Labor day weekend: Lava Beds National Monument, Crater Lake (OR) & McArthur-Burney Falls

Labor day on täällä yleinen vapaapäivä syyskuun alussa (joo, vähän taas kesti näiden kuvien kanssa..). Koska mulla oli yksi ilmainen yö hotellivarauspalvelussa, kansallispuistokorttikin oli vielä voimassa ja tiedettiin, että syksystä tulee kiireinen (ei kyllä tiedetty, että kuinka kiireinen), niin päätettiin tehdä vielä pieni pitkän viikonlopun reissu. Tarkoituksena oli suunnata ensin pikaisesti McArthur-Burney Falls -putouksille Pohjois-Kaliforniassa, ja mentiinkin, mutta ei päästy itse puistoon, sillä kaikki parkkipaikat oli täynnä ja puistovahti sulki pääsyn puistoon. Eli jatkettiin sitten matkaa seuraavaan kohteeseen eli Lava Beds National Monumentille, siitä sitten yöpymään Kalamath Fallsiin Oregoniin. Seuraavana päivänä sitten suunnattiin Crater Lake -kansallispuistoon Oregonissa ja yövyttiin White Cityssä Oregonissa. Lähempää puistoakin toki normaalisti voisi majoittua, mutta varattiin reissu vähän viime tippaan, niin nyt yövyttiin näissä, vaikka ihan hyvin se näinkin meni. Paluumatkalle vähän arvottiin reittiä, mutta todettiin, että ei me tänne kuitenkaan niiden putousten takia ihan heti ajeta takaisin, niin tehdään nyt vielä ylimääräinen koukkaus ja yritetään sinne uudestaan. Sitten Lassen Volcanic Parkin kautta ajettiin takaisin kotiin (tästä paikasta olenkin joskus jo kirjoittanut aiemmin, joten nyt ei kuvia sieltä). Reissu oli tällainen pienen budjetin reissu, mutta puolisko sai ylinnopeussakot siinä Lava Beds -puistosta pois ajamisen jälkeen, niin kulut tuplaatuivat, mutta kerrankos sitä.

We did a pretty much ex tempore plan to drive North on Labor Day weeken (I know, it was 3 months ago, but I haven't had time to sort the pictures before). We had to slightly adjust the plan, since when we tried to go to the McArthur-Burney Falls on Satuday, the park was full, no parking spots and the park ranger closed it. That was a bummer, but we decided to make a detour when coming back home again and visit it then. So we did our Lava Beds NM, Crater Lake and McArthur-Burney Falls trip with driving back home via Lassen Volcanic NP (no pics here though). It was a really good trip, I wish we had had more time, but you plan it, you deal with it. I had a free night on a hotel booking service, and the stays in Klamath Falls and White City were not expensive anyway, we still had a valid National Parks pass, so it was paying one night, gas and food. A pretty low key trip. Except that hubby got a speeding ticket after the Lava Beds NM that pretty much doubled our long weekend budjet. Well, you live, you learn. Had to happen at some point.

Lava Beds National Monumentilla ensimmäisenä näkee tasaisen maaston ja laavakiveä, mutta sen alla on suoranainen rykelmä erilaisia luolia. Niitä ei kait kaikkia ole vielä edes löydetty. Koskaan oltiin täällä vain yksi iltapäivä, eikä allekirjoittanut ole mikään ahtaiden paikkojen ystävä, päätettiin käydä vain muutamassa helpompikulkuisemmassa luolassa. Luolat on luokiteltu kolmeen: least challenging (helpoin), moderately challenging (keskiverto) ja most challenging (haastava), joista ainakin jälkimmäisissä osassa joutuu ryömimään ihan pitkin pituuttaan. Eli mukaan siis polvisuojukset, kunnolliset lamput (mielellään ainakin päähän laitettava suunnistajanlamppu mikä-lie) ja kypärä, jos niihin haluaa suunnata. Info-pisteestä tosin saa lainaksi ison taskulampun, joka kannattaa käydä lainaamassa, jos aikoo mennä vain noihin helpompiin. Kypärä ja ylimääräiset lamput on kyllä ihan hyvä olla olemassa. Luolissa on lepakoita (harvemmin niitä kyllä siellä näkee) ja USA:ssa on jossain luolissa lepakoille vaarallista white-nose syndrome -tautia, joten luoliin pääsemiseen tarvii saada siitä infopisteestä ensin lupa. Ennen luvan saamista on listattava kaikki luolat, joissa on käynyt viimeisen viiden vuoden aikana ja vakuutettava, ettei nyt ole päällä samoja vaatteita ja kenkiä kuin niissä käydessä. Tauti leviää helposti esimerkiksi kenkien mukana ja on tosiaan lepakoille hengenvaarallinen. Kun luvan on saanut, niin sitten vaan matkaan.

At Lava Beds you first see the serene nature and lava, but there is more to this park. There are several caves (probably some still undiscovered) under the surface. And those are the ones that make this place so cool. The caves have been categorized as least challenging, moderately challenging and most challenging. As fas as I understood the most challenging are really that - challenging. You have to really crawl into those ones, so make sure you have your hard hat, good flashlights and knee pads if you plan to go to one of those. You can buy some of the stuff from the visitor center and they have big flashlights there too that you can lend. Very usable in the least challenging caves, where you do not need both hands to proceed. You also have to have a permit in order to enter the caves. You can get that from the visitor center, too. There are bats in the caves (you will probably not see them though) and there is white-nose syndrome in the US that is killing bats. So you need to list all the caves that you have visited in the past 5 years and assure that you do not have any of the same clothing or shoes on you. Please do not lie. If I understood correctly they can disinfect your shoes there, but the disease is really deadly to the bats, so you do not want to take any chances of bringing it with you to the caves. 

Mushpot Cave. 235 m pitkä luola, josta on hyvä aloittaa ja joka on hyvä vaikka lastenkin kanssa matkustaessa, sillä tänne on tehty erilaisia infopisteitä, joissa on tietoa eri kivistä ja rakenteista luolassa, tehty polku ja laitettu valot. / Mushpot Cave is a good point to start. There is a lot of information about the formations, ecology and cave climate here and info about the caves here. And a path and lights to make it an easy one with kids and elderly too.

Obsidiaania eli laavalasia, joka muodostuu, kun laava jähmettyy niin nopeasti, ettei se ehdi kiteytyä. / Obsidian is a volcanic glass that is created when the lava cools very quickly. Native Americans used to do arrow heads and spears from these.

Sentinel Cave on kilometrin pituinen luola, jossa ei valoa ole itse luolassa yhtään (eikä täällä ole enää mitään lamppuja). Luola mutkittelee ylös ja alas ja polku on tuollaista hyvin hienojakoista pöllyävää hiekkaa. Myönnän tässä vaiheessa, että itse käännyin jossain vaiheessa takaisin, mutta muu perhe kulkivat koko kilometrin. / Sentinel cave is one of the longer caves at 3,280 ft. The caves has two entrances and the dry, sandy path goes up and down. There is no light coming to the cave, so make sure your batteries are good on your flashlights. I am not a fan of thight places, so I did turned around pretty quickly, but hubby and son did walk the whole thing.

Huonolaatuinen kuva kyseisestä luolasta pilkkopimeässä. Muu perhe kohtasi loppumatkallaan ainakin muutaman lepakon ja tuon pitkän mallisen otuksen tuossa keskellä kuvaa eli boahan siellä luikerteli. / Bad quality pic from that cave in total darkness. Hubby and son saw some bats and a Rocky Mountain rubber boa (the thing in the middle) in that cave. Boy, I am glad I turned around before.

Valentine cave on 498 metriä pitkä, mutta umpinainen, eli sama matka on käveltävä siis myös takaisin. Luolassa on alkuun ihan leveä suuaukko ja mahtuu hyvin kävelemään, luonnonvalo tosin loppuu melko pian. Loppupäässä luolaa joutuu jo vähän kyyristymään ja ryömimäänkin, jos sinne asti haluaa mennä. Mutta luolan pohja on melko tasainen ja helppokulkuinen. / Valentine cave is 1,635 ft long and it has pretty smooth floor, so easy to walk even though it is rock, and does not have a sandy path. The opening is pretty big, but it gets a bit tighter as you go along, and you might need to get on all fours at the end. There is no natural light in here, so flashlight is indeed needed.

Skull Cave. Täällä on valtavan iso luolan suuaukko ja itse luola on vain 177 m pitkä. Luolassa on selkeä polku ja rappuset, joita pitkin voi mennä alas koskettamaan ikijäätä. Luolan katossa olevat bakteerit ja mineraalit heijastelevat kuin olisivat kultaa, mutta eivät siis ole. / Skull cave is a 580 ft cave with a wide opening and good path. There are actually man made stairs that you can go down to touch the year-round ice floor if you want to. The minerals and bacteria make it look like the ceiling would be full of gold, but it isn't. 

Ja tältä paikka näyttää maan päältä. / And this is how the place looks otherwise.

Seuraavana päivänä oli sitten edessä päivä Crater Laken kansallispuistossa. Tätä oli muutama henkilö mulle ehtinyt kehua. Koska Labor Day -viikonloppu on suosittu reissausviikonloppu, kun melkein kaikilla on kolme päivää vapaata putkeen, niin oli hyvä, että lähdettiin tänne aamulla aikaisin ja päästiin näkemään suuri osa puistosta ennen isoa ruuhkaa. Loppuiltapäivästä olikin jo vähän haasteellisempaa löytää parkkipaikkaa tai jonottaa ravintolaan (luovutettiin ja suunnattiin muualle).

I had already heard from a couple of people that Crater Lake is a must place to visit in Oregon. And they were not wrong. Since it was Labor Day weekend, we knew it would be crowded and went there early in the morning. It was a bit chilly, but so serene and beautiful. And we were right, later in the afternoon it was hard to find parking spots and get into the restaurant (we went somewhere else, because the line was insane).

Ja kyllä, järvi todellakin on uskomattoman sininen. Kuvia ole käsitelty ollenkaan ja luonnossa ehkä näyttää vieläkin sinisemmältä. Järven ympäri menee tie, joten järven voi kiertää kokonaan ja katsella järveä vähän eri kulmista ja eri korkeuksilta. En oikein osannut valita kuvista, joten tässä nyt vähän sinistä järveä. (Kuvat eivät oikeasti tee oikeutta paikalle.) / Yes, the Crater Lake really is amazingly blue. I have not edited these pics at all, and I actully think that it is bluer in real life. You can drive around the lake and spot to look at the lake on different spots, heights and angles. And hike a little if you want to.

Kivuttiin yhtä hiekkarinnettä ylös, että pääsimme nauttimaan näistä näkymistä ihan itseksemme. / We climbed a hill, so that we could enjoy this all by ourselves.

Tuo edessä näkyvä kivirykelmä on nimeltään Phantom Ship eli aavelaiva, koska kuulemma näyttää sellaiselta varsinkin iltahämärässä ja oikeasssa valossa. / This rock formation is called Phantom ship. Well, because it looks like it.

Lopuksi kiivettiin vielä The Watchman -huipun näköalapaikalle. Tämä on näkymä toiseen suuntaan, eli parkkipaikalle... / We decided to climb to the Watchman Overlook before leaving the park. This is what it looks like from there to the parking lot...

... ja järvelle (korkeus tällä paikalla 2,4 km). / ... and to the other direction from 8000 ft.

Maanantaina siis suunnattiin kotiin McArthur-Burney Falls -putouksille, jossa on tietty ne putoukset ja ihan kiva reilun kilometrin kävelyreitti putousten ympäri. 

The next day it was McArthur-Burney Falls and then heading home. There is the falls, of course, and a nice Falls Loop Trail that is about a mile long. Totally worth doing that if you are in the area.

Hätäisesti suunnitelluksi halpisreissuksi oli kyllä tosi jees. Suosittelen.

This was probably the best cheap ex tempore trip in a while. Totally recommended.

Vuosipassit puistoihin

Ostettiin tänä vuonna tosiaan vuosipassit sekä kansallispuistoihin ja Pohjois-Kalifornian osavaltion puistoihin. America the Beautiful -kansallispuistopassilla pääsee kansallispuistoihin ja National Monument -paikkoihin vain korttia vilauttamalla. Kortti maksoi tänä vuonna 80 $ ja se on kyllä tienannut itsensä jo takaisin, kun on kierrelty noita puistoja. Melko moneen paikkaan pääsymaksu on tänä vuonna näyttänyt olevan 30 $, joten kolmen puistokäynnin jälkeen on jo plussan puolella. Tokihan tuolla kertamaksulla saa puistossa olla 7 päivää, mutta ei me missään olla niin kauan oltu. Ja yksittäinen autokohtaiset maksu on aina vain siihen yhteen puistoon, vaikka olis siellä vaan lyhyenkin ajan. Korttihan on siis voimassa 12 kk, tuo pieni yläreunan reikä on laitettu sen kuukauden kohdalle, jolloin kortti on ostettu. Kortin takapuolella siis yläreunassa kuukausikoodit.

Tänä vuonna ollaankin käyty useammassakin puistossa, kun on tehty näitä mini road trippejä ja yksi kesälomareissu, road trip sekin, josta toivottavasti ehdin joskus kirjoitella tännekin. Sadat kuvat siltä reissulta odottavat vielä tietokoneella sortteeraamistaan. 

Tähän korttiin (alla erittäin huonosti kuvankäsitelty kortin numero piiloon, kun kännykällä tätä postausta teen) saa kirjoittaa kaksi nimeä – tai allekirjoitusta – ja kortti on siis sidoksissa henkilöön, eikä esimerkiksi tiettyyn autoon. Eli vuokra-autolla reissaaminen ei tuota kortin kanssa mitään ongelmia. 

Muutama kommellus ja anekdootti meidän reissuista tähän korttiin liittyen. Istuttiin helmikuussa lentokoneessa matkalla Phoenixiin, kun puoliso vieressä toteaa, että "voi v***u". Se ei normaalisti tolleen kiroile, joten olin ihan hölmistynyt, että mitä nyt. No kortti oli unohtunut kotiin ja oltiin menossa sentään kahteen paikkaan, joissa tätä olisi tarvittu. No, ei siinä auta selittäminen, joten maksettava oli. Mutta yksi Grand Canyonin pääsymaksu ja Whiten Sandsin maksu, joka oli National Monument -paikkana huomattavasti halvempi, ei nyt mikään hillitön katastrofi ollut. Utah'ssa taas oltiin Archesin puiston portilla niin aikaisin, että ketään ei vielä ollut siinä portin kopissa. Työntekijät olivat kyllä jo kävelemässä sinne päin, mutta joku puistovahti siinä oli joka heilautti kättään, että menkää vaan. Kun ei heti toteltu, niin huuteli meille, että jos ei oo ketään rahastamassa, niin ei oo teidän ongelma. Sitten oli vähän sellainen olo kuin olis menty pummilla sisään, vaikka meillä tuo korttikin oli. Canyonlandsissa puolestaan se infopiste meni kiinni kello 17, joten siitä puiston läpi voi ajella maksamatta ihan luvalla. Muista puistoista poiketen siinä ei ole portilla rahastuskoppia, vaan maksu käydään maksamassa siinä infopisteessä (Visitor center) sen aukioloaikana.

Golden Poppy -passilla puolestaan pääsee siis Pohjois-Kalifornian State Park -puistoihin ja State Beach -rannoille. Näitä on muitakin vaihtoehtoja, joilla pääsee eri kohteisiin, esimerkiksi halvempi Tahoen alueen passi. Hintaa tällä oli tänä vuonna 125 $, joka on ehkä vähän kipurajan yläpuolella, kun ei koskaan oikein tiedä, paljonko ehtii vuoden aikana korttia käyttämään. Meillä oli keväällä Suomi-vieraita ja heidän kanssa reissatessa käytettiin tätä Año Nuevossa ja Big Surissa. Lenkillä on joskus tullut käytyä paikoissa, johon tämä käy. Ja meidän lempibiitsillekin tällä pääsee, ettei tarvi maksaa pysäköinnistä. Mutta verrattuna toki tuohon toiseen, tämän hinta-laatu-suhde ei musta ole niin hyvä. Tai pitäisi asua lähempänä biitsejä, että tulis käytyä useammin. Onhan tämä nytkin tietty oiva tekosyy katsastaa uusia paikkoja, jos vaan ehtii. 

Kummankin passin saa käsittääkseni myös turisti. Kansallispuistot usein myyvät näitä myös portilla. Tuon Kalifornian passin saa tilaamalla tai jostain toimistosta Sacramentosta, mutta lomamatkalla oleva tuskin ehtii siitä koko hyötyä irti muutenkaan ottamaan. Kalifornian State parkien kertamaksu kun on voimassa päivän, mutta sillä pääsee samana päivänä myös muihin puistoihin, joten kertamaksuillakin pääsee melko pitkälle. 

Utah 5: Bryce Canyon

Oi Bryce, Bryce, Bryce... Monet ovat sanoneet, että näistä viidestä kansallispuistosta, juuri Bryce on heidän suosikkinsa. Jos katsotte yllä olevaa linkkiä, niin se ehkä antaa osviittaa, että miksi. Meillä ei nyt vaan oikein käynyt tuuri Brycen kanssa.

Illalla suunnattiin siis aivan siihen Bryce Canyonin ulkopuolelle olevaan hotelliin Ruby´s Inniin. Jo silloin vähän sateli ja ajattelimme, että ilta menee sitten lepäillessä, pikaisesti haettiin portilta kartta seuraavan päivän suunnittelua varten. Ostimme siis täksi vuodeksi kansallispuistojen vuosikortin, jolla pääsee kaikkiin puistoihin vain tuolla vuosimaksulla. Tosin normaalistikin pääsymaksu kattaa yleensä 7 päivän vierailun puistossa, joten silloinkin voi käydä jo pikaisesti siellä edellisenä päivänä. Meillä oli reissun aikana tullut tavaksi katsella karttaa joko padilta tai sitten ihan fyysisesti jo käteen saatua karttaa edellisenä iltana ja suunnitella reittiä. Alueella on pari muutakin majoituspaikkaa, mutta Ruby´s Inn on ollut tässä jo 100 vuotta. Tai ei varmaankaan tämä nykyinen rakennus, mutta samalla nimellä on perustajat aikoinaan tarjonneet käsittääkseni niin mökki- kuin telttamajoitusta tontillaan. Samassa rakennuksessa on nykyään niin kauppa, hotelli kuin diner-tyyppinen ravintolakin, joten ulos ei olisi tarvinnut mennä kastumaan. Koska näytti siltä, että aikaa meillä olisi ja ilma oli vähän surkean oloinen, niin kävimme syömässä ja sen jälkeen paikan valokuvaliikkeessä ottamassa itsestämme villin lännen potretit rekvisiittoineen. Oli ihan hauskaa, vaikka kuvattavat olisivatkin voineet näyttää vähän pirteämmiltä. Ravintola oli ihan ok, ei nyt mikään gourmet-ravintola, mutta siellä oli niin listat kuin noutopöytäkin. Naapurin pöydässä oleville ranskalaisille paikka ei ilmeisesti kelvannut, sillä he totesivat tarjoilijalle, etteivät löydä listalta mitään kivaa ja että he eivät syökään paikassa. Olivat kuitenkin ehtineet tilata ruokajuomat, jotka sisälsi myös alkoholillisia vaihtoehtoja. Siinäpä tulikin sitten pieni ongelma. Utahissa ei nimittäin saa tarjoilla alkoholia ilman ruokaa (vähän niinkuin Suomessa vielä 60-luvulla), joten heidän oli pakko tilata jonkunlaiset alkupalat, jotta saivat juoda ne oluensa, jotka heille oli jo tarjoiltu.

Palatakseni tämän postauksen alkuun. Meillä ei nyt siis oikein käynyt kelien kanssa tuuri. Seuraavanakin aamuna satoi ja alue oli paksun sumun peitossa. Menimme puistoon ja katsoimme siellä infokeskuksessa jonkun lyhyen dokumenttielokuvankin, mutta keli ulkona tuntui vain huononevan. Puiston rangerit eivät osanneet yhtään arvioida, että selkiytyisikö keli yhtään, koko päivälle oli luvattu sumua ja vielä oli sen verran alkukevät ja viileä, että ennuste todennäköisesti piti paikkansa. Päätettiin käydä kuitenkin kurkkaamassa, että näkyisikö siellä puistossa mitään. No ei kauheasti näkynyt. Siihen kun yhdistetään se, että puiston läpi kulkeva tie on n. 2,2-2,4:n kilometrin korkeudella ja kun yö oli yövytty samoissa korkeuksissa, alkoi itsellä tuntua, että olo on vähän hutera ja nenästäkin alkoi vuotaa verta. Siinä vaiheessa sitten luovutimme ja lähdimme ajamaan puistosta pois. Jonkun hetken ajeltuamme alkoi taivas kirkastua ja tien reunoilla olevat oranssinpunaiset kalliomuodostelmat lähes hehkuivat. Päätettiin itse asiassa kääntyä takaisin ja suunnata jälleen kohti Brycea, mutta mitä lähemmäksi sitä päästiin, sitä sakeampi sumu oli, joten ei kun takaisin tien päälle ja nokka kohti Salt Lake Citya. Bryce jää nyt myös sitten johonkin toiseen kertaan. Las Vegasiin on täältä meiltä helppo lentää ja Bryce on noin neljän tunnin ajomatkan päässä sieltä, joten ei ihan mahdoton ajatus. Ehkä kuitenkin yöni vietän jossain vähän alhaisemmassa ilmanalassa kuin melkein 2,5 kilometrissä.

Oh Bryce, Bryce, Bryce... Many people say that Bryce Canyon is their favorite park from all the five Utah parks. If you click the link you can see why. I do not have any great pictures unfortunately to share, since the weather in Bryce was not favorable to our sightseeing or hiking. 

We drove to Ruby´s Inn hotel just outside Bryce Canyon after the visit in Zion. The weather was not any better than when we left Zion. So we figured we would have time to eat and do other stuff. Ruby´s Inn is the oldest hotel at the area (or I guess not necessarily this building, but the family that owned this piece of land 100 years ago, already had some lodging here). It also has a pool, restaurant and stores, so you do not have to go outside. We decided to go to the photo shop, where they take Old Western pictures with all the prop and clothing. We had a bunch of fun even though we could have looked a bit more cheery. I guess we were all pretty tired from all the traveling. We also went to get something to eat. The restaurant is a diner type restaurant with also a buffet option. It was ok, but I have seen better. There are not a lot of options though in this tiny place outside of Bryce Canyon and we were hungry. There was this French family next to our table and they decided not to eat at the place, nothing felt good enough. But they had already ordered drinks, beer and wine and stuff. And you know, you can´t order alcohol without food in Utah. So they had to eat their appetizers anyway to finish their drinks. Yeah, Utah is pretty different than California is.

Anyways the next morning we headed to the rainy, foggy Bryce Canyon. It was almost clear from the morning that we would not be seeing the canyon during this trip. The weather forecast said foggy for the whole day and the rangers would not give any estimate (totally understandable) how it would go. So we watched this presentation movie about Bryce at the visitor center and then headed to the canyon. Well, there was really nothing to see with that weather. And when the road hit 9000 feet elevation I did not feel very well anymore. With my nose bleeding and stuff, we decided to turn around and leave the park. After a couple of miles the weather cleared and we could see the beautiful orange red rocks. We actually turned back and headed back to Bryce. But it was the same fog there still. So we just decided to drive to Salt Lake City instead. Maybe we will come back here again, but not during spring, when there is a bigger chance of bad weather. We´ll see. 

Tämä on hotellin aulasta. / This is the hotel lobby.

Ja seuraavat kuvat ovat sitten todennäköisesti Sunset Point -nimisestä kohdasta Bryce Canyonilla. Sinänsä puistossa on neljä erilaista näköalapaikkaa, joista näkyy hieman erilaiset amfiteatterimaiset kivimuodostelmat. Niiden lisäksi puistossa menee kuulemma todella kiva vaellusreitti tuolla kivikon pohjalla. / These pics are probably from Sunset Point. I really can´t tell anymore. There are 4 points that you want to visit here, Sunrise Point, Sunset Point, Inspiration Point ja Bryce Point, with all a bit different amphitheatre like views. Apparently there is a nice trail too that goes in the bottom of the odd shaped pillars called hoodoos.

Nämä loput kuvat ovat sitten muutaman kilometrin päästä Brycesta tien vierestä. Nyt täytyy vaan ikäväkseni todeta, että en muista paikan nimeä kyllä yhtään. / These pictures are pretty near Bryce Canyon on our way to Salt Lake City. Unfortunately I do not remember the name of this place. It does not compare to Bryce, but at least we saw this.

Olimme alkunperin ajatelleet yöpyä puolimatkassa Brycen ja Salt Lake Cityn välillä, mutta kun Zionissa sääennusteita katsoessa näytti sateiselta muutettiin suunnitelmaa ja vaihdettiin yöpyminen Farifield Inn and Suitesiin lähellä Salt Lake Cityn keskustaa. Sinänsä oli varmaan ihan hyvä vaihdos, sillä Salt Lake Cityssä paistoi aurinko ja päästiin sitten viettämään ennen myöhään illalla kotiin lähtevää konetta vielä sunnuntaipäivä kaupungissa ja vähän muuallakin.

The original plan was to stay in a motel somewhere between Bryce Canyon and Salt Lake City. A couple of days before it looked like it would be raining at Zion and Bryce (as it really did too) and we changed to booking to a hotel in Salt Lake City. That turned out to be a good move and we had time to spend the Sunday in Salt Lake City and enjoy the city and the surroundings before heading home late in the evening.

Utah 5: Zion National Park

Zion on sitten kyllä näiden Utah:n puistojen kuningas. Se on iso, kaikki on suurta, myös kävijämäärät. Viime vuonna puistossa kävi yli 3,5 miljoonaa vierasta, erityisen suosittua tänne on ajaa Las Vegasista, josta puistoon ajaa noin 2,5 tuntia. Suuren vierailijamäärän takia puistossa (tai siis siinä suosituimmassa alueessa, jossa on kaikki tiet ja palvelut) ei pääsekään sesongin (noin huhti-lokakuu) aikaan liikkumaan omalla autolla. Puiston vierailijoiden infokeskuksen vieressä on suhteellisen iso parkkipaikka, mutta sen lisäksi kauempana on parkkipaikkoja, joista puolestaan pääsee bussilla tuohon infokeskukseen. Eli se ajoissa aamulla lähteminen on taas kultaakin kalliimpaa, jos ei säiden, niin hyvän parkkipaikan takia. Mutta peruutetaanpa kertomuksessa hieman taaksepäin.

Me tulimme puistoon idästä päin, ja puiston lähellä maisemat muuttuivat massiivisiksi ja erittäin jylhiksi, valtavia kallioita joka puolella. Sitten tie sujahtaa lähemmäs kaksikilometriseen tunneliin, joka ei ole kyllä koolla tai valoilla pilattu. Tunnelin reunaan on välillä kiveen hakattuja aukkoja ikkunoiksi, muuten siellä on suhteellisen pimeää. Matkailuautot ja isommat autothan vaativat tänne Zion-Mount Carmel -tunneliin erillisen tunnelipassin, joka on maksullinen. Ihan kaiken kokoisilla autoilla tunneliin ei saa edes mennä. Tunnelin jälkeen sitten aukeaa pieni laakso, jota ympäröivät jälleen valtavan kokoiset kalliot.

Zion is the king of the Utah National Parks. The rocks her are just huge, but so is the number of people coming here too. Last year over 3.5 million people visited Zion. The most popular months are usually from April to October and during those times you can not drive in the park. There is a shuttle bus that takes you to different stops at the park. After you pay the park fee, the shuttle bus is free. There is a pretty big parking lot next to the visitor center, but during the busy months that is not enough, so there are more parking lots that another bus can take you. So again, early mornings are a good plan, since your chances of finding a parking spot are better. 

We arrived to the park from the East entrance. When approaching the park the rocks just become bigger and bigger and then you have to drive to the Zion-Mount Carmel Tunnel, that is 1.1. miles long. There are some "windows" carved to the tunnel, but otherwise it is pretty dark and small. I read that there is an extra fee for oversized vehicles like RVs and with certain sized vehicles you can´t even enter the tunnel. After the tunnel you have amazing views of the valley and the surrounding mountains or rocks.

Nämä ensimmäiset kuvat on otettu autosta East Entrance -sisäänkäynnin jälkeen, mutta ennen tunnelia. / The first pics are taken from the car after the East Entrance, but before the tunnel.

Ja nämä seuraavat kuvat sitten eri suuntiin tunnelin jälkeen. Valitettavan huonosti näistä pystyy näkemään kokoa, mutta kyllä siellä itsensä erittäin pieneksi tuntee. / And these pictures are taken a bit after the tunnel. Unfortunately the pictures do not show the size of these well, but I can tell you, you feel like a small Alice in Wonderland here feeling really tiny.

Tässä olemme illalla matkalla hotelliimme, jonka olimme varanneet Springdalesta, heti siitä puiston alapuolelta. Tässä on useampikin hotelli, jokunen ravintola ja kauppa ja täältä pääsisi myös bussilla tai vaikka kävellen itse puistoon, jos ei halua lähteä arpomaan mahtuuko se auto sinne puiston parkkipaikalle vaiko eikö. / This is from Springdale, right next to the park, where we had booked our hotel stay. Springdale has some hotels and restaurants and tiny stores and you could go to the park by bus, probably even walk, if you do not want to try and find a parking spot in the park.

Yövyimme Pioneer Lodge -hotellissa, joka oli oikein nimensä mukainen, mutta silti moderni ja erittäin mukava paikka. Hotellin vieressä on ravintola, josta hotellin asukkaat saavat alennusta. Netissä ravintolasta näyttää olevan melko surkeita arvioita, mutta meidän ruuat maistuivat oikein hyviltä ja hintakin oli kohdallaan. Zionin kansallispuiston sisällähän on myös yksi majoitusvaihtoehto, mutta se on vähän hintavampi kuin tämä meidän valintamme. Ja ainakin meille tämä paikka sopi hyvin ja välimatka puistoon on todella lyhyt. / We stayed at the Pioneer Lodge and liked it. It kind of has the pioneer feel, but is very modern and comfortable. The hotel guests get a discount at the restaurant next door. It seems to have some poor ratings online, but our food tasted good after a long day.

Ja tässä siis näitä Zionin busseja, joilla puistossa kuljetaan. Puiston tämä osahan on periaattessa yksi suhteellisen suora tie, jossa on yhteensä muistaakseni juuri 9 pysäkkiä, joiden vieressä sitten on erilaisia näkemisen arvoisia paikkoja tai vaellusreittejä. Me suuntasimme aamulla hotellista ulos klo 7 (joka tosin on Kalifornian aikaan klo 8, joten ei oikeasti kovin aikaisin), jotta ehtisimme ainakin aamulla pois ruuhkien alta ja saamaan parkkipaikan, pääsemään itse puistoon jne. Suunnitelma oli oikein onnistunut, tosin se infokeskus aukeaa vasta kahdeksalta, mutta olimme saaneet kartan jo edellisenä iltana ja meillä oli jo jonkunlainen suunnitelma päivän varrelle. / These are the shuttele busses that take you to the park. The park has one road and 9 stops in it for places worth seeing or where you can go for a hike. If I remember correctly the bus takes about 20 minutes from the visitor center to the last stop. We left the hotel early to beat the crowd and get a parking spot and were very successful in doing that. The only thing is that the visitor center opens at 8 a.m., but we already had our maps and a rough plan in our heads, so we were good to go.

Ajelimme bussilla reitin loppuun, Temple of Sinawava -nimiseen paikkaan. Täällä menee suht helppo reitti kallioiden välissä ja pienen puron/joen vieressä. Helpohkon reitin jälkeen alkaa sitten vähän vaikeampi osuus, jossa joutuu kävelemään erittäin kylmässä vedessä. En nyt pysty kertomaan siitä sen enempää, sillä lumisen talven jäljiltä tuo The Narrows -osuus reitistä oli suljettu mahdollisten syöksytulvien varalta, jotka ovat tuollaisessa kanjonissa äkillisiä ja jopa hengenvaarallisia. Paikka on kuulemma upea ja kylmässä vedessä rämpimisen arvoinen kuitenkin. / We took the shuttle bus and rode to the end of the road to Temple of Sinawava. There is a pretty easy trail along the rock and water. After the easy trail there would be a crossing the ice cold water trail and beautiful scenery to The Narrows, but in April after snowy winter that part was closed. You can have flash floods that can be dangerous when the water levels are high in this area, so it was still unsafe to go there. But the parts that we hiked were really beautiful, too.

Ei kun sitten vaan taas odottamaan bussia ja seuraavaan paikkaan, joka oli Weeping Rock. Iltapäiväksi oli luvattu vähän sadetta ja jaloissa alkoi painaa niin edellisten päivien rymyämiset kuin korkeuserotkin, joten olimme ajatelleet, että tehdään vain pieniä kävelyitä/vaelluksia, eikä lähdetä rehkimään mitään ihmeempiä. Yksi suosittuja reittejähän täällä on vaellus Angels Landing -nimiseen paikkaan tuolla vuoren päällä. Reitti on 2.4 mailia suuntaansa, eli lähes 5 mailia (8 km) yhteensä, kun alaspäinkin pitää tulla, reitin korkeuserot on 1500 jalkaa (n. 450 metriä) ja loppureitistä on kalliota, jossa kävellään kettingistä kiinni pitäen. Meikäläisen kunto ja korkeuden kestävyys ei kyllä ainakaan vielä olisi kestänyt tuota, varsinkin kun sadettakin oli ennustettu, joten päätimme suosiolla jättää sen väliin. Sinänsä tuota reittiä on sanottu yhdeksi USA:n kansallispuistojen upeimmista ja jännittävimmistä vaellusreiteistä, mutta ehkä joku toinen kerta sitten. Omat rajansa on hyvä tuntea. Me päätettiin siis suunnata katsomaan itkevää kiveä sinne Weeping Rockille. / Next it was shuttle bus time again and we headed towards the Weeping Rock. The weather forecast was saying rain for the afternoon and since we already had hiked the previous days, we decided to only do smaller hikes. Of course you would have the option to hike the Angels landing hike, 2.4 miles up and the same down, total elevation change 1500 feets, really strenous, thrilling hike. We decided no for now. I did not think that I could make the hike anyways, not at least the end with the hardly no trail, only the holding on the chain keeping you from falling idea, so we skipped that. So the Weeping Rock it is.

Sinne itkevälle kivelle oltiin siis menossa, jonne matkaa piti olla jokunen sata metriä. No valittiin sitten vahingossa väärä polku. Ja kun hitto vieköön oltiin jo jokunen sata metriä kävelty, niin ei siinä sitten enää viitsinyt kääntyä alas, vaan jatkaa vaan matkaa. En nyt muista nimiä, mutta tältä polulta pääsee pääsääntöisesti kolmelle pidemmälle haikille. Valittiin niistä sentään sitten se lyhyin, joka lähtee erkanemispaikasta oikealle. Muistaakseni nimeltään Hidden Canyon Trail. Mutta olihan sitä siinäkin tarpomista ihan kerrakseen. Nämä seuraavat kuvat on eri vaiheissa matkalla ylöspäin. / So we were planning to walk the couple of hundred yard to the Weeping Rock, but surprise surprise picked a wrong trail. After climbing a bit, I said that this does feel longer and not actually so easy either and we notice that we took the wrong trail. Yup. Well, what the heck, let´s walk along this for a while then. It is not so bad. You can select 2 or 3 trails here, we picked the shortest one, the Hidden Canyon Trail (at least I think that it was the name). So up we went. And more up. And then some.

Kiivettiin ja kiivettiin ja polkukin kapeni ja huononi koko ajan. Sitten tultiin vähän leveämmälle paikalle, jossa päätettiin hetki ihmetellä. Tässä vaiheessa mä päätin luovuttaa ja ihailla vaan maisemia. Reitti kun jatkui tuota hiekkatietä ja sitten tuota kallionrinnettä. Jos katsot alla olevaa kuvaa, niin keskellä näkyy noita ihmisiä, jotka kulkevat siinä kallion reunalla vain metalliketjusta kiinni pitäen. Ei ole mun hommaa. Puoliso kuitenkin päätti hetken katsastaa polkua ja sanoi, että jos kestää kauemmin kuin 20 minuuttia päästä sinne loppuun, niin hän luovuttaa kanssa ja palaa takaisin. Siihen sattui tulemaan joku lähes paikallinen mies, jonka kanssa vaihdettiin muutamakin lause. Vakuutuin jo hänen puheistaan, että reitti ei olisi sopinut mun jo vähän oikutteleville polville. Samalla hän kertoi, että huhti-toukokuu on hänen mielestään paras aika tulla tänne, kun ei ole vielä liian kuuma ja pystyy vielä näitä vaelluksia tekemään. Kuulemma kävijämäärät on viime vuosina kaikissa Utah:n puistoissa räjähtäneet lähes mahdottomiksi. Utah:lla oli kuulemma muutama vuosi sitten näiden kansallispuistojen markkinointikampanja ja ilmesesti kampanja onnistui vähän liiankin hyvin. Nyt porukkaa riittää täällä kuin pipoa. / So we walked, walked and walked and finally we got to this point, where there is a small cliff where we could rest and eat snacks. The trail actually goes on, it just gets narrower and narrower and then goes there on the side of the rock. If you look at the picture below, you can see the people there in the middle of the rock, holding the chain and going up. I decided that this was it for me and already a bit aching knees. Hubby decided to check how the trail is. If it would be totally fine he would pick us up (did not happen by the way..) or he would go about 20 minutes and the come back down. While we were waiting for him to come back I actually talked a long while with a semi local person that had hiked this several times. He kind of confirmed that this trail is not for people that are afraid of heights (hello, that is me!). He also said that April to May is pretty much the best time to visit the park. It is still not too hot and sunny, and less crowded. Apparently the Utah parks had a gig marketing campaign with TV ads and stuff a couple of years ago. It was really succesful, maybe even too successful, there are more and more visitors every year.

Nämä seuraavat kuvat ovat sitten puolison ottamia tuolta loppureitin varrelta. Tai no ihan loppuun asti hänkään ei periaatteessa mennyt, sen näkyvän reitin loppuun kylläkin. Sen jälkeen olisi vielä ollut kalliota kiivettäväksi, mutta siinä olisi sitten jo pitänyt mennä ainakin kolmella ellei neljälläkin raajalla, joten puoliso päätti kääntyä takaisin. Maisemat oli kyllä kuulemma hienot, mutta kommentti palatessa oli, että "ei tää kyllä olis ollut sun reittis". / The next pictures are taken by my hubby from this hike up along the rock. He went were the trail ended. After that you could still keep on going up, but it would need a bit scrambling. He said that the scenery was very nice, but the trail was "definitely not made for you". Thanks..

Ja löytyihän sen itkevä kivikin sitten alastultuamme. / And we did find the Weeping Rock and the trail after descending the trail.

Ja sitten alas kävelemisen jälkeen, päätettiin pysytellä lähinnä vaakasuorissa poluissa ja käveltiin The Grottolta Zion Lodgelle, joista molemmista löytyy siis myös ruokaa ja jonkun asteinen kahvila-ravintola (tämä onkin näistä Utah:n puistoista ainoa, jossa sellainen on puistossa, muuten mentiin aina omilla eväillä). / Then it was no more hiking trail, except the ones that were just regular no elevation trails. We walked from The Grotto to Zion Lodge, very nice, quiest, green trail. There is a cafe here, so we did go and eat something. Btw this seems to be the only Utah park that has a cafe in it.

Nämä kaverukset kävelivät parkkipaikalla ja hyppelivät aitojen yli. / These fellows were just there in the parking lot jumping here and there.

Koska alkoi vähän ripsotella sadetta, päätimme ajaa toiselle puolelle puistoa Kolob Canyonsille, jonne on kyllä ihan reipas toistatuntia ajeltavaa. Harmittavasti täällä oli sitten sumua ja sateli enemmänkin. Maisemat olisivat kyllä ansainneet kauniin päivän. Tällä puolella puistoa on myös Taylor Creek Trail, jossa on aivan upeat maisemat, lähes sileät kalliomuodostelmat, mutta sateella sinne olisi kyllä ollut kurja ja ehkä vähän vaarallistakin lähteä liukastelemaan, joten lähdettiin sitten kohti Bryce Canyonia. / It started to rain, so we decided to leave the park. Or not really, we decided to drive the 1.5 hours to the other side to the Kolob Canyons, hoping that the weater would not be too bad. Well, it kind of was, rainy and foggy, so there goes that plan. The real reason to driving to this side was that we hoped to go to the Taylor Creek Trail, that I hear is really amazing. If you google that, you can see why. But that amount of rain, it just was not a very good, or even a very safe idea, so we headed to the next park, Bryce Canyon and decided to chill at the hotel for a while.