Teinin kesä

Teinin koulukavereista monet on käynyt jo edellisinä kesinä yliopistokampuksilla järjestetyillä kursseilla ja moni oli menossa tänäkin kesänä. Koska ne kurssit on tietty hyvä osoitus yliopistolle opiskelijan kiinnostuksesta, niillä voi suorittaa sen yhden yliopistokurssin ja saada siten yliopistotasoisia opintoviikkoja high schoolin todistukseen ja saa kokemusta kampuksesta, niin mekin vähän selviteltiin sitten teinin kanssa näitä. Ja tultiin sitten siihen tulokseen, että ne on järjettömän kalliita, eli unohdetaan ja mietitään kesätyömahdollisuuksia tai vastaavia. No collegeilta kuitenkin tulee jatkuvasti kaikkea markkinointipostia ja sieltä bongattiin sellainen 12 päivän kurssi Montanan yliopiston honors collegessa, jonka hinta kaikkineen, siis kurssi+majoitus+ruuat+muu ohjelma oli vaan murto-osa näiden paikallisten kurssien hinnoista.

Vähän täkynä heiteltiin ideaa teinille, joka sitten innostui hakemaan sille kurssille. Itsellä oli enemmänkin ajatus, että teini saisi vähän kokemusta collegen kampuksella asumisesta kauempaa kotona, kun tuntuu, että olisi kiinnostunut vaan kaikista sellaisista collegeista, jotka on aika kaukana. Teiniäkin varmaan ajatus pois kotoa äidin helmoista oleminen houkutteli ihan yhtä paljon kuin se kurssikin. Hakemuksen ja hyväksymisen jälkeen sitten alettiin sumplia lentoja (joita oli toki jo ennen hakua kateltu). Oltiin varauduttu, että jompi kumpi meistä vie teinin sinne, kun ei kuitenkaan tuon ikäisenä pysty mitään autoa vuokraamaan, mutta kun sieltä yliopistolta sanoivat voivansa tulla kentältä hakemaan ja teini halusi lentää itekseen, niin ei kait siinä sitten mitään saattajaa tarvittu. Teini siis lensi ekaa kertaa ihan itekseen ja vaihtoi vielä konettakin menestyksellisesti Salt Lake Cityssä, eli kaikki sujui mukavasti. Toki me vaihtoehdoista katsottiin, että vaihtokenttä oli siitä pienemmästä päästä ja plussaa tietty siitä, että on oltu jo tuolla kentällä aiemmin, niin tunnettiin se. Salt Lake Cityn kenttähän ei ole mikään hirvittävän suuri ja helpon siitä tekee se, että lentokenttärakennus on sellainen puoliympyrän muotoinen kaari, josta lähtee sitten neljä eri sakaraa, eli toisesta terminaalista toiseen on helppo siirtyä. Varsinkin kun teinillä oli pari tuntia vaihtoon ja ehti hyvin syödäkin sitten kentällä. Missoulan kenttä taas puolestaan on vielä pienempi. On se nyt esimerkiksi Tampere-Pirkkalan kenttää isompi, mutta ei lähellekään mitään Helsinki-Vantaata, joten laukut ja hakija oli löytyneet helposti.

Kurssi oli ollut kuulemma ihan mielenkiintoinen ja iltapäivisin kurssilaisille oli järjestetty aina jotain ohjelmaa, jonka laajuutta toki sitten sateiset kelit olivat vähän verottaneet. Vapaa-aikaakin oli ollut, eli olivat käyneet kampuksen uima-altaalla, pelanneet pingistä ja näin äidin näkökulmasta ilahduttavaa, että olivat käyneet myös pyykkituvassa pesemässä pyykkinsä. Ei ne pyykit toki kotonakaan automaattisesti puhdistu, mutta vähän enemmän oli kuitenkin pitänyt kantaa vastuuta asian hoitamisesta siellä. 

Käytiin sitten hakemassa teini sieltä pois kurssin päätyttyä ja lähdettiin kesälomareissuun. Kurssi oli siis ollut oikein hyvä, mutta teini ei kuulemma tuonne halua opiskelemaan (eipä se listalla muutenkaan ollut). Kuulemma aivan liian pieni paikka, ja ainakin sen opiskelija-asuntolan RA:iden (Resident Assistant) puheiden perusteella vapaa-ajan ohjelmassa on lukuvuoden aikana pääsääntöisesti ruohon polttelua ja alkoholin litkimistä. (Kuulemma sellaista se on enemmän tai vähemmän sitten muillakin kampuksilla, ettei se nyt ihan vaan tuolla ole tapana..) 

Koska se kurssi ja meidän kesälomareissu vei sitten melkein kuukauden teinin lomasta ja alle 18-vuotiaille sopivia työpaikkoja ei ihan pilvin pimein ole (tai varmaan olis, kun osais hakea kaikkea ja olisi suhteita), niin teini sitten haki loppukesälle vapaaehtoistöitä. Ja saikin paikan Ronald McDonald -talosta leiriohjaajana kahdesti viikossa viiden viikon ajan (ja kyllä kaikille McDonalsin boikotoijille tiedoksi: tiedän kytköksen kyseiseen firmaan, mutta tuolla talolla asuu vakavasti sairaita lapsia, joille päiväleirillä järjestetään ohjelmaa sen sairaalassa olon vastapainoksi, joten itselläni tässä ei ole mitään epäselvää, että tehdäänkö tässä hyvää vai tuetaanko "pahaa" yritystä). Viimeisellä viikolla teini teki pari ylimääräistäkin vuoroa, kun osa muista nuorista oli jo alkavan kouluvuoden vuoksi estyneitä tulemaan. Siinä taas nähdään millaista täällä on se "sitouduttava koko viideksi viikoksi" -meininki oikeasti. Tuosta vapaaehtoistyöstä teini sai taas omanlaista kokemusta, myös tietynlaista johtajuuskokemusta, joka on aina hyvä olla ennen collegeen pyrkimistä ja sitten toki vapaaehtoistyötunteja, jotka saa merkattua koulun opintorekisteriin. Ja oli teini siellä muutaman sanan espanjaakin puhunut. Omasta näkökulmasta katsottuna tärkein anti oli kylläkin se, että teini sai kokemusta erilaisten lasten kanssa toimimisesta ja ehkä osaa arvostaa enemmän terveyttä ja kaikkea, mitä hänellä nyt on. Ihan mielellään tuntui sinne aina joka viikko menevän ja ilmeisesti hommansakin hoiti kunnolla, kun eivät potkuja antaneet (ja kyllä, näinkin olisi voinut käydä).

Loput kesäloma-ajasta teini on sitten sekä ottanut rennommin, nähnyt kavereitaan (silloin kun hei eivät ole olleet jossain kesäkurssilla) ja harjoitellut syksyn ACT-kokeisiin näin ennen koulujen alkua. Yksin lentäminen, kotoa pois itekseen oleminen, (vapaaehtois)töihin ajeleminen ja siellä vastuunottaminen ovat selkeästi vähän miehistäneet teiniä, mikä on ihan hyvä. Kesälomareissussa hymyili ihan oma-aloitteisesti kuviin joutuessaan (yleensä ilme on sellainen suomalainen irvistys, ei amerikkalainen kestohymy), ja puhui enemmän myös vieraille ihmisille. Että ihan hyvä oli päästä kokeilemaan vähän sitä omien siipienkin kantavuutta.

Vähän hintsusti teini oli Montanassa kuvia ottanut, mutta tässä muutama teinin kännyräpsy kampukselta ja kampuksen viereiselle kukkulalle kiipeämisreissulta.

Vapaaehtoistöissä

Siinä ainokaisessa USA:han muuttamisen oppaassa, johon sai linkin lähetystöstä, kehotettiin aktiivisesti osallistumaan yhteisön toimintaan. Puolisollahan tuo yhteisö osittain tulee töissäkäynnin myötä, lapsi taas on osa yhteisöä koulun kautta. Vaikeintahan yhteisöön kuuluminen ja sopeutuminen on yleensä sille, joka on kotona, eikä siten kuulu automaattisesti johonkin yhteisöön. Samaisessa oppaassa kehotettiin myös osallistumaan yhteisön toimintaan, mm. vapaaehtoistyön kautta. Kaksi paikkaa, joissa usein äidit ja perheet tekevät vapaaehtoishommia ovat koulu ja kirkko. Tosin olen kuullut myös, että näissä kummassakin auttamista kannattaa vältellä kuin ruttoa, sillä molemmat imaisevat pikkusormen sijaan koko ihmisen.

Koulujen kohdalla näin onkin ehkä enemmän eskarissa ja alakoulussa (elementary school), joissa vanhemmat toimivat mm. opettajan avustajina ja heitä tarvitaan valvojiksi retkille jne. Alakouluissa luokilla on oma vastuuvanhempi (class home parent), joka jakaa vapaaehtoistehtäviä ja vuoroja. Ja vanhemmat (yleisesti siis äidit) osallistuvat todella paljon koulun toimintaan, avustamalla tunneilla, keräämällä rahaa jne. jne. Middle schoolissa (johon meidän teini tänne tullessa meni) ei oikeastaan enää kauheasti vanhempia näy, vanhemmat avustavat lähinnä erilaisissa iltatilaisuuksissa ja -juhlissa ja valvojina retkillä. High schoolissa on ehkä taas enemmän vakiovuoroja, esimerkiksi kirjastossa avustusvuoroja ja sitten erilaisissa tapahtumissa avustamista ja retkivalvojina. Jokusen kerran olen itsekin ollut siivousvuorossa erilaisissa tilaisuuksissa ja esimerkiksi auttamassa pizzatarjoilussa, kun orkesteri on harjoitellut pidempään tai joku toinen orkesteri on tullut vierailulle. Siivousvuoro on helpompi ottaa kuin tehdä tiettyjä paikallisia ruokia, joista ei ehkä itsellä ole kovin paljon käsitystä tai hakea kymmenittäin pizzoja Costcosta.

Koska teen jotain työjuttuja kotoa käsin, halusin tosiaan itse jonkun pysyvän rutiinin ja samat ympyrät ja päätin hakea paikalliseen kirjastoon vapaaehtoistöihin nähtyäni siitä mainoksen kirjastossa. Laitoin mainoksen osoitteeseen sähköpostia ja sain pari-sivuisen hakemuksen, jonka kävin lähikirjastoomme palauttamassa. Lomakkeiden lisäksi piti täyttää vielä yksi lappu ja varata aika paikallisen sheriffin toimistoon sormenjälkien ottamista varten. Kaikkien vapaaehtoistenkin kaupungilla työskentelevien on tämä prosessi tehtävä. Sormenjäljet tsekataan sitten ainakin yhdestä järjestelmästä, ainakaan minun jälkiäni ei ilmeisesti tsekattu FBI:n, ainoastaan jostain toisesta järjestelmästä. Enpä muista enää niin tarkkaan. Sen jälkeen sheriffi ilmoittaa kaupungin HR:ään, että onko rikosrekisteriä (jota minulla ei siis ole ;) ) ja HR ja kirjasto pallottelevat papereita ja muita keskenään. Minulle silloin ilmoitettiin, että tuo ilmoitus sheriffiltä tulee noin viikossa. En sitten tiedä, mikä oli todellisuus, sillä hoidin paperityöt ja sormenjäljet tammikuussa ja sain tiedon maaliskuussa, että voisin vapaaehtoistyöntekijänä aloittaa. Lopulta aloitin huhtikuussa koulujen kevätloman jälkeen. Hommia teen vakiovuorolla, eli 2h joka viikko samaan aikaan ja pääsääntöisesti ihan rutiinihommia, kuten varausten noutoa hyllystä tai hyllyttämistä. Mutta on ihan hauska käydä aina tapaamassa siis samoja ihmisiä, samassa paikassa ja samaan aikaan viikottain. Pari kirjaston työntekijää kovasti juttelevat ja kyselevät minulta välillä Suomesta, suomen kielestä ja historiasta ja on ihan hämmentävää välillä, kuinka paljon heillä on näistä tietoa - tai kuinka paljon ovat asiasta tänä aikana jostain opiskelleet. Vastaanotto on siis ollut erinomainen ja kiitosta hommien sujumisestakin tulee joka kerta ja usealta henkilöltä, se kun nyt vaan on sellainen tapa. Joskus jopa asiakkailtakin tulee kiitosta, että "kiitos, kun annat aikaasi vapaaehtoistyöhön", kun kuulevat, etten oikeasti ole siellä palkkalistoilla.

Elintaso- ja varallisuuseroista (100. blogikirjoitus!)

Näin sadannen blogiraapustuksen (jestas sentään!!) aiheeksi sopii enemmänkin tällainen laajempi aihe kuin pelkät omat seikkailut ja arki USA:ssa.

Tätä aihetta olen useaankin otteeseen pyöritellyt mielessäni, että tästäkin blogissani pitäisi kirjoitella. Aina on ollut joku helpompi tai kevyempi aihe kirjoitettavaksi ja tämä on jäänyt odottamaan parempia aikoja. 100. blogipostauksen rajapyykki saa nyt olla se parempi aika. ;)  Pintaraapaisuksi vähän sieltä ja täältä ja mutu-tuntumaksihan tämäkin postaus jää. Aihe on niin laaja, että syväluotaavaan analyysiin saisi kulumaan kokonaisen kirjan tilan.

Piilaaksohan ja koko Kalifornia yleisesti ovat suhteellisen varakkaita alueita verrattuna muihin USA:n alueisiin. Toki eri osavaltioissa löytyy kaupunkeja ja alueita, joissa asuu paljon ihmisiä, joilla ei ole pikkurahasta puutetta. Eikä varsinkaan siitä isommasta rahasta. Jostain ohjelmasta kuulin, että väkilukuun suhteutettuna San Franciscossa olisi miljonäärejä tai sitä rikkaampia enemmän kuin missään muussa isossa kaupungissa. Ilmeisesti tämä ei ihan pidä paikkansa, esimerkiksi New Yorkissa taitaa kuitenkin miljonäärejä olla suhteessakin enemmän. Lisäksi Piilaakson alueella on tilastojen mukaan 2011 ollut 45 miljardööriä. Yhteensä koko Kaliforniassa heitä on noin sata. Miljardöörejä ja miljonäärejä USA:ssa onkin eniten juuri Kaliforniassa. Tähän tietenkin on useita syitä, osavaltio on iso, asukkaita on paljon, Piilaakson IT-alan yritykset tuottavat paljon rahaa, LA:n alueella on elokuva- ja viihdeteollisuutta ja muuta teollisuutta, joissa tulot nousevat miljoonaluokkaan.

Kolikolla on kuitenkin se toinen puoli. Suuri osa kuuluu jonkunasteiseen keskiluokkaan, jossa tilillä ei miljoonia lepuutella, mutta sitten on myös niitä, joita elämä ei ole kohdannut niin silkkihansikkain. Täällä ihan meidän nurkilla kodittomiin törmää harvemmin. San Franciscossa he kuitenkin ovat ihan arkipäivää. Yhtään SF:n reissua en ole onnistunut tekemään, etten olisi törmännyt joko pyörällä tai ostoskärryillä koko omaisuutta mukanaan kuljettaviin ihmisiin. Osalla heistä on joko alkoholi- tai huumeongelma, eivätkä ehkä siitä syystä pääse asuntolaan. Osalla saattaa olla mielenterveysongelmia, joihin eivät halua hakea apua. Yksilönvapaus täällä sanelee sen, että jos et ole tehnyt mitään rikollista tai vahinkoa kenellekään, ei kukaan voi väkisin pakottaa henkilöä hakemaan apua mielenterveysongelmiinsa. Välillä esimerkiksi rannikolla näkee pakettiautoja parkkipaikoilla, joissa näyttää olevan koko henkilön omaisuus ja joka sitten paljastuukin kyseisen henkilön kodiksi. San Franciscossa kadun varsilla ja välillä jossain teiden varsilla (ei siis millään pikkukaduilla tai moottoritiellä, vaan näillä muilla) näkee ihmisiä kylttien kanssa kerjäämässä. Kylttien perusteella henkilöt ovat yleisesti joko entisiä sotilaita, ilman sairausvakuutusta ja kotia olevia henkilöitä, joilla rahat eivät riitä lääkkeisiin ja perheen elättämiseen tai kokonaan kodittomia. Koska paikallinen yhteiskunta perustuu pitkälti yksilön vastuuseen ja itse itsestä huolehtimiseen, ei sosiaalitukia hirveästi ole ja työttömyyskorvaukset eivät välttämättä riitä edes vuokran maksamiseen. Yhteiskunta ei siis pidä samalla tavalla huolta kansalaisistaan kuin esimerkiksi Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa (joita täällä paikalliset kutsuvat sosialistisiksi maiksi, tarkoittamatta silti sanonnalla mitään poliittisesti asennoitunutta, vain sitä, että yhteiskunnan rahaa jaetaan ja tasataan enemmän sosiaalisesti tasan).

San Josen, joka on tämän San Franciscon lahtialueen toisessa päässä, laitamilla on lehtijuttujen mukaan jo pitkään ollut laiton telttakylä, jossa suuri määrä ihmisiä on elänyt surullisen kuuluisasta asunto- ja finanssikriisistä lähtien. Asunnot menettivät arvoaan, ihmiset töitään ja ihmiset asuntonsa ja jos ei halua asuntoloihin viettämään öitään, vaihtoehdoiksi jäävät ulkoilma, telttakylä tai esimerkiksi oma auto. Sanomattakin on selvää, että kaupungin virkamiehet eivät ole kovin tyytyväisiä moisiin laittomiin telttakyliin, mutta vaikeahan sitä on pakottaa purkamaankaan ja siirtää ongelmia toisaalle.

Toki näiden kahden ääriryhmän välille sijoittuu suurin osa ihmisistä. Se ei silti tarkoita, että kaikki sujuisi aivan mutkattomasti. Vaikka ihmiset täällä vaikuttavat olevan yleisesti kauhean tyytyväisiä, hymyileviä ja rupattelevia henkilöitä vaikka kauppojen asiakaspalvelussa, on osa matalapalkka-alaisista vain tällä alueella töissä ja ajaa noin tunnin verran tai pidempäänkin päästäkseen oman kotiinsa halvemmalle alueelle. Tästä syystä esimerkiksi koulutilastoissa vanhempien koulutuksen tasoerot näyttäytyvät kovin erilaisilta eri alueilla.

Toki pienituloisille ja tietyille ryhmille (esim. eläkeläiset, vamman omaavat jne) on jotain etuuksia kuten Medicaid-terveydenhoito-ohjelma ja terveydenhuollon vakuutusten alennuksia mahdollistava ensi vuoden alusta voimaan tuleva Affordable Care Act eli niin sanottu Obamacare. Sen avulla pienituloisemmat voivat saada alempia terveydenhuoltovakuutuksen kuukausimaksuja. Muutenhan näiden vakuutusten hinnat ovat kyllä aivan järjettömän kalliita, jos henkilö ne itse maksaa.

Itsen on ollut jotenkin kauhean vaikea saada käsitystä yhteiskunnan tästä tasosta, siis valtavista elintaso- ja varallisuuseroista, niiden syistä ja niiden näkymisestä tässä yhteiskunnassa. Kun Suomessa kaduilla kerjäämistä ei ennen ollut ja nytkin se on pääsääntöisesti muualta tulleiden henkilöiden harjoittamaa, on vaikea käsittää, että tässä maassa kerjääminen on joillekin lähes ainoa tulonlähde. Ruokakeittiöitä (soup kitchen) on tälläkin alueella vähävaraisille ja vuosittain on erilaisia ruokakeräyksiä, joihin voi lahjoittaa hyvin säilyviä elintarvikkeita, kuten säilyketölkkejä. Viime vuonna postin mukana tuli ruskea paperipussi, jonka voi täyttää ja jättää postilaatikoille odottamaan ruokakeittiön hakuautoa (tai postia hakemaan pussi). Kaupassa on teemaviikkoja, jolloin voi ostaa $10 mysteeriruokapussin, joka siis lahjoitetaan siitä suoraan hyväntekeväisyyteen. Jne. jne. Kaikista eri toimintamuodoista ei itsellä ole vielä oikeastaan mitään käsitystä. Selvinnee, kun teini suorittaa koulussa myöhemmin "Living Skills" -kurssin, johon kuuluu pakollinen vapaaehtoistyö ja näemme listan mahdollisista vapaaehtoistyökohteista.

Chinatownissa viime kesänä kulkiessa näin, miten harmaantunut, kumarassa kulkeva vanha nainen tuli kiinalaisesta ravintolasta muovikasseineen. Muovikassissa oli styroksiin pakattu ruoka ja sen päällä jotain muita ruokatarvikkeita. Nainen kapusi jalkakäytävällä rinnettä ylös, jätti kassin kadun reunalla makaavan kodittoman viereen, sanoi jotain kiinaksi ja jatkoi matkaansa.

Viime kesänä veimme täällä konferenssimatkalla olevan tuttavani takaisin hotelliinsa San Josessa ravintolatreffiemme jälkeen. Hotellin edessä oli ruuhkaa, eikä vähiten vähän huolimattomasti siihen eteen pysäköidyn Lamborginin vuoksi. Tuttavan jättö kuitenkin onnistui ja jatkoimme matkaa. Liikennevaloissa pysähdyimme punaisiin valoihin ja odotimme kun partainen, väsynyt ja likaisissa vaatteissa kulkeva mies ylitti kadun työntäen koko omaisuuttaan ostoskärryissä. Kaksi makuupussia, tyhjiä pulloja, pari muovikassillista tavaraa ja jotain muuta pientä omaisuutta.

            Kontrasti on niin valtavan suuri.

Yhteisöllisyydestä

Asioita, joista blogata olisi vaikka kuinka, mutta aika on tuntunut olevan viime aikoina vähän kortilla bloggaamiseen.

Yksi asia, joka täällä korostuu näin suomalaisen näkökulmasta on edelleen vahva yhteisöllisyys. Aiemmin olenkin jo blogannut esimerkiksi Halloweenista ja joulukadusta, eli asukkaiden tavasta luoda yhteisöllistä juhlatunnelmaa. Myös konsulaatista saamassamme siirtolaisen oppaassa korostettiin yhteisön jäsenyyttä, aktiivisuutta koulussa, kirkossa, vapaaehtoistyössä jne.

Vaikka yhteisöllisyys ja vanhempien osallistuminen koulutyöhön onkin laajimmillaan varmaan ennen kouluikää ja alakoulussa, on niitä myös middle schoolissakin ollut. Teininkin koulussa on ollut kaikenlaista tapahtumaa vuoden mittaan koulussa ja koulutyöhön liittyen erilaisia teemaviikkoja. Mutta tapahtumia on myös ollut koko perheelle, esim. kansainvälinen nyyttäritapahtuma, ELL-oppilaiden vanhempien tapaamiset ja viimeisimpänä 8-luokan päättäjäisjuhlat, joissa vapaaehtoishommien lista oli pitkä kuin nälkävuosi. Kuvittelin lahjapussukoiden tekemisen ja siivousvuoron olevan helppoja, joten laitoin nimeni niille listoille. Karkkipussien ulkonäkö- ym. vaatimukset oli kyllä sellaiset, että meidän neljän naisen ryhmä teki niitä oikeasti tuntikausia. Mutta tuli niistä hienoja.

Kouluissa ja myös paikallisissa lehdissä korostetaan aina yhteisöä. Jokaisella koululla on maskottinsa ja koulun oppilaista puhutaan maskotin mukaan. Esimerkiksi koulun oppilaat ovat tiikereitä, jos koulun maskotti on tiikeri. Jo heti high schoolin tutustumistilaisuudessa hehkutetaan yhteisön me-henkeä, että te olette "class of 2017" ja taputusten ja vihellysten perusteella voisi luulla olevansa jossain urheilutapahtumassa aina kun luokka-aste mainitaan.Yhteisöstä ei nosteta esille aina vain parhaiten pärjääviä, vaan esimerkiksi middle schoolin kahdeksannen luokan päättäjäisissä opiskelijapuheenvuoron piti valedictorianin sekä oppilaskunnan puheenjohtajan lisäksi yksi maahanmuuttaja, yksi erityisopetuksessa ollut lukihäiriöstä kärsivä oppilas. Kaikissa puheenvuoroissa kiiteltiin yhteisöä (koulu, opettajat, vanhemmat ja muut oppilaat) ja tuotiin yhteisön tuki oppilaille.

Kouluissa ja muissakin paikoissa yksi näkyvä tapa osoittaa yhteisöön kuulumisensa on aiheeseen kuuluva t-paita. (Erilaisten t-paitojen teettäminen on täällä halpaa, nettikauppoja on vaikka kuinka paljon, siksi varmaan esim. American Idolissa kilpailijoiden sukulaisilla on yhtenäiset paidat.) Omalla teinillä on koulusta tulleena esimerkiksi kotiryhmän t-paita, "class of 2013"-paita, orkesteri t-paita, Disneyland-reissun t-paita. Lisäksi ostettuna on koulun liikka-asu ja huppari ja koulun logolla varustettu paita. Usein täällä näkyy lenkkipoluilla eri yliopistojen ja collegeiden paitoja ja esimerkiksi auton rekisterikilven ympärillä erilaisia ALUMNI-kehyksiä. Ja ihan oma asiansa tietty ovat erilaiset auton puskuritarrat, joilla voi helposti kertoa, mihin yhteisöön kuuluu, mikä on poliittinen ja ideologinen kanta ja missä koulussa lapset ovat (jotkut koulut jakavat erilaisia ikkunatarroja erityisen menestyksekkäille oppilaille). Osittain täällä toki verkostoituminenkin tapahtuu erilaisten yhteisöjen kautta. Myös paikallisten urheiluseurojen lippiksiä ja paitoja näkee ihmisten päällä todella paljon. Toisaalta t-paidat ym. ovat hyviä keskustelunavauksia small talkiin tai muutenkin. Eräässäkin ravintolassa tarjoilija bongasi lapseni päällä olleen paidan ja heti kävi ilmi, että hän oli myös opiskellut samassa koulussa ja soittanut koulun bändissä.

Aiemmin olenkin blogannut vapaaehtoistyöstä. Itse olen nyt tehnyt vapaaehtoishommia parisen kuukautta kirjastossa pari tuntia viikossa. Vapaaehtoistyö on täällä kovin suosittua, mutta myös tapa päästä yhteisön jäseneksi. Heti on naapureiden lisäksi paikallisia ihmisiä, jotka tervehtivät sinua etunimellä myös töiden ulkopuolella. Niin ko. paikassa töissä olevia, mutta myös kirjaston kävijöitä. Näiden hommien myötä on tullut huomattua, että paikalliset kysyvät, mutta myös tarjoavat helposti apuaan. Ja huomatessaan ei-niin-amerikkalaisen aksentin mielenkiinnosta kyselevät taustaasi ja kaivavat muististaan kaikki tietonsa Suomesta. Tässä muutaman viikon aikana on tullut puhuttua jo Suomen kielestä, Suomesta toisessa maailmansodassa, ilmastosta, elokuvista ja monesta muustakin asiasta.

Ei siis ole ollenkaan kummallista, että erilaiset yhteisösovellukset , kuten Facebook, ovat juuri täältä kotoisin.

Lahjoituksista ja vapaaehtoistöistä

Aiemmin viittasinkin jossain blogikirjoituksessani, että täällä toimii siis noi lahjoitukset ja vapaaehtoishommat ihan eri volyymillä kuin Suomessa. Tähän on varmaan montakin syytä.

Osittain tietty tämä johtuu siitä, että rahalahjoituksista (ja osittain myös tavaralahjoituksista voi saada sellainen kuitin, jossa lahjoitetun tavaran arvo) saa tehdä verovähennyksiä ja niin siis itse päättää, että mitä toimintaa haluaa olla rahoillaan tukemassa. Ilmeisesti ihan mihin tahansa ei saa lahjoitella niin, että se huomioidaan verotuksessa. Rahaa vastaanottavat tahot yleensä kyllä kertovat, ovatko lahjoitukset verovähennyskelpoisia (se näkyy itse asiassa siinä kuitissakin sitten, eli ei voi huijata). Joillekin toimijoillehan nämä lahjoitukset ovat ihan toiminnan edellytys, sillä täällä ei valtio, osavaltio tai kunta tue sillä tavalla kaikkea toimintaa kuin Suomessa, joissa on määritelty mm. kunnan velvoitteet. Esimerkiksi merinisäkkäitä pelastavan  Marine Mammal Center:in toiminta Sausalitossa perustuu täysin lahjoitusvaroilla tehtävään työhön. Osassa toimintaa ulkopuolinen lahjoitus tukee normaalityötä, kuten esimerkiksi kouluissa, kirjastossa ja teatterissa. Joissain paikoissa (esim. Marine Mammal Center ja jossain teattereissa) joka vuosi lahjoittajat saavat nimensä sellaisiin laattoihin seinälle. Sitä isompaan, mitä enemmän lahjoittaa. N. 500-1000 dollarilla saa sellaisen vähän pienemmän laatan ja miljoonan lahjoituksesta sitten jo vähän isomman laatan lahjoitusseinälle. Lahjoituksia osataan myös markkinoida aktiivisesti ja jopa suhteellisen luovasti. Esimerkiksi kouluista tulevassa lahjoituskirjeessä muistutetaan aina, että koulun urheilu- ym. kerhotoiminta ja iso osa taideaineiden opetuksesta on riippuvaisia lahjoituksista. Tuolla Marine Mammal Centerissä taas saattoi lahjoittaa "adoptoimalla" eläimen, eli keskuksessa pelastetun ja sieltä jo vapaaksi päästetyn eläimen. Lahjoitusvaroilla ostetaan kalaa seuraaville potilaille, mutta sillä sai verovähennysten lisäksi myös vuoden jäsenyyden kyseiseen instituutioon. Meidän perheeseen on nyt sitten "adoptoitu" merisaukko nimeltään Calloway.

Vapaaehtoistyöhön on varmaan useampiakin syitä. Osa ihmisistä haluaa tukea tiettyä toimintaa ajallaan, eikä välttämättä aina rahallisesti. Osa ehkä saa niistä mielekästä tekemistä kotona olemisen tai eläkepäivien oheen. Esimerkiksi Palm Desertin teatterissa käydessämme huomioimme, että kaikki lipuntarkastajat ja tuotteiden myyjät (kahvi, alkoholi, näytelmän oheistuotteet) olivat vapaaehtoisia. Nimilapussa oli usein myös vuosien lukumäärä, kauanko ko. henkilö on niitä hommia tehnyt. Lipuntarkastajat olivat selkeästi iäkkäämpää porukkaa ja osalla heistä oli yli 20 vuoden vapaaehtoiskokemus kyseisestä teatterista! Yksi syy vapaaehtoistyön suosioon saattaa olla, että se koetaan yhteisössä yleisesti tärkeäksi. Esimerkiksi täällä meidän nurkilla high schoolissa on pakko suorittaa Living Skills (elämänhallintataidot tms.) -kurssi, jossa on pakollinen 20 tunnin vapaaehtoistyöjakso. College-hakemuksien esseisiin nuoret kirjoittavatkin juuri osallistumisestaan omaan yhteisöönsä vapaaehtoistyökokemustensa pohjalta.

Paikalliseen kirjastoon muuten varoja hankitaan kuukausittain järjestettävässä kirjamyynnissä. Ihmiset voivat lahjoittaa kirjojaan Kirjaston Ystävät -järjestölle, jotka hinnoittelevat kirjat ja ovat sitten kuukausittaisessa myyntitapahtumassa niitä myymässä. Kirjojen joukossa näytti olevan jokunen kirjaston poistokirjakin, mutta pääsääntöisesti kirjat olivat lahjoitettuja. Itse kävimme tilaisuudessa viimeksi joulukuussa ja kirjoja oli huoneittain. Ainakin pienen lähikirjaston verran. Lasten- ja nuorten kirjat olivat ihan eri rakennuksessa. Sinne olivat vapaaehtoiset tehneet mm. kirjapaketteja nätteihin koreihin. Kirjat näyttivät kuin uusilta ja paketteihin oli kerätty useita kirjoja samoista teemoista, ainakin Kiina- ja dinosaurus-teemalla. Hintakaan ei olisi ollut päätä huimaava, n. $12-16 / kori. Meidän teinille vaan olivat jo vähän liian lapsellisia sisällöltään. Nuorten osastolta löytyi kuitenkin joitain kirjoja meillekin, hinta liikkui 0,5-2 dollarin välillä. Tarttuipa mukaan pari Amerikka-teemaista lautapeliäkin (à $2 / kappale). Joten ihan tyhjin käsin ei kotiin sieltä tultu.

Hei, te koulumyyjäisiä tai leirikouluun tai kirjastoon rahankeruuta tekevät, idean tällaisesta rahankeruusta saa varmaan varastaa myös Suomeenkin. :)
 

Asiakaspalvelusta ja "Villistä Lännestä" eli katsaus päivän lehtiin

Lueskelin aamulla tapani mukaan lehtiä netistä. Tapani on ollut vilkuilla parin suomalaisen ja 1-2 paikallisen lehdet nettiuutiset aamuisin. Näin alkuviikosta pääsee vielä lukemaan Hesarinkin uutiset, kun en ole ylittänyt vielä ilmaisten uutisten kiintiötäni. Apunen oli kolumnissaan tutustunut 9. luokan yhteiskuntaopin kirjaan, jossa suomalainen hyvinvointivaltio on ilmeisesti välillä mielenkiintoisin sanankääntein esitetty maailman parhaimpana systeeminä. Samalla Apunen toteaa, että: "Kirja käsittelee laajasti hyvinvointivaltiota ja opettaa tulonsiirroista. Se antaa varoituksen sanan Yhdysvalloista, jossa verotus on kevyttä ja meno kuin Villissä lännessä." Terveisiä siis vaan täältä villistä lännestä! On totta, että täällä verotus on alhaisempaa ja valtio tarjoaa vähemmän ilmaisia palveluita ja varsinkin sairasvakuutusten vertailu ja hankkiminen on yhtä tuskaa (kännykkäliittymien vertailu on siihen verrattuna aivan pientä, bloggaan tästä joskus paremmalla aikaa), ja sairaanhoito on kallista ja osan ihmisten ulottumattomissa. Silti pikkuisen mutkat suoraksi ajattelua, jos yläkoulun oppikirjassa pelotellaan USA:n mallilla, eikä anneta tilaa suomalaisen järjestelmän kritiikille. Sinänsä ihan kummallista napsia vaan jotain pieniä osia toisen maan systeemistä, joka perustuu ihan erilaiseen malliin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiossa päävastuu on valtiolla, kun taas tämä paikallinen anglosaksinen hyvinvointivaltio perustuu yksilön vastuuseen. "American Dream" ja silleen, jokaisella on mahdollisuus tehdä elämänsä eteen töitä ja rikastua (vaikka tässä maailmantaloudellisessa tilanteessa ja taloustilanteessa parhaimmat edellytykset ryysystä rikkauksiin -unelman toteutumisella näyttääkin olevan lähinnä urheilijoilla, erilaisiin kykykilpailuihin osallistujilla ja erittäin onnekkailla IT-alan yrityksillä). Toisaalta täällä vapaaehtoistyö ja lahjoittaminen pyörivät hienosti ja monia näitä villin lännen epäkohtia tasoittuu tai korjaantuukin sitä kautta. (Tästäkin joskus myöhemmin.) Itse en tässä vaiheessa edes uskaltaisi tehdä kovin kummoista vertailua, mutta toki jotkut asiat täällä tuntuvat suomalaiseen systeemiin tottuneelta vähän kummallisilta. Toisaalta moni asia taas on yllättänyt positiivisuudellaan. Jostain näistä yllättävistä / positiivisista / haasteellisista asioista on ajatuksenani bloggailla paremmalla aikaa.

Toinen silmiini osunut otsikko oli HSL:n lippufarssi, jossa tarkastajat olivat päättäneet, että parilla matkalipun omaavalla nuorella naisella oli aikomus matkustaa loppumatka pummilla. Nuoret naiset olivat kritisoineet tarkastajien käytöstä, mm. junasta poistumisen estämistä ja syyttelyä pummimatkustamisen aikomuksesta. Kun en molempien osapuolien puolueetonta tarinaa kunnolla tunne, en ota tähän kantaa. Moni muukin tällainen asia vaan näyttää näin kaukaa katsottuna byrokraattiselta, ihmiset unohtavalta pilkunviilaamiselta. Tai sitten tällaisten tarkastajien / virkamiesten kuuluukin toimia epäinhimillisen byrokraattisesti (omia kokemuksia kun erilaisten virkaihmisten kanssa säätämisestä kun on aikoinaan tullut eteen ihan riittävästi, niin uskallan näin sanoa). Joskus olisi ehkä ihan syytä miettiä, että jo asiakaspalvelun nimissä, joskus aivan pienissä asioissa olisi vaan ihan hyvä olla käytäntö, että jätetään sen enempää ulisematta.

Kävin viime viikolla ruokakaupassa (okei, tämä on kaupan asiakaspalvelua, ei virkamiehen, mutta silti). Kaupassa näytti olevan BOGO-tarjous pyykinpesuaineesta, eli osta kaksi, maksa yksi ("Buy One, Get One free"). Nappasin ne kärryyni. Maksun jälkeen huomattiinkin, että molemmat oli laskutettu, ei mitään tarjousta. No, suunnattiin asiakaspalveluun, jossa kävi ilmi, että tarjous olisi ensin itse pitänyt lisätä kortille (eli oltu huomattu tätä tehdä). Asiakaspalvelija pyysi anteeksi tilannetta ainakin viisi kertaa, mm. sitä, ettei ilmoitus ollut riittävän selkeä, meiltä kuluu ylimääräistä aikaa jne. Hän käsitteli asian ja anteeksipyyntelyjen jälkeen antoi käteisellä hyvityksen toisesta pesuaineesta. Siis meidän moka, mutta palautus tuli ja kaupan edustaja vielä pahoitteli tapahtunutta. Olisiko tässä jotain opittavaa asiakaspalvelusta ja asiakkaan kohtelusta?

Eilen käytiin tavaratalossa ostamassa teinille farkkuja. Kassalla juuri poistumassa oleva edellinen asiakas, joku aasialaistaustainen mummeli tyrkkäsi puolisolle kouraan -25% alennuskupongin. Hän kun oli ostoksensa jo tehnyt, eikä samana iltana vanhentuvaa kuponkia enää tarvinnut. Kupongin oli aiemmin voinut ilmeisesti lähettää FB:n kautta ystäville, mutta emme olleet tuollaisesta tietoisia. Myyjä näki kassalla tämä tilanteen ja hymyili nätisti. Ei edes kysynyt maksutilanteessa kuponkia, vaan tilanteen nähtyään antoi alennuksen automaattisesti. Kuponki taisi olla henkilökohtainen ja kaikkea, mutta myyjä ei sanallakaan mussuttanut, ettei se kelpaisi. Kun farkut sekä teinille että puolisolle oli ostettu (pitihän se kuponki nyt hyödyntää kunnolla! ;) ), tyrkkäsimme lähtiessämme kupongin jonkun toisen (aasialais)asiakkaan käteen ja laitettiin vielä kuponki uudelleen kiertämään.