voi olla moninkertaisesti valittaviin opiskelijoihin nähden, joten varmaan näihinkään kouluihin pääsy ei tietenkään ole ennen kuin oppilaitos oikeasti on opiskelijan hyväksynyt. Jostain luin, että näitä olisi hyvä omalla listalla olla 5-7.
• Safe – suhteellisen turvallinen ja varma valinta, jossa on viime vuosina valittu sinun tasoisia opiskelijoita, mutta myös vähemmillä ansioilla on päässyt sisään. Teinin high schoolissa näkee Naviance-nimisestä systeemistä, minkälaisilla keskiarvoilla ja testituloksilla yleisesti on tiettyihin kouluihin tuolta high schoolista päässyt/ei ole päässyt. Mutta myös colleget yleensä esitteissään kertovat, että mikä on heidän 25 %, 50 % ja 75 % opiskelijoiden testitulosten ja keskiarvojen raja. Esimerkiksi, jos 50 %:lla on ACT-tulos 28 tai parempi ja keskiarvo vaikka 3,4, on hyvät mahdollisuudet päästä kouluun, jos omat tulokset ovat paremmat. Mutta varmaahan sekään ei tietenkään voi olla. Näitä olisi kuulemma hyvä olla listalla 1-2. Mutta näidenkin koulujen pitää ehdottomasti olla sellaisia, mihin opiskelija haluaa mennä, jos valitaan.
• (Super reach – tällaisiakin kouluja omaan suoritustasoon nähden on, eikä niihin suositella kauheasti hakemaan, vaan etsimään itselle parempi vaihtoehto. Jos todistus on esimerkiksi C:n tasoa ja ACT-tulos vaikka 25, niin on hyvin epätodennäköistä päästä huippuyliopistoihin ja Ivy Leagueen, paitsi tietenkin jos sinulla on joku kyky, jonka haluavat.)

Olenkin jo aiemmin maininnut jossain, että hakeminen eri kouluihin on erilaista. Monella collegella on oma hakujärjestelmänsä, mutta on myös yhteisiä, kuten usean (yksityisen) collegen käytössä olevan yhteinen Common App -hakusysteemi. Riippuu myös oppilaitoksesta mitä hakuvaiheessa vaativat. Vaihtoehtoja on useita:

• Itse hakemus – tehdään netissä olevan hakujärjestelmän kautta. En tiedä, olisiko johonkin vielä mahdollista/pakollista hakea paperilomakkeella. Hakemuksessa täytetään sivukaupalla tietoja yhteystiedoista arvosanoihin ja mitä vielä. Hakemusmaksu on yleisesti siinä 50-75 dollaria riippuen paikasta. 
• High schoolin arvosanat – lähetetään erillisen systeemin kautta niihin collegeihin joihin haetaan. 
• Testitulokset – lähetetään testifirmasta valittuihin collegeihin. Tulosten lähettäminen on maksullista, vaikka muutaman kerran sen voi lähettää ilmaiseksi heti tulosten saamisen jälkeen. Nyt en ole varma hinnasta, koska meillä tämä on vielä työn alla, mutta 15 dollarista olen kuullut puhuttavan.
• Essee – moneen collegeen pitää kirjoittaa myös essee/esseitä, joiden ohjeet ja pituudet riippuvat oppilaitoksesta. Esimerkiksi Common App -järjestelmässä on yksi yhteinen essee, mutta sen lisäksi eri oppilaitokset voivat vaatia myös omia esseitään. UC (University of California) -kouluissa puolestaan tänä vuonna vaatimuksena on 4 "personal statement" -esseetä, joiden pituus saa olla maksimissaan 350 sanaa. Niillä on onnistuttava tekemään vaikutus valitsijoihin.
• Suosittelijoiden kirjeet – moni yliopisto vaatii suosittelukirjeet, usein yhden koulun opinto-ohjaajalta ja yhden joltain opettajalta.
• Haastattelu – joissain collegeissa on myös haastattelu. Tai taidealoilla esimerkiksi voi olla näiden lisäksi vaatimuksena vielä esimerkiksi portfolion lähettäminen.

Hakemisessakin on eri vaihtoehtoja, tarjolla on ainakin:

• Regular decision – normaali prosessi, eli normihakuaika, joka päättyy yleensä talvella, joissain paikoissa jo marraskuussa, joissain vasta tammikuussa. Hakijoille ilmoitetaan päätöksistä viimeistään huhtikuussa.
• Early action – aiempi haku, jossa voit hakea jo usein lokakuun loppuun mennessä, jos olet jo varma paikoista, joihin haluat hakea ja sulla on kaikki testitulokset saatuna, että voit niillä hakea. Plussana näissä on, että hakijoille yleensä ilmoitetaan jo viimeistään tammikuussa, että onko heitä valittu vai ei. Tai sitten voivat siirtää hakemuksen tuonne normivalintaan, jolloin taas tulokset tulevat myöhemmin. 
• Early decision – kuten yllä, mutta tämä on sitova. Eli jos pääset ko. collegeen, niin se paikka on pakko ottaa vastaan. Eli vain yhteen voi hakea tällä statuksella. Tulos tulee myös jo talvella, ja jos se on myönteinen, niin sitten on velvoitettu ilmoittamaan kaikkiin muihin oppilaitoksiin, etttä peruu hakemuksensa.
• Rolling admission – ei ole mitään selkeää hakuaikaa, vaan voi lähettää hakupaperinsa melkein milloin vaan ja colleget sitten hyväksyvät opiskelijoita myös lähes milloin vain. Teinin joku koulukaveri oli jo saanut myönteisen päätöksen jostain collegesta tälliasesta hausta.

Jokaisella nelivuotisella koululla on opintomaksu ja jotenkin se pitää maksaakin. Siihen liittyen on tietenkin hyvä vähän perehtyä tähänkin systeemiin etukäteen, vaikka tähän voi itse vaikuttaa kaikkein vähiten.

• "Sticker price" eli hintalappu – colleget kertovat kaikki sivuillaan lukukausi/vuosimaksun suuruudeen, joka on niin sanotusti se hintalappuun präntätty hinta. Sen lisäksi yleensä listattuna ovat (ja pakollisina kuluina) asuntola-asuminen ja ruokapaketti (room and board), kirjat, matkat ja muut kulut. Täällä lopullista hintaa on vaikea tietää ennen kuin oppilaitokselta tulee hyväksymiskirje, sillä mahdollisia hintaan vaikuttavia tekijöitä on paljon. 
• FAFSA – liittovaltion hakemus avustukseen opintoihin. Vanhempien ja opiskelijan tulojen ja varallisuuden perusteella voi saada avustusta opintoihin, joka alentaa siis tuota maksettavaa lukukausimaksua. Hakuun tuli tänä vuonna muutos ja hakulomake aukesi jo 1.10., eli hakemuksen voi laittaa sisälle jo ennen opintoihin hakemista.
• Merit scholarships – opiskelumenestykseen perustuvat stipendit ja apurahat. Jos collegesta tulee hyväksyntäkirje, tulee sieltä samalla myös tieto lopullisesta hinnasta, kun liittovaltion mahdollinen avustus ja ansioiden perusteella annettava stipendit on otettu huomioon. Lopullinen hinta ja se hintalapun hinta voivat siis olla joko lähes samat tai huomattavasti erilaiset. Tosin kokonaan ilmaisia opintoja tässä maassa harvemmin saa, mutta on sekin kuulemma edelleen mahdollista. Tosin silloin yleensä pitää löytää esimerkiksi koulu, jossa ei ole kyseisestä high schoolista aiemmin ollut opiskelijoita ja omata erittäin hyvät arvosanat. Eli helpommin sanottu kuin tehty.
• Scholarships – sitten on vielä muita stipendejä tai apurahoja joita voi hakea, ja joista voi jonkunlaisia summia hakea. Näitä on ilmeisesti ihan vaikka mitä maan ja taivaan välillä. Esimerkiksi UC (University of California) -hakemuksessa voi raksia tiettyjä ominaisuuksia, jolloin voidaan harkita kyseisen apurahan saajaksi. Lähtevät hyvin yleisistä kuten "ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja" tai "perheen ensimmäinen college-opiskelija" hyvinkin yksityiskohtaisiin kuten vaikka "2. sukupolven juutalainen kuuro opiskelija, joka opiskelee mikrobiologiaa" (tämä ei ole mikään virallinen luokka, mutta jotain vastaavia siellä kyllä oli).

 Näitä on pyöritelty sen verran, että teinillä on lista valmiina ja hakupapereiden ja esseiden täyttäminen ja kirjoittaminen täydessä vauhdissa. Kait mä jotain tästä listasta unohdin, mutta kuten sanottua, tämä ei varmaan ollut viimeinen college-postaus. Pahoitteluni siitä.

(Edit. Lisätty unohtuneet suosittelijakirjeet ja "undecided" vs. pääaine)

(Edit 2. Lisätty vielä hakuajoista, koska parempi, että ovat kaikki tässä samassa tekstissä)

Vain elämää

Huhhuh, muka kiirettä pitänyt. En ole ehtinyt uhrata edes ajatusta sille, että olisin ehtinyt kirjoittaa loppuun meidän road trip -reissun jutut, tai työnhausta tai puolison saamista ensimmäisistä ylinopeussakoista..

Aloitin uudessa työpaikassa nelisen viikkoa sitten, ja koska uutta opittavaa on paljon ja melko kiiruhtastakin ollut, niin kotiin tullessa en saa aikaiseksi paljon muuta kuin pikalenkin ja sitten romahdan sohvalle katsomaan Netflixiä. Tai treenataan teiniä SAT-testiin, tai ihmetellään college-esseeaiheita, tai FAFSA (Federal Student Aid) -rahoitushakemusta collegeen puolison kanssa. Tai flunssarokotteen hakua ja kipeän käden rauhoittelua. Onneksi sinne jonnekin olen onnistunut sujauttamaan parit treffit myös ystävien kanssa. Ne onkin ollut ihan pelastus tässä hullussa syksyssä, jossa on tullut vielä kaksi suru-uutistaan. Vähän turhan paljon niitäkin näin lyhyelle ajalle.

Yritän tässä ryhdistäytyä ja ehtiä kirjoittamaan ainakin osasta näistä. Mutta tällaista nämä ruuhkavuodet ovat missäpäin maailmaa tahansa. Yhtenä kappaleena ollaan, mutta energiavarastot on vähän väliaikaisesti vähissä. :)

Collegejen esittelytilaisuuksista

Kirjoitetaan tähän reissupostausten väliin vähän tätä meillä pinnalla olevaa opiskeluasiaakin. Ei meidän elämä siis mitään pelkkää matkustelua ja teinin koulujuttuja ole, mutta kuten aiemminkin on tullut todettua, ruuanlaitosta ja pyykkien pesemisestä ja töissäkäymisestä nyt ei vaan kovin hehkeitä postauksia saa aikaiseksi. Ja jos totta puhutaan, niin kyllä meillä ajatukset ja puuhat melko paljon kyllä keskittyy ACT- ja SAT-testeihin ja niihin harjoitteluun ja sen listan tekemiseen, että mihin collegeihin sitä teini sitten hakee nyt syksyllä. Ihan mihin tahansa ei niitä hakemuksia kannata räiskiä, sillä a) hakeminen maksaa n. 50-75 $/oppilaitos ja b) osaan collegeista joutuu kirjoittamaan eri esseitä kuin toisiin, eli se kerryttää hommaa aina vaan enemmän. 

No mutta otsikon aiheeseen, meille on tullut tässä loppukeväästä lähtien kaikenlaista postia collegeilta ja myös muutama kutsu collegen esittelytilaisuuteen (jotka järjestetään tässä meidän alueella). Käytiin viime keväänä myös yksillä vähän niinkuin opiskelumessuilla, joissa colleget esittäytyivät ja teini täytti muutaman potentiaalisesti kiinnostavan oppilaitoksen infokortin. Sen jälkeen on siis tullut noita kutsuja tilaisuuksiinkin. Jokaisessa oppaassa ohjeistetaan, että on syytä osoittaa oppilaitokselle kiinnostuksensa. Sen voi mm. tehdä vierailemalla collegen kampuksella, mutta me on päätetty käydä vain parissa Kalifornian sisällä, niin nuo esittelytilaisuudet on yksi ihan hyvä tapa saada nimi jäämään niitten oppilaitosten hakutoimiston ihmisten mieleen. Tai ainakin näin meille on väitetty. Yksi tilaisuus, jossa teini kävi oli ehkä enemmänkin paikallisten alumnien tapaaminen, mutta oli siellä muitakin potentiaalisia opiskelijoita. Siellä ei varsinaisesti ollut mitään koulun esittelyä, mutta siellä voi tehdä kysymyksiä mm. opiskelijahausta vastaavalle henkilölle. 

Ihan puhtaassa info-/markkinointitapahtumissa on tähän mennessä käyty kolmessa. Ensimmäinen niistä oli kyllä ihan huippuhyvä tilaisuus, ja sen jälkeen tuli ihan sellainen olo, että tuonne mä haluan lapseni lähettää. Noh, sehän se kait on ideakin, eli saada ihmisiä hakemaan sinne oppilaitokseen ja maksamaan sen kokonaisuudessaan helposti kuusinumeroiseksi kasvava opintomaksu.. Positiivista tässä oli, että oltiin tavattu sama tyyppi jo siellä messuilla, ja muisti meidän teinin sieltä. Tilaisuudesta sai tosi hyvin kuvan opinnoista ja mahdollisista stipendeistä, ja kysymyksiä sai esittää vaikka kuinka paljon. Toinen tilaisuus ei ollut yhtä wau, mutta sielläkin muistivat nähneensä teinin jo aiemmin. Jotkut collegethan käyvät esittäytymässä myös kouluilla, ja esimerkiksi teinin koululla on useampiakin 30 min tilaisuuksia, joissa kukin college esittäytyy ja voi kysyä kysymyksiä. (Teinin koulussa senior-opiskelijat voivat olla tunneilta pois ja osallistua max. 10 tällaiseen tilaisuuteen ja juniorit max. 5:een.) Tämä yksi nainen muisti siis nähneensä teinin tuollaisessa koululla olleessa infossa. En voi taaskaan kuin ihmetellä, miten nämä ihmiset voivat muistaa satoja ja satoja naamoja ja oikein kysyä, että sähän olit siitä-ja-siitä -koulusta. Viime sunnuntaina käytiin yhden collegen tilaisuudessa. Oppilaitoksen, joka ei suoranaisesti ole teinin suosikkilistalla tällä hetkellä, mutta haluttiin selvittää, että voisko se olla. No, ei. College saattaa olla oikein hyvä ja arvostettu, mutta jos tilaisuudesta jää sellainen kuva, että esittelijä papattaa ulkoaopetellun esityksensä vitseineen päivineen todennäköisesti aivan samoin sanoin kaikissa muissakin paikoissa ja keskittyy esittelemään opiskelukaupungin ravintola- ja teatterielämää ja näyttämään videoita opiskelijoista, niin ei se oikein sykähdytä. Ei ainakaan tällä esityksellä meidän listalle pompannut. Kysymyksillekin oli aikaa vain reilu 10 minuuttia, eikä siellä ollut mitään tarjottavaakaan. ;) Tässä oppii pikkuhiljaa vaatimaan kaikenlaista näiltä tilaisuuksilta. Tosin muissakin tarjottavat ovat olleet kahvi+keksi-osastoa, mutta silti. :)

Yhteen alumnin järjestämään tilaisuuteenkin meidät kutsuttiin. Eli joku tällä alueella asuva henkilö oli kutsunut mahdollisia ko. oppilaitoksesta kiinnostuneista olevia kotiinsa keskustelemaan tähän collegeen hausta. Olisi varmaan ollut todella mielenkiintoinen, mutta meillä oli päällekkäinen meno, eikä päästy paikalle. Mutta isoa bisnestähän tämä opiskelu täällä on, ja opiskelijoiden huomio pitää kiinnittää tavalla tai toisella, joten varmaan tässä tulee vielä eteen ainakin kutsuja kampuksille, kutsu infopäivään lähialueen yksityiseen collegeen ja sen lisäksi edessä on ainakin yksi iso infotilaisuus koululla, yksi STEM fair (Science, Math, Engineering ja Mathematics -alojen collegejen messut) ja sitten niitä koulun infotilaisuuksia. Mikään pakkohan näissä ei ole käydä, mutta kummasti lisätieto auttaa hahmottamaan ja haarukoimaan tätä oppilaitoskenttää, ettei tunne olevansa kuin peura ajovaloissa ja hyppivänsä sinne tänne.

Tähän vielä sunnuntainen keskustelu, josta näkee, kenellä meistä näihin kuluu eniten aikaa:

Minä: Tarviiko mun tulla sinne tilaisuuteen, vai pärjäisittekö kahdestaan?

Mies: Ei kait sun oo pakko tulla, kun ei tää college kerran ole sillä teinin listallakaan. (Kysyy teiniltä:) Haluuksä, että äitis lähtee sinne mukaan?

Teini: Joo.

Minä: Haluuksä? Vai täytyykö mun?

Teini: Täytyy.

Minä: Ai koska [miehen nimi] ei tiedä näistä tarpeeksi.

Teini: Niin.

Sillälailla. Joku sentään semisti arvostaa tätä mun perehtymistä tähän asiaan. :D

Teinin kesä

Teinin koulukavereista monet on käynyt jo edellisinä kesinä yliopistokampuksilla järjestetyillä kursseilla ja moni oli menossa tänäkin kesänä. Koska ne kurssit on tietty hyvä osoitus yliopistolle opiskelijan kiinnostuksesta, niillä voi suorittaa sen yhden yliopistokurssin ja saada siten yliopistotasoisia opintoviikkoja high schoolin todistukseen ja saa kokemusta kampuksesta, niin mekin vähän selviteltiin sitten teinin kanssa näitä. Ja tultiin sitten siihen tulokseen, että ne on järjettömän kalliita, eli unohdetaan ja mietitään kesätyömahdollisuuksia tai vastaavia. No collegeilta kuitenkin tulee jatkuvasti kaikkea markkinointipostia ja sieltä bongattiin sellainen 12 päivän kurssi Montanan yliopiston honors collegessa, jonka hinta kaikkineen, siis kurssi+majoitus+ruuat+muu ohjelma oli vaan murto-osa näiden paikallisten kurssien hinnoista.

Vähän täkynä heiteltiin ideaa teinille, joka sitten innostui hakemaan sille kurssille. Itsellä oli enemmänkin ajatus, että teini saisi vähän kokemusta collegen kampuksella asumisesta kauempaa kotona, kun tuntuu, että olisi kiinnostunut vaan kaikista sellaisista collegeista, jotka on aika kaukana. Teiniäkin varmaan ajatus pois kotoa äidin helmoista oleminen houkutteli ihan yhtä paljon kuin se kurssikin. Hakemuksen ja hyväksymisen jälkeen sitten alettiin sumplia lentoja (joita oli toki jo ennen hakua kateltu). Oltiin varauduttu, että jompi kumpi meistä vie teinin sinne, kun ei kuitenkaan tuon ikäisenä pysty mitään autoa vuokraamaan, mutta kun sieltä yliopistolta sanoivat voivansa tulla kentältä hakemaan ja teini halusi lentää itekseen, niin ei kait siinä sitten mitään saattajaa tarvittu. Teini siis lensi ekaa kertaa ihan itekseen ja vaihtoi vielä konettakin menestyksellisesti Salt Lake Cityssä, eli kaikki sujui mukavasti. Toki me vaihtoehdoista katsottiin, että vaihtokenttä oli siitä pienemmästä päästä ja plussaa tietty siitä, että on oltu jo tuolla kentällä aiemmin, niin tunnettiin se. Salt Lake Cityn kenttähän ei ole mikään hirvittävän suuri ja helpon siitä tekee se, että lentokenttärakennus on sellainen puoliympyrän muotoinen kaari, josta lähtee sitten neljä eri sakaraa, eli toisesta terminaalista toiseen on helppo siirtyä. Varsinkin kun teinillä oli pari tuntia vaihtoon ja ehti hyvin syödäkin sitten kentällä. Missoulan kenttä taas puolestaan on vielä pienempi. On se nyt esimerkiksi Tampere-Pirkkalan kenttää isompi, mutta ei lähellekään mitään Helsinki-Vantaata, joten laukut ja hakija oli löytyneet helposti.

Kurssi oli ollut kuulemma ihan mielenkiintoinen ja iltapäivisin kurssilaisille oli järjestetty aina jotain ohjelmaa, jonka laajuutta toki sitten sateiset kelit olivat vähän verottaneet. Vapaa-aikaakin oli ollut, eli olivat käyneet kampuksen uima-altaalla, pelanneet pingistä ja näin äidin näkökulmasta ilahduttavaa, että olivat käyneet myös pyykkituvassa pesemässä pyykkinsä. Ei ne pyykit toki kotonakaan automaattisesti puhdistu, mutta vähän enemmän oli kuitenkin pitänyt kantaa vastuuta asian hoitamisesta siellä. 

Käytiin sitten hakemassa teini sieltä pois kurssin päätyttyä ja lähdettiin kesälomareissuun. Kurssi oli siis ollut oikein hyvä, mutta teini ei kuulemma tuonne halua opiskelemaan (eipä se listalla muutenkaan ollut). Kuulemma aivan liian pieni paikka, ja ainakin sen opiskelija-asuntolan RA:iden (Resident Assistant) puheiden perusteella vapaa-ajan ohjelmassa on lukuvuoden aikana pääsääntöisesti ruohon polttelua ja alkoholin litkimistä. (Kuulemma sellaista se on enemmän tai vähemmän sitten muillakin kampuksilla, ettei se nyt ihan vaan tuolla ole tapana..) 

Koska se kurssi ja meidän kesälomareissu vei sitten melkein kuukauden teinin lomasta ja alle 18-vuotiaille sopivia työpaikkoja ei ihan pilvin pimein ole (tai varmaan olis, kun osais hakea kaikkea ja olisi suhteita), niin teini sitten haki loppukesälle vapaaehtoistöitä. Ja saikin paikan Ronald McDonald -talosta leiriohjaajana kahdesti viikossa viiden viikon ajan (ja kyllä kaikille McDonalsin boikotoijille tiedoksi: tiedän kytköksen kyseiseen firmaan, mutta tuolla talolla asuu vakavasti sairaita lapsia, joille päiväleirillä järjestetään ohjelmaa sen sairaalassa olon vastapainoksi, joten itselläni tässä ei ole mitään epäselvää, että tehdäänkö tässä hyvää vai tuetaanko "pahaa" yritystä). Viimeisellä viikolla teini teki pari ylimääräistäkin vuoroa, kun osa muista nuorista oli jo alkavan kouluvuoden vuoksi estyneitä tulemaan. Siinä taas nähdään millaista täällä on se "sitouduttava koko viideksi viikoksi" -meininki oikeasti. Tuosta vapaaehtoistyöstä teini sai taas omanlaista kokemusta, myös tietynlaista johtajuuskokemusta, joka on aina hyvä olla ennen collegeen pyrkimistä ja sitten toki vapaaehtoistyötunteja, jotka saa merkattua koulun opintorekisteriin. Ja oli teini siellä muutaman sanan espanjaakin puhunut. Omasta näkökulmasta katsottuna tärkein anti oli kylläkin se, että teini sai kokemusta erilaisten lasten kanssa toimimisesta ja ehkä osaa arvostaa enemmän terveyttä ja kaikkea, mitä hänellä nyt on. Ihan mielellään tuntui sinne aina joka viikko menevän ja ilmeisesti hommansakin hoiti kunnolla, kun eivät potkuja antaneet (ja kyllä, näinkin olisi voinut käydä).

Loput kesäloma-ajasta teini on sitten sekä ottanut rennommin, nähnyt kavereitaan (silloin kun hei eivät ole olleet jossain kesäkurssilla) ja harjoitellut syksyn ACT-kokeisiin näin ennen koulujen alkua. Yksin lentäminen, kotoa pois itekseen oleminen, (vapaaehtois)töihin ajeleminen ja siellä vastuunottaminen ovat selkeästi vähän miehistäneet teiniä, mikä on ihan hyvä. Kesälomareissussa hymyili ihan oma-aloitteisesti kuviin joutuessaan (yleensä ilme on sellainen suomalainen irvistys, ei amerikkalainen kestohymy), ja puhui enemmän myös vieraille ihmisille. Että ihan hyvä oli päästä kokeilemaan vähän sitä omien siipienkin kantavuutta.

Vähän hintsusti teini oli Montanassa kuvia ottanut, mutta tässä muutama teinin kännyräpsy kampukselta ja kampuksen viereiselle kukkulalle kiipeämisreissulta.

Sijoitusneuvoja, eläke- ja collegesäästäminen

Tässä nyt on pyöritelty sekä eläke- että opiskelusäästämistä jokunen aika ja lopultakin sain varattua ajan meidän pankin kautta sijoitusneuvojalle. Täällä pankkitilit on jonkunlaisen turvan ja vakuutuksen alla, mutta mitkään sijoitukset eivät ole. Näin siis meidän käyttämässä pankissa on ne pankin normitiskit erikseen ja sitten pankkiin kytköksissä olevan sijoitusyhtiön neuvojat erikseen.

Puolison tilistä menee sovittu määrä palkasta suoraan työnantajan tukemalle 401K-tilille. 401K on siis eläkesäästötili ja varsinkin näissä isommissa yhtiöissä ja IT-alan yrityksissä he tarjoavat työntekijöilleen tuon 401K:n. Tämä tarkoittaa käytännössä, että haluttu prosenttisumma otetaan palkasta työnantajan toimesta ja laitetaan työnantajan valitsemaan eläkesäästötiliin. Useat työnantajat vielä matchaavat työntekijän säästön tiettyyn prosenttiin asti. Esimerkiksi jos säästät kuukausittain itse palkastasi sinne 4 %, työnantaja siirtää eläkesäästöösi saman verran. Nämä ovat myös tässä vaiheessa verottomia, eli otetaan palkasta ennen veroja. Koska mä olen kontraktori, eikä mun työnantaja tarjoa 401K:ta, mun pitää halutessani hoitaa tämä itse. Joten tästä syystä piti sinne pankkiin suunnata. Vaihtoehdoksi esitettiin IRA-tili, joka on myös eläkesäästötili, joka perustuu osakkeiden ym. omistamiseen. Säästöt voivat siis joko kasvaa tai pienentyä, eikä nämä sijoitusvarat siis ole mitenkään valtuutettuja tai taattuja pankin puolesta (ihan normijuttu toki osakesijoituksissa ja 401K-tileissä ym. yleisestikin). IRA-tilille voi siirtää vuosittain max. 5500 $ ja ne ovat kyllä verovapaita myös, mutta takautuvasti. Eli nämä pitää nyt osata kirjata veroilmoituksen siten, että siinä palautetaan se vero-osuus. 

Tuolla sijoitusneuvojalla oli toki kaikenlaisia eri laskukaavoja, miten eläkkeeseen kannattaisi säästää. Indeksikorotuksineen ym. tässä Piilaakson hintatasolla jos aikoisi elellä eläkeläisenä n. 65-90-vuotiaana tarvittaisiin 7-numeroinen summa pankkitilillä, eikä se luku ala ykkösellä. Jos tänne niin pitkäksi aikaa jäädään, niin eläkepäivät Oregonissa, Floridassa tai jossain muussa huomattavasti halvemmalla alueella kyllä on sitten edessä. Täällähän osassa osavaltioita ei ole ollenkaan osavaltion veroja, eli veroja maksetaan vain liittovaltiolle, eikä molemmille. Osassa taas ei ole mitään sales tax -juttuja, eli alv:ia vastaavia myyntiveroja, ja Alaska puolestaan maksaa käsittääkseni viiden vuoden asumisen jälkeen asukkailleen vuosittain palautuksia osavaltion öljyvaroista. Joten on halvempaa muutenkin asua jossain muualla kuin Piilaaksossa. Silti ajatuksena Alaskan pakkaset eivät eläkepäiville kauheasti houkuttele...

Samalla sitten keskusteltiin college-säästämisestä. Täällä viimeisimmän taantuman ja asuntokupla jälkeen on korostettu sitä, että ensin on huolehdittava eläkesäästäminen kuntoon. Vasta sitten voi katsoa, onko varaa säästää jotain lasten college-opiskeluita varten. Koska me ollaan auttamattomasti vähän niinkuin myöhään liikkeellä, eli ei mikään kuukausittainen säästäminen enää tulisi kysymykseen. Mitä aiemmin aloittaa, sitä enemmän riskejä nämä college-rahasto-osuuksien hoitajat sijoituksille ottavat, sijoituskohteet muuttuvat yhä maltillisemmiksi sitten ajan myötä. Ainoa järkevä vaihtoehto tässä tilanteessa olisi siirtää tietty könttäsumma college-tilille ja tähdätä siihen, että se arvo ehtisi nousta jonkun verran viimeisen kahden vuoden opintoihin. Eli rahaa ei nostettaisi ensimmäisen kahden opiskeluvuoden aikana sieltä, vaan hoidettaisiin maksamalla itse/lainalla. College-säästötililtähän ei sitten rahaa saa käyttää kuin opintomenoihin, eli opintomaksuun, kirjoihin, asumiseen jne. Jos jotain jäisi vielä säästöön (niin varmaan), voisi sitä käyttää muihin opintoihin myöhemmin tai siirtää lapsille (eli meidän lapsenlapsille). Kuten sanottu, tällaista ongelmaa tuskin näillä opintomaksuilla tulee. Lainasta tämä neuvoja korosti, että se on sitten parempi lapsen ottaa itse. Meillä kun on enää parisenkymmentä vuotta aikaa maksaa se, ja se vie silloin varoja eläkkeelle säästämisestä, teinillä taas on aikaa maksella lainojaan viitisenkymmentä vuotta. 

Tiedä sitten, että aiotaanko tänne jäädä niin pitkään, että päästään eläkkeelle, mutta nämä eläkesäästöt saa kyllä sitten mukanaan. Tai ajan itsestä jättäessä menevät sitten mahdollisesti edunsaajalle, eli minun tapauksessani lapselle, että hukkaan se säästäminen ei mene. Jonkunasteinen eläkesysteemi täällä on noin liittovaltion puolestakin, mutta maksettujen eläkkeiden määrä on vuosien mittaan vain pienentynyt. Eli onko parinkymmenen vuoden päästä mitään varsinaista eläkettä täällä enää ollenkaan on sitten jo ihan oma kysymyksensä. 

College-vierailuista

Kyllä meidän elämään toki muutakin mahtuu kuin opiskeluasioiden pohtimista, mutta on tässä sen verran kaikkea setvimistä, että kyllä näiden selvittelyyn aikaa menee. Normiarjessa nyt ei kauheasti muutenkaan ole mitään kirjoitettavaa, töissä ja koulussa käydään, joskus ollaan kipeitä, allergiat vähän vaivaa ja kaupassa käydään, pestään pyykkiä ja siivotaan. Niistä ei noin pidemmän päälle kovin paljoa riitä kirjoitettavaa.

Eli asiaan ja college-vierailuihin. Jo heti high schoolin alkamisesta lähtien on tullut aina välillä esille nämä collegeihin tehtävät vierailut ja kuinka varsinkin Junior-vuoden aikana niitä pitäisi tehdä aina kun on vapaata. Vaan vierailemalla kampusalueilla kun kuulemma se kristallisoituu, että haluaako siinä paikassa todellakin opiskella ja viettää neljä vuotta elämästään. Vähän hassultahan se näin suomalaiselta on kuulostanut, kun on tottunut, että opiskelupaikka valitaan oppialan/pääaineen perusteella, jos sinne noin niinkun ylipäätään pääsee sinne haluamaansa kouluun. Mutta toisaalta ymmärtäähän sen, että jos maksat opiskeluvuodesta kymppitonneja, että kyllä siinä jossain määrin pitäis olla vakuuttunut, että paikassa myös viihtyy ja opinnot etenee. Me nyt kuitenkin päätettiin, että ei tässä aleta maata summan mutikassa kiertämään college-kampausten vierailujen kanssa, kun ei ole ihan vielä edes tiedossa, mitkä olisi ne potentiaaliset teinin opiskelupaikat, mutta ajateltiin käydä katsomassa pari paikallista kampusta ja ilmoittautua heidän opastetulle kampuskiertueelleen. Näkee sitten vähän, että mitä siellä kampuksella vierailemalla oikein oppii. Ja onhan me lomareissuilla jo aiemmin käyty kurkkimassa kampusalueitakin satunnaisesti. Niinkuin esimerkiksi San Diegossa, Seattlessa ja tietty tässä lähialueilla Stanfordissa. Nyt syksyllä sitten päätettiin käydä San Jose Staten ja UC Berkeleyn kierroksilla.

Kalifornian julkiset colleget/yliopistot on UC-kouluja eli University of California ja State University -kouluja. Näistä UC-koulut on yleisesti arvostetumpia ja niitä on mm. juurikin edellä mainittu Berkeley ja UC San Diego, niin myös esimerkiksi UCLA ja UC Santa Barbara. State Universityt on taas ehkä enemmän käytännönläheisiä (vrt. Suomen ammattikorkeakoulut) ja myös halvempia. Ongelma UC-koulujen kanssa on, että tällä hetkellä hyväksytyistä opiskelijoista vain n. 40 % on kalifornialaisia, joten sisäänpääseminen ei ole missään nimessä kalifornialaiselle itsestäänselvyys. Vaikka siis lukukausimaksut paikalliselle opiskelijalle olisivat ihan siedettävät, kun taas muihin osavaltioihin lähtiessä maksut on yleisesti korkeammat. Tästä onkin helppo lukea rivien välistä, että miksi UC-kouluissa niitä muualta tulleita on niin paljon – koska koulujen opintomaksut on ei-kalifornialaisille korkeammat = enemmän rahaa oppilaitokselle.

Niin siis takaisin niihin vierailuihin. Kävimme syksyllä teinin kanssa siis San Jose State Universityn kierroksella, joka oli ihan hyvä kierros. Opas näytti kampusaluetta, mutta myös kertoili opiskelusta, asumisesta ja opiskeluelämästä (tällä tarkoitan nyt lähinnä urheilujoukkueita, mahdollisuuksia harrastaa urheilua tai taiteita, enkä mitään opiskelijabileitä). Ihan mukavalta paikalta vaikutti, ainoastaan pari muttaa. Koska ollaan Piilaksossa ja täällä on näitä tulevia tekniikan alan opiskelijoita vaikka kuinka, on täälläkin suht korkeat arvosanavaatimukset teknisiin ja insinööritieteisiin. Toinen haaste on ollut, että onko kursseilla tilaa, eli aina ei välttämättä pääse tietyille pakollisille kursseille, jolloin valmistuminen venyy ja opintoaikojen voi olla 4:n vuoden sijaan 5 tai 6 vuotta. Ja opintomaksuhan siis maksetaan lukuvuosista, ei suoritetuista opintojaksoista...

Tässä nyt muutama kuva kampukselta, joka on suhteellisen iso. Yllä olevassa kuvassa on kuvattuna 1968 Meksikon kesäolympialaisten kohua herättänyt palkintokorokkeella sattunut tapahtuma, jossa koulun entinen opiskelija John Carlos ja Tommie Smith olivat paljain jaloin ja protestoivat nyrkissä olleilla käsillään tehdyllä merkillä Amerikan tummaihoisten oloja. Lisää tietoa löytyy helposti googlaamalla.

Berkeleyn kampusvisiitti tammikuussa osui sateiselle päivälle, mutta ihan kivasti sielläkin sai infoa samantyyppisistä asioista. Ja sinne on vielä vaikeampi päästä ainakin insinööritieteisiin ja tietojenkäsittelyn koulutusohjelmaan. Mutta kaunis kampus ja hienoja rakennuksia (alla olevat kuvat on tosin aiemmalta visiitiltä, kun teini oli yhden päivän Berkeley Splash -tapahtumassa high school -ikäisille). Ja onko näistä nyt sitten jotain hyötyä? No ei varmaan siinä määrin, että tässä lähdettäisiin kaikkiin potentiaalisiin yliopistoihin fyysisesti käymään. Ja näitä kutsuja eri yliopistoiltahan tulee nyt PSAT-tulosten tultua ihan viikottain. Mutta kyllä ne jossain määrin on auttaneet meitä ja varsinkin teiniä haarukoimaan, että haluaako pieneen collegeen (reilu tuhat opiskelijaa) vai sitten tuollaiseen vähän isompaan, jossa on yli 10000 opiskelijaa. Ja että onko tärkeää, että voiko pääaineen valita itse heti vai tehdäänkö valinta vasta parin vuoden opiskelun jälkeen. Ja kuinka tärkeää on, että pääainetta voi halutessaan vaihtaa ja että kuinka laaja sivuainetarjonta on. Saattaa olla, että käydään vielä jossain collegessa tässä nurkilla, mutta kyllä varmaan ne oikeat ja ratkaisevat käynnit tulee tehtyä sitten, kun saa tietää, että mihin sitä on päässyt opiskelemaan ja jos tilanne on vielä sellainen, että vaihtoehtoja olisi useampiakin. Sen näkee sitten. Nyt kahlataan vaan läpi esitteitä ja collegeiden sivuilta löytyviä virtuaalikierroksia siihen asti.

High schoolin Junior-vuosi ja testirypäs edessä

Kesällä jo näistä kaikista eri collegeen hakuun vaadittavista testeistä ja muista kirjoittelin, vaikka olin silloin todella pihalla niistä. Tämä teinin Junior-vuosi (eli high schoolin toiseksi viimeinen vuosi) on kyllä ollut suhteellisen tiukka ja työntäyteinen. Kurssit alkaa olla vaikeampia ja työläämpiä ja samalla pitäisi tehdä kaikkea muutakin jo yliopistoon hakua ajatellen. Ei ole kalenterissa kauheasti tyhjää teinilläkään, vaikka varmasti siellä on paljon enemmän tyhjää kuin joillain luokkatovereilla on. On aikaa sentään nähdä kavereita ja vaan ollakin. Pikkuhiljaa alkaa nämä edessä olevat testit ja aikataulutkin selvitä.

Tässä on siis teinillä tehtynä tai edessä melkoinen setti kaikenlaista testiä. Kyllä heikompaa jo huimaa. Tehdäänpä nyt oikein listaus näistä.

California High School Exit Examination (CAHSEE) – Tämän testin läpäiseminen on ollut Kalifornian high schooleissa pakollinen, jotta saa high schoolin päättötodistuksen. Meidän teinikin otti sen ensimmäisen kerran viime keväänä. Siinä testataan enkun ja matematiikan taitotaso monivalintatehtävillä. Testin voi ottaa Junior- ja Senior-vuosina uusiksi jopa 3 tai 4 kertaa. Teini kuitenkin sai alkusyksystä kirjeen, että on läpäissyt testin. Sen jälkeen tulikin tieto, että kyseisestä testistä luovutaan ensi vuoden alusta ja sitä ei siis enää vaadita (toistaiseksi ainakaan) päästötodistuksen saantiin. Ilmeisesti varsinkin muuta kuin englantia äidinkielenään olevilla on ollut vaikeuksia läpäistä testiä. Ja näin ollen kyseiset opiskelijat eivät ole voineet päästä esimerkiksi collegeen, vaikka college heidät olisikin opiskelijaksi hyväksynyt, koska high schoolin todistus puuttuu. Ihan hyvä päätös, sillä kyllä tuota taitotasoa testataan muutenkin, nimittäin:

Preliminary SAT (PSAT) – Tämä on SAT:tä edeltävä virallinen College Boardin järjestämä testi, joka ainakin täällä tehdään kerran koulussa koulun järjestämänä. Siinä testataan niin matikkaa kuin kriittistä lukemista kuin kirjoittamistakin. Pääsääntöisesti tämä on monivalintatesti ja aikaa testin tekemiseen on 2 tuntia ja 10 minuuttia. Testin tuloksia ei vielä ole tullut, tulevat kuulemma noin kolmen kuukauden päästä testistä. Nämä tulokset menevät sinne College Boardin systeemeihin käsittääkseni ja sieltä sitten yliopistoille ja collegeille ja sieltä sitten voi alkaa tulla mainoskirjeitä, jos testit menevät erityisen hyvin.

SAT – Tämä on standardoitu testi, jota käytetään suhteellisen yleisesti collegehaussa yhtenä oppilaan arviointikriteerinä. SAT pitää sisällään samat kolme osaa kuin PSAT, mutta testi on muuttumassa ensi keväänä ja tuolloin tuosta kirjoittamisosioista tulee vapaaehtoinen. Testiä on kovasti arvosteltu siitä, että siinä on knoppeja, jotka pitää tajuta, vastaustekniikka pitää osata hyvin ja se testaa pitkälti ulkoaopittua. Teinilläkin on ollut jo koko high schoolin ajan viikottaiset SAT-sanat, eli sivistyssanoja, joita pitää opetella (sekä merkitys että oppia niitä käyttämään). Täällä on esimerkiksi saatavilla sanalistoja SAT:ta varten harjoitteluun. Testi on kuulemma muuttumassa enemmän soveltavaksi, eikä ulkoaopeteltujen sanojen osaaminen ole enää niin vahvasti painotettuna. Tosin kirjoitusosiossa niitä pitää edelleen osata käyttää. Tosin saattaa olla, että meidän teini jättää tuon kirjoitusosion kokonaan tekemättä. Saa nähdä. Joka tapauksessa meidän teini tähtää nyt tuohon uuteen testiin ja on ottamassa sen todennäköisesti tuossa touko-kesäkuussa. Yleisesti testi otetaan kerran uudelleen, joten se on edessä sitten myös todennäköisesti ensi syksynä. Jotkut kuulemma jännittävät testin tekemistä niin paljon, että on parempi ottaa se uusiksi, jos ei saavuta ensimmäisellä kerralla haluamaansa pistemäärää. Testi kustantaa noin 43 dollaria.

SAT Subject tests – Sitten näitä erillisiä testejä voi ottaa tietyistä aineista, kuten nyt esimerkiksi fysiikasta, kielistä tai matematiikasta. Matikan testejä on kahta eri tasoa, joista ylemmmän tasoinen olisi hyvä ottaa, jos haluaa matemaattis-luonnontieteelliselle alalle tai on ollut noilla ylemmillä matikan kursseilla. Matikan kurssiin ei vaadita calculus-osiota, joka yleisimmin opetetaan täällä vasta Senior-vuonna. Ainetestejä voi tehdä kolme kerralla, teini todennäköisesti tekee näitä tänä kesänä kaksi ja nämä ovat edessä todennäköisimmin kesäkuun alussa, kun kyseiset kurssit on suoritettu. Mitään ylärajaa näihin ei ole ja jotkut ottavat useampiakin, toiset puolestaan vain ne, jotka itseä kiinnostavat. Testi maksaa 26 taalaa + 18 taalaa per ainetesti. Lisää SAT:sta täältä.

ACT – Tämä on vähän niinkuin vaihtoehtoinen standardoitu testi tuolle perus-SAT:lle. Pääsääntöisesti collegeen hakiessa on edellytyksenä joko SAT:n tai ACT:n tekeminen. Pisteytykset testeissä on hyvin erilaiset, joten se on sitten collegejen päänsärky painottaa testitulokset niin, että ne vastaavat toisiaan. Monet tällä alueella ottavat molemmat, jos eivät ole saaneet toisesta jo aivan huippupisteitä. ACT on kuulemma enemmän opittua mittaava testi, jossa ei niinkään kysytä ulkoa opittuja tietoja ja asioita, vaan kokonaisuuksia. Testi jakautuu neljään osaan, matikka, englanti, lukeminen ja tieteellinen päättely. Ei olla nähty yhtään testiä vielä, mutta teini on ottamassa jonkun harjoittelukokeen keväällä, jotta saa vähän tuntumaa siihen. Muuten ACT lienee aikataulussa ensi syksyn alkupuolella ennen college-hakuprosessin alkua. Testin hinta on noin 56 dollaria. Lisää ACT:sta täältä.

AP-testit – Näiden lisäksi voi sitten ottaa kunkin AP-tasoisen kurssin (Advanced Placement) jälkeen AP-testin, jolla osoitetaan kurssilla opetettujen asioiden oppiminen. Hyvin menneellä testituloksella voi sitten esimerkiksi korvata suoraan college-kurssin eli hypätä kurssin yli. Nämä testit ovat yleensä toukokuussa. Teini ottanee yhden tänä vuonna ja sitten ensi vuonna jonkun AP-testin/testejä riippuen suoritetuista kursseista. AP-testin hinta on googlen mukaan 92 dollaria per testi. Lisää AP-testeistä täältä.

Näiden lisäksi on sitten yleisiä testejä, kuten California Assessment of Student Performance and Progress (CAASPP) -testi, joka korvasi aiemmin käytetyn STAR-testin. Nämä mittaavat kuitenkin yleisemmin kouluja ja niiden oppilaiden suoriutumista, eikä näillä mitata niinkään yksittäisen opiskelijan suoritusta tai pisteitä ei voi hyödyntää mitenkään esimerkiksi jatko-opintoihin pyrkiessä. Että testiä pukkaa ensi keväänä ja syksynä ja kova valmistautuminen toki niihin tulee sitten eteen viimeistään keväällä, vaikka pohjatyötä pitääkin toki tehdä koko ajan.

Että jos ihmettelette, että miksi blogi on ollut suht hiljainen, niin illat on mennyt yrittäessä selvittää tätä kaikkea viidakkoa. On käyty koulun infotilaisuuksissa ja tavattu koulun college counselor ja kaikkea. Teini kävi ennen PSAT:ta SAT boot campissa, jossa kerrattiin vastaamistekniikoita ja annettiin yleisiä vinkkejä testin tekemiseen ja testiajan hyödylliseen käyttöön. Että kyllä tässä aikaa (ja rahaakin) menee, vaikkei mitään hirveitä preppauskursseja ollakaan aiottu teinille maksella. Jos olette sattuneet lukemaan paikallisesta tavasta teettää standardoituja testejä, niin niillä yleensä viitataan noihin ihan viimeisiin, sillä niitä teetetään enemmän tai vähemmän joka vuosiluokalla. Mutta tämä muu testirumba lähtee siis todella pyörimään nyt tämän vuoden keväästä. Että silleen.

Lientynyttä opiskelupaniikkia, osa 2

Pakko nyt kirjoittaa tällä viikolla vielä yksi päivitys, vaikka oikeasti pitäisi hoitaa jotain ihan muuta ja käyttää aikaani siihen..

Puolison tiimistä oli joku kysellyt, että tarviskohan meidän teini jotain college-esseen kirjoitustukea. Varsinaisestihan teinin ei vielä vuoteen tarvitse esseitä kirjoittaa mutta kuitenkin. Tän tiimiläisen puoliso kuulemma auttaa ja ohjaa näissä esseen kirjoituksissa JA tekee jonkun verran sitä myös pro bono, eli ilmaiseksi. Ja koska me ollaan oltu täällä niin vähän aikaa, niin olisi kiinnostunut auttamaan tässä meidän teiniä, kun hänen pro bono -kiintiössään on vielä tilaa jäljellä. Puoliso tietty oli heti sanonut, että kyllä kiitos, meille kyllä kelpaa. Varsinkin kun nyt muutenkin ollaan tässä tämän enkun tutoroinnin kanssa nyt tuskailtu. (Josta siis tämä puoliskon tiimiläinen ei tiennyt mitään.)

Aateltiin, että palaa asiaan joskus vuoden päästä. Tai sitten ei. Näihin amerikkalaisten lupauksiin kun ei aina voi ihan luottaa (se on sitten ihan oma postauksen aiheensa). No vielä mitä, oli kysellyt, että mitkäs ajat meidän teinille sopis. Tämä mies siis kun haluaa ensin tutustua meidän teiniin, kiinnostuksen kohteisiin ja muuhun, jotta oppii tuntemaan hänet ensin. Vasta sitten voi sitä esseetäkin oikeasti ohjata ja antaa vinkkejä, mitä siinä pitää ottaa huomioon ja mitä juttuja olisi hyvä painottaa siitä teinin omasta näkökulmasta, kiinnostuksista ja kokemuksista käsin. Hitsi, miten hieno juttu. Vihdoin joku muu, jolle tyrkätä osa tästä kaikesta. Ja joka oikeasti tietää ja tuntee sen collegeen hakuprosessin. On kuulemma vielä kaiken lisäksi itse valmistunut Cornellista, joka on USA:n yliopisto-rankingissa nyt sijalla 15. Ja juuri joku hänen tutoroitavistaan on tänä keväänä onnistunut myös pääsemään sinne. Eli tyyppi ilmeisesti kanssa osaltaan tietää, mitä tekee.

Pieni kivi just vierähti sydämeltä. Huh.

Vähän lientynyttä opiskelupanikkia (tai: Opiskelupaniikkia, osa 2)

Koska siis meinasi mennä hermot ja potkin henkisesti itseäni persuuksille, että olen niin pihalla kaikista niistä SAT-testeistä ja college-hauista ja muista, niin päätin sitten lainata kirjastosta pari opusta aiheeseen liittyen. Virhe. Paha virhe. Tai no, rehellisesti sanottuna sai niistä jostain jotain hyödyllistä tietoakin, mutta.. Iski pahempi paniikki. Ne kirjat näyttää olevan kirjoitettu parhaisiin yliopistoihin pyrkiville ja niiden mukaan peli on tässä jo pikku hiljaa menetetty. Jotta niihin huippuyliopistoihin ja muihinkin hyviin yliopistoihin pääsisi, niin tässä vaiheessa teinillä pitäisi olla jo kasa kaikenlaisia palkintoja ja tunnustuksia, vähintään pari AP-kurssia suoritettuna tai ainakin valittuna ensi vuodeksi, muutama sata tuntia vapaaehtoistöitä tehtynä ja ainakin pari kesää vietettynä jossain yliopiston kesäkursseilla. No ei ole. Mitään niistä. Päätin sitten pistää kirjat kiinni ja palauttaa ne kirjastoon. Ja ottaa taas sen suomalaisen maalaisjärjen avuksi. Ollaan oltu täällä vasta kolme vuotta, joten ei mitenkään voi esimerkiksi enkku olla natiivin tasolla. Ja kyllä kesäisin pitää myös tehdä muutakin kuin opiskella. Ja sitten päätettiin nyt keskittyä vaan siihen enkun preppaamiseen.

Ei siis laitettu teiniä mihinkään kalliille kurssille, vaan käydään nyt ensin kielioppi yhdessä läpi. Annan tässä kolmen viikon ajan teinille aina viikoksi tehtävät. Eli mikä osio luetaan kieliopista ja sitten kirjoittaa sivun verran tekstiä, jossa osoittaa osaavansa käyttää niitä juttuja. Esimerkiksi tälle päivälle oli ohjelmassa pronominit ja tekstin aiheena oli "A man has some apples". Tekstissä piti käyttää niin persoona-, possessiivi-, refleksiivi-, demonstratiivi-, interrogatiivi-, indefiniitti- kuin relatiivipronominejakin ja merkitä ne tekstiin. Tämä on oikeastaan oikein hauska tapa äitinäkin nähdä, että mitä ja miten se teini oikein kirjoittaa. Tarinoiden keksiminen kun ei ole koskaan ollut tuon lempijuttuja. Mä sitten töissä lounastauolla luen tekstin ja kommentoin. Ja illalla voidaan sitten yhdessä katsoa jotain hankalia kohtia, jos niitä oli. En toki luota omaan kielitaitooni niin 100 %:sti, että kaikki mahdolliset ongelmakohdat sieltä löytäisin. Konsultoinkin sitten erästä työkaveria parin prepositioilmaisun oikeellisuuden suhteen.. Ja siis ihan pelkästään minun taitojeni varassa ei olla muutenkaan. Löydettiin itse asiassa Courserasta kirjoittamisen verkkokurssi, joka alkaa kolmen viikon päästä ja jonka teini aikoo suorittaa sitten. Mutta ensin vaan pitää hanskata tämä peruskielioppi ennen kuin voi harjoitella enemmän sitä kirjoittamista. Että mennään askel kerrallaan. Ja panikoidaan sen jälkeen sitten vasta niitä muita juttuja. Ja onneksi niiden huippuyliopistojen lisäksi on kymmeniä ja satoja muita vaihtoehtoja.

Ystäväni oli muuten tänään töihin ajellessa kuunnellut radiota ja siellä oli kuulemma juuri silloin tullut juttua, miten Kaliforniassa (tai muissakaan osavaltioissa) näiden englanti toisena kielenä oppilaiden kielitaito ei nouse natiivin tasolle, vaikka kuinka aikaisin englannin opiskelun aloittaisi. En löytänyt sitä juttua tai muutakaan tuoretta artikkelia, mutta samaa asiaa on aiemmin käsitelty muun muassa täällä. Eli ei olla yksin tän jutun kanssa.

SAT, ACT, Junior-vuosi... - opiskelupanikkia (äidillä, ei lapsella)

Teinillä alkaa pikkuhiljaa olla high school puolivälissä. Enää muutama viikko ennen loppukokeita ja kesälomaa. Tässä pitäisi siis pikkuhiljaa äidinkin taas olla kärryillä siitä, että mitä sen high schoolin parina viimeisenä vuotena tapahtuu ja mitä sitten sen jälkeen.

Alkaa pikkuhiljaa iskeä paniikki. Ja siksi blogikin on ollut viime ajat hiljaa. Jotenkin ei saa itseään niskasta kiinni työpäivien jälkeen ja kun teinin arvosanat ovat olleet erinomaisia ja opettajakin on kuulemma kertonut, että enkku sujuu, niin on ollut helppo tuudittautua siihen, että kaikki rullaa eteenpäin. Bongasin koulun viikottaisesta sähköpostitiedotteesta tuossa pari kuukautta sitten ilmoituksen, että kirjastoon on mahdollista mennä tekemään SAT:n harjoituskoe. SAT on siis toinen niistä testeistä, jotka voi ottaa ja jotka yleisesti tarvitaan täällä collegeen hakua varten. Pääsääntöisesti hakuperusteina collegeihin on siis joko SAT:n tai ACT-testin tulos, keskiarvo ja sitten kaikki esseet ja muut aktiviteetit (collegesta riippuen). Kysyin sitten teiniltä, että haluaako mennä tekemään kokeen ja katsomaan, että minkä tyylinen se on, kun kellään meillä ei tietty ole mitään kokemusta testin teosta, eikä voida siitä kertoa mitään. Teini kävi tekemässä testin ja tuloksetkin haettiin. Siitähän sitten alkoi rumba. Testin järjestäjä oli yksi näistä tutorointi-/koulutusfirmoista, joita täällä tietty on kuin sieniä sateella. Pyysivät meidät konsultaatioon kuulemaan tarkemmin testituloksista. No, ennaltakin oli tietty selvää, että enkun pisteet eivät ole ihan natiivin tasolla. Tuossa SAT-tekstissä kun kieliopin lisäksi testataan aika paljon näitä sivistyssanoja ja sellaisia sanoja, joita ei normikielessä juurikaan käytetä, mutta joita opettelevat koulussa viikottain. Ja varsinkin esseessä tietenkin näkyy, että meidän teini on opiskellut täällä vasta 3 vuotta, eikä 16 vuotta niinkuin koulukaverinsa.

Tuo SAT-testi on kuitenkin muuttumassa ja ehdottivat, että teini tekee vielä harjoituskokeen siitä uudesta testistä. Teini tykkäsikin tuosta testistä enemmän, koska niitä sivistyssana-juttuja on vähemmän ja se kirjoittamisosuus on vapaaehtoinen. Enkun lisäksihän testissä on matikka-osio, joka uudessa testissä sitten on vaikeampi. Tottakai tiesin, että näiden testien jälkeen haluavat myydä meille jonkun tutorointikurssin ja olin oikeastaan jo halukas teinin jollekin enkun kielioppikurssille laittamaankin. Ongelmanahan on, että teini ei ole kauheasti ehtinyt kielioppia Suomessa lukemaan ja tänne tullessa perusasiat on opeteltu jo koulukavereilla aiemmin alemmilla luokilla. Nyt enkun tunneilla ei näytetä kauheasti kielioppia opiskeltavan ja kuulemma yleisestikin kokonaisuudessaan melko vähän, eli itse se on opiskeltava. Kun sitten saatiin tulokset tuosta jälkimmäisestäkin, jonka enkun pisteet eivät vieläkään maailman parhaat, tuli eteen se ehdotus kursseista. Suositus enkkuun ja matikkaan oli 300-400 tuntia tutorointia. Tuntia!! Ja nämä olisivat köyhdyttäneet kukkaroa reippaasti yli kymppitonnin. Tosin samalla olisi sitten saanut apua läksyihin jne. Mutta siis oikeasti. Haloo! Tutorointiryhmissä on kuulemma max. 3 oppilasta kerralla, joten ei tietty ole halpaa lystiä. Yritin kysyä, että minkälaista kurssikokonaisuutta siis ehdottavat, mutta eivät voineet suoraan vielä kertoa, sillä tutorointikerroista pitäisi koota yksilöllinen paketti. Toki olisimme voineet aloittaa myös vain 100:n kerran tutorointisessiolla, mutta siinä yksittäisen tunnin hinta on korkeampi ja tuo pakettikin olisi maksanut 6500 $. Saisin kyllä itse aika reippaasti työskennellä kaikki tarjolla olevat ylitunnit ja enemmäkin, että tulisi kurssit maksettua...

Olo oli kuin olisi isketty päin naamaa. Toisaalta sitä niin haluaisi saada lapselleen mahdollisimman hyvät mahdollisuudet ja toisaalta potkii itseään perseelle, että miksen ole aiemmin tajunnut, ettei siellä koulussa opetella tietty enää mitään peruskielioppia. Ja vaikka teini osan oppii toki ihan siinä kielen oppimisen myötä, on paljon asioita, joita niin ei opi. Kuten nyt vaikka tuplanegaatio, jota jatkuvasti kuulee vaikka tv-sarjoista ja siten ei totu siihen, että se on väärin.

Sitten iski suomalainen maalaisjärki, että ei hitto, vaikka täällä jotkut aasialaiset käy SAT-kokeissa niin kauan, että saa niistä täydet pisteet ja käy noissa tutoroinneissa lähes päivittäin koulun jälkeen, niin tällaiseen rahalla ja stressaamisella saa kaiken systeemiin en kyllä lähde. Jos johonkin collegeen tarvitaan täydet pisteet kaikesta, niin sitten etsitään muita vaihtoehtoja. Viestittelin koulun ohjauksesta vastaavalle, että olisko teini voinut mennä kesäkoulun kurssille, vaikka ei ole vielä sitä kurssia käynytkään. Ei käy. Ne kurssit on vain kurssin reputtaneille. Teini kysyi enkun opeiltaan ja ehdottivat SAT-kirjoja. Kiva, haettiin kirjastosta sellainen ja tilattiin omakin kappale. Niissä sitten ei kuitenkaan kauheasti sitä kielioppia ole, vaan niitä harjoitustehtäviä. Kesäkoulun rehtori kuitenkin lähetti meilin ja ehdotti paikallisen community collegen kesäkurssia, jossa käsitellään juurikin kirjoittamista, esseen kirjoittamista jne. Hienoa, loistava kesäsuunnitelma. No, ei kun sitä selvittelemään. Kurssille menemiseen tarvitaan koulun lupa. Hankittiin sellainen. Sitten kun kurssikalenteri avautui, niin yllätys yllätys, kurssille päästäkseen pitääkin olla suorittanut toinen kurssi ensin. Ja sitähän toki ei ole tarjonnassa. Sähköposti sinne collegeen ja vahvistus. Juu, ei voi tulla tälle kurssille.

Siinä vaiheessa kaivettiin sitten minun vanha kielioppikirjani esille. Käydään sitä sitten teinin kanssa läpi. Ongelma tietenkin on, että osa kieliopista on erilaista brittienglannissa, jota Suomessa opetellaan. Eikun sitten tilaamaan teinille täkäläinen kielioppikirja, jota nyt odotellaan.

Mulla ei vieläkään ole hajua eikä hattua, että milloin nämä testit pitää sitten ottaa. Ja milloin pitää ottaa ne SAT:n ainetestit. Tai AP-kurssien testit. Ja milloin pitäisi alkaa olla oikeasti suunnitelma, mihin yliopistoihin / collegeihin sitä teini sitten hakee. Ja ensi vuosi on teinillä muutenkin kiireinen, kun otti ne vaikeimmat fysiikan ja matikan kurssit. Muistan, että Suomessa lukiossa sekä oppilaille että vanhemmille selitettiin ne yo-kokeet ja kaikki niin tsiljoona kertaa, että vaikka et itse olisi yo-kokeissa ollutkaan, niin kyllä asia tulisi selväksi. Täällä tuntuu, että oletetaan, että kaikki tietää kaiken ja käy jo vaikka missä preppauskursseilla. Oikeasti joskus tekisi vaan niin mieli nostaa kädet ylös ja sanoa, että mä luovutan. Perhana pitäkää tunkkinne. Mutta ei vaan voi. Teinin kesäsuunnitelmat on ihan auki (ei ole töitäkään nyt sitten, kun kuviteltiin, että menee tuonne kurssille). Mulla on tiedossa kiireinen alkukesä töissä, mutta pakko se kait on sitten tankata teinin kanssa kielioppia, yrittää löytää kielioppiharjoituksia ja alkaa lukemaan jotain college-kirjoja ja yrittää päästä kärryille tästä koko sopasta. Ja sitten ehkä etsiä joku halvempi preppausfirma tai yksityinen tutor hoitamaan se viimeistely.

Kohtalokkaan korkeat vaatimukset

Aiemmin syksyllä Sophomore (10. luokan) vanhempainverkoston sähköpostilistalla käytiin aktiivista ja kiivasta keskustelua koulun läksyjen määrästä, vaatimuksista ja mm. matematiikan opetuksesta. Päässäni on siitä asti pyörinyt teksti etuoikeutettujen amerikkalaisten lasten haasteista, vanhempien ja yhteisön paineista ja vaatimuksista, vertaispaineesta ja kovasta tarpeesta päästä eliittiyliopistoon. Suorittamisesta: enemmän, paremmin, korkeammalle ja nopeammin. Olen myös lukenut aiheesta melkoisesti sillä tämä suoritusyhteiskunta on tällaiselle suomalaisessa / eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneelle melko vierasta. Tämä teksti ei kuitenkaan ole nyt se päässäni pyörinyt teksti.

Tällä viikolla vilkaisin töissä tauolla omaa sähköpostiani kännykällä. 60 uutta viestiä. Yksi niistä koulupiirin koulutusjohtajalta kertoen, että lapseni high schoolin oppilas oli tehnyt edellisenä yönä itsemurhan. Loput 59 viestiä oli vanhempainverkoston viestejä, paniikkia, hätää, vihaa, katkeruutta, koulun vaatimustason haukkumista ym. Vanhempien suunnatonta hätää lastensa puolesta. Se sama keskustelu kuin aiemmin syksyllä, mutta nyt moninkertaisena. Miksi? Reilut pari viikkoa sitten samaan valitettavaan ratkaisuun päätyi koulusta aiemmin valmistunut opiskelija. Viisi vuotta sitten viisi koulun oppilasta teki itsemurhan hyvin lyhyen ajan sisällä. Kaikki pelkäävät, että samanlainen itsemurhien suma on nyt jälleen alkamassa ja näitä on tulossa lisää.

Tämä tapaus ei kosketa meitä henkilökohtaisesti, mutta tunnemme ihmisiä, joita se koskettaa lähemmin. Tänään olimme koululla orkesterin ja kahden vierailevan orkesterin konsertissa. Teinin koulun orkesterin jäsenillä kaikilla oli punainen nauha ranteessaan. Orkesterin opettaja kertoi, miten on ollut hienoa kokoontua orkesterin tunneille ja vain soittamaan hienoa musiikkia ja antaa parantumisprosessin alkaa. Konsertissa esitetty Bernsteinin Simple Song (from Mass) tuntui eräänlaiselta muistokonsertin osalta ja se tunne oli aistittavissa.

Tällä alueella tuntuu erityisesti korostuvan kouluissa se, että on oltava parempi kuin muut, suoritettava korkeamman tason Honors- ja AP (Advanced Placement) -kursseja enemmän, oltava hyvä puhuja ja osoitettava se olemalla osa esimerkiksi oppilaskuntaa, on oltava urheilujoukkueissa, suoritettava satoja tunteja vapaaehtoistyötunteja osoittaakseen olevansa tärkeä osa yhteisöä jne. jne. Ja ne kaikki siksi, että olisi kaikkein parhaimmat mahdollisuudet päästä niihin parhaimpiin Ivy league -yliopistoihin. Vanhemmat vierittävät suuren osan syystä helposti kouluille, läksyjen määrä on suuri, koulussa on kova kilpailuhenki ja se voi jollekin olla kuin painekattila, jossa paine vaan kasaantuu ja kasaantuu. Aiemmat opiskelijat kuulemma kertovat, että college-opiskelu on itse asiassa helppoa high schoolin jälkeen. Koulussa muistetaan aina kertoa, että suurin osa paineesta on vertaispainetta toisten opiskelijoiden taholta. Jotkut syyttävät koko yhteisöä, miten korkeastikoulutetut, menestyneet vanhemmat vaativat lapsiltaan paljon ja haluavat näille etuoikeutetun ja vielä paremman koulutuksen, mahdollisuuden ja tulevaisuuden kuin mitä itselleen. Osa vanhemmista taas ei suostu myöntämään, että paine menestykseen tulee myös heiltä. Alueella on myös paljon aasialaisia, joille pääseminen hyvään amerikkalaiseen kouluun, hyvä koulutus ja suorittaminen ovat tärkeitä. He tekisivät mitä tahansa lastensa puolesta, jotta he saavat hyvät mahdollisuudet tähän kaikkeen. Syksyisen sähköpostikeskustelun perusteella mm. jopa maksavat kymmeniätuhansia dollareita vuodessa tutorista tai yksityis-/ryhmätunneista, joihin opiskelijat menevät koulun jälkeen useammaksi tunniksi tekemään läksyjä ja opiskelemaan ja kertaamaan koulussa opittua. Tämä osittain siksi, että kuulemma aasialaistaustaisilta vaaditaan huippukouluihin jopa yli sata pistettä enemmän SAT- tai ACT-testien tuloksissa (valtakunnalliset testit, joista saa pistemäärän, yksi collegejen ja yliopistojen pääsykriteereistä). Tämä siksi, että muuten collegeissa ja yliopistoissa olisi koulujen itsensäkin mielestä liian vahva aasialaisopiskelijoiden määrä ja koulut haluavat monikulttuurisemman opiskelijayhteisön. Jotkut lapset eivät pääse enää edes middle school -iässä (yläkoulu) iltaisin tai viikonloppuisin kavereilleen leikkitreffeille tai hengaamaan, koska koulun jälkeen on sitten ne muut harrastukset, soittotunnit, koulun ulkopuoliset orkesterit, bändit ym., joilla kerätään kokemusta ja harrastuskokemusta kirjoitettavaksi collegen hakuvaiheessa kirjoitettavaan esseeseen.

Se kaikki puhe siitä, että amerikkalaiset koulut ovat huonoja ja oppilaat eivät opi niissä mitään, ei koske tätä Piilaakson aluetta pätkääkään. Tässä maassa on koko maailman parhaimpia yliopistoja ja jostainhan ne saavat ne huippuopiskelijansa. Ja juuri näistä tämän alueen kouluistakin osa opiskelijoista pääsee myös juuri niihin yliopistoihin. Suurempi osa toki vielä haaveilee pääsevänsä niihin, Harvard, Yale, MIT ovat monen oppilaan (ja varmasti vielä useamman vanhemman) haaveissa. Jokin tällä alueella on kuitenkin mennyt jo pahasti vinoon, vaikka kaikilla mittareilla ja testeillä mitaten tällä alueella on suoritustasoltaan paremmat oppilaat kuin 99 %:ssa koko Yhdysvaltoja. Eräs äiti totesi viestissään tällä viikolla, että kaikki toki haluamme lapsillemme parhaan mahdollisen tulevaisuuden, parhaat mahdolliset vaihtoehdot, parhaan mahdollisen koulutuksen, pääsyn hyvään yliopistoon, mutta jos lapsemme tappavat itsensä, kun näiden vaatimusten saavuttaminen on yksinkertaisesti liikaa, olemme menneet metsään ja pahasti. Kukaan toki ei tiedä, eikä voi koskaan tietääkään, mikä on näiden ikävien tapahtumien taustalla. Mielenterveysongelmista puhutaan hyvin vähän ja ne tuntuvat edelleen olevan vähän liikaa yksilöä leimaavia. Vaikka toki 5 vuotta sitten tapahtuneiden tapahtumien jälkeen on kuulemma menty suuria edistysaskelia tässäkin eteenpäin. Mielenterveysongelmat ja niiden hoitaminen eivät enää ole niin hävettäviä asioita (no, kuka niistä nyt missään torilla kauheasti kuitenkin huutelisi). Varsinkin tällaisia sarjaitsemurhia laukaisevia tekijöitä on täällä kovasti tutkittu, erilaisia palveluja niin koulussa kuin sen ulkopuolella on aloitettu. Osa jopa ihan oppilaiden omasta aloitteesta ja oppilasvetoisesti, osa sitten ammatillisissa tiimeissä. Koulupiirillä on sääntö kuinka paljon läksyjä voi olla viikoittain. Tämä viikkotuntimäärä tosin koskee vain normaalikursseja, eli näillä edistyneemmillä kursseilla on selkeästi enemmän tehtävää. Koulun puolesta on tehty kovasti töitä sen eteen, että oppilaat eivät ottaisi liian vaativia kursseja tai kurssimäärää. Kuulemma tapauksia kuitenkin on, jossa oppilaalla on jopa 5 lukuvuoden kestävää AP-kurssia, joka on siis oikeasti aivan kohtuuton ja työmäärältään hirmuinen lasti kursseja.

Erilaisten palvelujen ja tukitoimien lisäksi yhteisön merkitys ja yhteenkuuluvuus on ihan omaa luokkaansa. Junan tasoristeyksissä on jo nyt ollut ratavahteja, joiden tehtävänä on estää itsemurhia ja ohjata mahdollisia itsemurhakandidaatteja siten avun piiriin. Nyt turvatasoa on nostettu ja osan päivästä risteyksiä valvoo poliisit. Tänään radan yli ajaessamme näin poliisiauton valojen vilkkuvan ja pelästyin jo, että joko taas, mutta kyseessä oli risteystä vahtiva poliisi. Koululla on järjestetty paneelitilaisuus, jossa on ollut niin koulun, koulupiirin kuin terveydenhuollon edustajia ja vanhempainverkosto on saanut keskeisimmistä käsitellyistä asioista koosteen, jos ei itse päässyt paikalle. Aktiiviset vanhemmat ovat kasanneet ruokapiirin, jossa on jaettu vuoroja, kuka vie ja mitä ruokaa menehtyneen lapsen perheelle (täällä hyvin tavallinen auttamistapa, kun perheessä on esimerkiksi vakava onnettomuus, sairaus tai kuolemantapaus), opettajille on järjetetty kahvitukset ja huomenna oppilaille on luvassa mahdollisuus ylimääräiseen tukeen koululla, mutta myös kaakaota ja välipalaa vanhempien toimesta. Yhteisö näyttää, että olemme yhdessä voimavara ja me voimme tehdä yhdessä asioille jotain. Varmasti useampia keskustelutilaisuuksia mm. vaatimuksista, koulun osuudesta, läksyistä ja AP-kurssien sallituista määristä on tulossa lähiviikkojen aikana.

Emme henkilökohtaisesti tunteneet perhettä ja toivon, etten kirjoituksella loukkaa ketään, joka henkilökohtaisesti nämä perheet tuntee. Tähän "lisää kursseja, vaikeampia kursseja, hyviä arvosanoja, riittävästi muita meriittejä" -vouhotukseen on liian helppo lähteä itsekin mukaan. Olemme itse olleet tyytyväisiä koulun antamaan opetukseen ja työrauhaan, olen itse rohkaissut lastani ottamaan niitä helpomman tason kurssejakin, vaikka "kaikki muut" ovat niillä vaikeammilla kursseilla. Olen pyrkinyt katsomaan, että vain aiheissa, jotka lastani kiinnostavat, on hänellä mahdollisuus ottaa korkeamman tason kurssi. Tällä hetkellä tämä tarkoittaa matematiikan kursseista sitä toiseksi ylimmän linjan kurssia. Olen yrittänyt sanoa, että vaihtoehtoja opiskeluun on useita, eikä mitään pakottavaa tarvetta ole pyrkiä mihinkään huippuyliopistoon. Olen jopa puolileikilläni ehdottanut meribiologin uraa, joka poikkeaa niin paljon kaikesta korkeisiin suorituksiin ja innovaatioihin keskittyvästä IT-alasta. Olen purrut kieltäni, kun olen meinannut ihmetellä, että miksi jotain kokeesta on arvosanaksi tullut "vain" B. Myönnän, että aina en ole kuitenkaan ehtinyt puremaan sitä kieltä riittävän nopeasti. Se "straight A student", kun iskostuu liian hyvin täällä siksi ainoaksi oikeaksi tavoiteltavaksi arvosanaksi. Olen yrittänyt tehtä monta asiaa ja monessa varmaan epäonnistunutkin, yritän kuitenkin edelleen hillitä kouluun käytettävää työmäärää ja aikaa, vaikka vanhempaintapaamisissa se tarkoittaakin aina sitä, että vastailen muille vanhemmille, että "ei, minun lapseni ei ole missään koulun urheilujoukkueessa", "ei minun lapsellani ei ole vielä yhtään Honors-kurssia" jne. Kilpailu on kova ja sitä on vain tiedettävä mihin sarjaan asettuu. Onneksi teinin kaveripiiri koostuu muista teineistä, jotka eivät jatkuvasti stressaa arvosanoista ja tulevasta yliopistosta. Tosin ei heillä arvosanojen perusteella ole mitään, mistä ollakaan huolissaan. Mutta ainakaan se huoli ei ole puheissa se pääaihe. Silti sitä on itse varsinkin nyt vähän huolissaan, että onko tämä se omalle lapselle paras kasvuympäristö ja oikeasti paras vaihtoehto ja pystyykö teini ymmärtämään ja luovimaan muiden vaatimusten keskellä, että mikä on oikeasti hyvää ja järkevää. Sitä kuitenkin itsekin haluaa tarjota lapselleen ne parhaat vaihtoehdot elämälle. Ne kun eivät toivottavasti kuitenkaan oikeasti riipu suoritettujen kurssien tasosta ja määrästä.

Artikkeleita etuoikeutettujen lasten pahoinvoinnista ja siitä, onko Ivy league -yliopistot kuitenkaan hyviä vai enemmänkin kuin Poison ivy (myrkkysumakki) on mm.:
http://www.newyorker.com/magazine/2014/09/01/poison-ivy
http://www.nytimes.com/2012/08/05/opinion/sunday/raising-successful-children.html?pagewanted=all
http://madelinelevine.com/psyccritiques-review/

(Olen tähän asti pyrkinyt välttämään, ettei blogissa kerrota ihan suoraan asuinaluettamme ja siten suoraan meidän perheeseenkään. On ne kyllä täältä jo hyvin pystynyt aiemminkin arvaamaan ja haarukoimaan. Googlauksella nämä tarinat voi helposti yhdistää jo tiettyyn kouluunkin. Tämä teksti nyt oli kuitenkin vain kirjoitettava.)

Opiskelua Stanfordissa

Stanford on alueen yksi tunnetuimpia yliopistoja. Se on yksityinen ja normihinta lukuvuosimaksulle on n. $43 000, jonka lisäksi tulevat asumis- ja muut kustannukset, jotka nostavat lukuvuoden hinnan n. 60 000 dollariin. Hinnasta huolimatta se on myös hyvin haluttu opiskelupaikka ja vain n. 5% hakijoista saa sieltä vuosittain opiskelupaikan. Yliopiston perustajien Leland Stanfordin ja Jane Lathrop Stanfordin ainoa poika kuoli Euroopan matkalla 1800-luvun lopulla. Tämän jälkeen Stanfordit päättivät lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen, asia jota olivat jo pitkään miettineet. Pojan kuoleman johdosta lahjoituskohteeksi valikoitui alueen lapset ja tarkemmin siis opetus ja koulut. Stanford onkin perustettu heidän ainoa lapsensa muistolle. Stanfordit ovat lahjoittaneet myös rahaa alueen koulupiirille ja opintoihin rahaa muutenkin.

Stanfordissa on kuitenkin mahdollista suorittaa opintoja tai yksittäisiä kursseja halvemmallakin. Tänä syksynä kaikki meidän perheestä ovatkin käyneet opiskelemassa Stanfordissa (vaikkemme olekaan oikeita Stanfordin opiskelijoita). Sekä minä että puoliso kävimme Stanfordin täykkärissä viiden viikon amerikanenglannin kurssilla (viralliselta nimeltään kurssi oli suunnilleen "aksentin vähentämiskurssi"). Oikein hyödyllinen ja hauska kurssi kaikkinensa.

Teini puolestaan kävi reilu viikko sitten nuorille tarkoitetussa Stanford Splash -viikonlopussa. Viikonlopulle voi valita tunnin tai parin tunnin luentoja tai työpajoja haluamistaan aiheista. Valittavana on niin teknisiä aineita, taideaineita, matematiikkaa, fysiikkaa ja harrastusaineita jne. Kurssit arvotaan ja ihan jokaiselle haluamalleen kurssille ei pääse, sillä tapahtuma on vuosi vuodelta yhä suositumpi. Tänä vuonna splashilaisia oli n. 1600. Viikonlopun hinta on 40 dollaria ja se kattaa kaikki kurssit la ja su klo 10-18 -välillä sekä lounaan molempina päivinä. Hinta-laatu -suhteeltaan siis erittäin edullinen tapa päästä viikonlopuksi kuuntelemaan luentoja aiheista, joita ei ehkä vielä omassa koulussa ole, tutustua yliopiston kampukseen ja tiloihin ja nähdä, millaista opiskelu siellä on. Luentoja pitävät vapaaehtoiset luennoitsijat niin väitöskirjaa tekevistä opiskelijoista ulkopuolisiin luennoitsijoihin ja entisiin Stanfordin alumneihin. Alueen IT-firmoissa kun on melkoinen joukkio Stanfordin alumneja. Splash on kyllä erittäin hyvä konsepti, hyvin järjestetty ja mielenkiinoinen ja teinikin tykkäsi kovasti tarjonnasta ja järjestelyistä.

Splashissa oli myös tarjolla vanhempien ohjelma, jossa voi valita parista eri luentovaihtoehdosta. Luentovaihtoehdoissa oli valittavana niin näytekursseja Splash-kursseista kuin pelkästään vanhemmille tarkoitettuja College-/Yliopisto-vierailuihin ja -hakemiseen liittyviä luentoja. Oikein hyödyllisiä, vaikka teini ei vielä pariin-kolmeen vuoteen mihinkään haekaan, varsinkin kun itsellä tämä paikallinen college-/yliopistomaailma ja hakusysteemit on vielä aivan hepreaa. Kovasti painotettiin collegeissa ja niiden kampuksilla vierailua, sillä tavoitteena on sekä opiskelijan että collegen löytää juuri se sopiva paikka ja ilmapiiri.

Stanfordin alueella on myös Cantor Arts Center, jossa tuli aikaa kulutettua, kun vanhempien ohjelmassa oli taukoa ja teini oli omilla kursseillaan. Museoon on ilmainen sisäänpääsy ja sieltä löytyy niin Rodinin patsaita kuin modernimpaakin taidetta ja vanhempaa taidetta eri maanosista. Ihan vierailun arvoinen paikka ja hyvä käydä noin viikonlopun aikana, kun parkkipaikan löytäminen on helpompaa.

Kampusalueella kävelemiseenkin saa kulumaan aikaa ja mikäs täällä onkaan kävellessä.

Stanfordin kampusalue

Kampukselle johtava palmukuja (Palm Drive)

S niinkuin Stanford kampusalueen edessä olevalla ovaalinmuotoisella nurmikkoalueella

Hooverin torni, josta hyvällä kelillä näkymät niin kampusalueelle kuin San Franciscoon astikin

Stanford Memorial Church

Mosaiikkikuva Stanford Memorial Church -kirkon seinässä

Suihkulähde kirjakaupan edessä. Keväällä täällä näkee myös opiskelijoita uimassa!!

Auguste Rodin: Helvetin portti (Cantor Arts Center)

Rodinin patsaita Cantor Arts Centerin edessä