1 %

Paljon on ollut Suomenkin mediassa puhetta rikkaista amerikkalaisista, julkkisten miljoonatuloista ja muista ja siitä, miten USA on rikas maa. En sitten tiedä, noin niinkun tilastojen valossa, että onko amerikkalaiset kokonaisuudessaan koskaan olleet niin tolkuttoman rikkaita, niin kuin yleisesti koko maana. Mutta varallisuutta on kyllä kertynyt tietyille ihmisille. Muutama kymmenen vuotta sitten amerikkalainen saavutettavissa oleva unelma oli omakotitalo, autoja, kaksi lasta ja koira. Ja se oli saavutettavissa. Nyt kalliiden koulutusmaksujen, vaikeuden löytää koulutusta vastaavaa työtä, asuntojen kallistumisen, yksinhuoltajuuden ym. syiden vuoksi, tuo unelma ei olekaan ihan saavutettavissa kaikille (eikä se toki koskaan ole ollut kaikkien ulottuvilla), ja miten keskiluokkakin vain kurjistuu koko ajan ja tämä unelma karkaa heidänkin käsistään. Sitä aina kuulee puhuttavan ruokakupongeista ja sosiaaliturvasta (joka ei täällä kovin kummoinen ole), ja toisaalta rikkaimmasta 2 prosentista, joka nykyään on vain yksi prosentti, joka rahoittaa poliittisia kampanjoita omat persaukset turvatakseen. Puhutaan rikkaista ja köyhistä, mutta on jotenkin kamalan vaikea hahmottaa, mikä täällä on se rikas ja köyhä. Kunnes katsoin tämän videon ja kyllä suu loksahti auki. Tässä on siis selitettynä, miten tämä maa on oikeasti jakautunut:

Rahan jakautuminen USA:ssa

Etunimen käyttö puhutellessa ja henkilökohtaisia tietoja

Kuten aiemmin on tullut joskus kirjoitettua, täällä tervehdyksen perään tulee usein se "how are you", joka on enemmänkin siis sen tervehdyksen jatko kuin oikea kysymys. Sen lisäksihän sitten tuttuja (tai aiemmin tavattuja) henkilöitä tervehditään aina etunimellä (tai jotain myös sukunimellä, esim. oppilaille opettajat ovat yleensä Mrs/Mr jotain). Eli siis töissä aamulla, kun tavataan tai nähdään ensimmäistä kertaa vaikka kahvijonossa, niin koko rimpsu menee siis, että: "Hi Jason! How are you?" Ja arvatkaa, jos sen how are you -osion kanssa kesti aikansa, että kuinka kauan tämän tavan oppimiseen menee aikaa. Lähinnä huomaan tervehtiväni ihmisiä toivottamalla hyvät huomenet tai sanomalla vain "Hi", tai sitten sen venyttävän "Hiii-i", kun en millään saa mieleeni kyseisen henkilön nimeä. Noloa. 

Toinen, huomattavasti helpompi, tapa on se, että jos törmätään päivän aikana uudestaan saman henkilön kanssa, niin sitten taas tervehditään. Suomessahan usein on aamulla tervehditty ja sillä selvä ja sitten hyvä jos nyökätään, mutta täällä hihkaistaan se "hi" ja mielellään siis se nimi perään joka kerta. Kerran yritin selittää suomalaista käytäntöä yhdelle (eurooppalaiselle) työkaverilleni, mutta hän totesi päätä puristellen, että eikös se sellainen tervehtimättä jättäminen ole aika töykeetä. 

Kun tähän liitetään tää amerikkalaisten ystävällisyys (joka on joskus silmänlumetta) ja yhteisöllisyys, niin kielenkäyttö ja muutkin on kaikki vähän erilaista kuin Suomessa. Kaikki nyt tietää paikallisen small talkin ja toki se on melko helppo oppia. Rupatellaan niitä näitä, mutta ei tietenkään politiikasta ja uskonnosta (vaikka tänä vuonna näyttää olevan semisti hyväksyttävää jutella eräästä presidenttiehdokkaasta). Yksi juttu on sitten taas esimerkiksi henkilöesittelyt lehdissä, koulun lehdessä, uuden opettajan tavatessa ja muistokirjoituksissa. Niissä kaikissa kerrotaan aina myös henkilökohtaisesta elämästä, ei ainoastaan työhön tai kyseiseen aiheeseen liittyvästä. Niinpä sitä tekin tiedän, että teinin middle schoolin enkunopettaja tykkäsi käydä Disneylandissa aina kuin mahdollista, viime vuoden enkun ope oli opettanut kahtena kesänä englantia Afrikassa, eräällä toisella opettajalla on kaksi alakoululaista lasta ja viime vuoden historian opettaja on auttanut kymmeniä startuppeja think tankissaan (lue: tilillä on riittävästi rahaa, että voi nyt käyttää päivänsä opettamiseen). Kai tämä kytkeytyy tiiviisti tähän yhteisöllisyyteen ja sitä kautta ovat paremmin tuttuja ja tuntuvat kuuluvan samaan yhteisöön kuin muut samalla alueella asuvat, vaikkei oikeasti kauheasti tunnetakaan. En siis oikeastaan yhtään ihmettele, miten täällä useilla on Facebookissa täysin julkiset profiilit, tai miksi tällä alueella ja tässä maassa on ylipäätään syntynyt niin moni noista sosiaalisen media palveluista. Nää ihmiset nyt vaan on oppineet olemaan tällaisia avoimia ja sosiaalisia.

Lehtitilauksista

Asuminen vieraassa maassa toki on helpompaa, kun yrittää vähän pysytellä kärryillä siitä, että mitä maassa tapahtuu. Päivittäisiä uutisia seuraan pitkälti paikallislehtien ja esim. New York Timesin nettisivujen kautta tai Facebookin kautta. Ainakin New York Times ja paikallinen San Jose Mercury News julkaisee suhteellisen paljon uutisiaan linkkaamalla niitä Facebook-sivulleen. Joskus melkein tuntuu, ettei omassa feedissä näykään muuta kuin ensin mainitun lehden uutisia. Vielä paikallisempia uutisia saa todellisen paikallislehden päivittäisestä sähköpostikoosteesta, joka on tullut tilattua omaan meiliin. Aiemmin tuli napattua lehden paperiversio lehtiboksesista. Siis niistä sellaisista laatikoista, mitä leffoissakin näkee, joihin voi laittaa kolikon tai ilmaislehden voi vaan napata, mutta harvemmin sitä ehti illalla lukea, eikä kyseisestä lehdestä taida enää paperiversiota ollakaan.

Teini tarvitsi joskus reilut kolmisen vuotta sitten johonkin kouluprojektiinsa jonkun aikakauslehden ja sellainen piti käydä ostamassa. Yritä sitä sitten kaupasta valita joku, kun ei tiedä niistä mitään. Toki parin lehden kannen perusteella jo voi sanoa, että niiden juttujen totuusarvo lienee lähempänä nollaa. Jos näiden lehtien kansien perusteella pitäisi sanoa, että montako kertaa vaikka Englannin prinssi puolisoineen on ollut raskaana ja odottanut kaksosia, niin ei varmaan molemman käden sormet riittäisi laskemiseen. Erityisen suosittua näyttää olevan myös politiikkojen ja näyttelijöiden mustamaalaaminen, eräskin naispuolinen presidenttiehdokas on tainnut syyllistyä kaikkiin mahdollisiin rikoksiin ja on vielä vakavasti sairaskin, joka kuukausi vissiin eri sairaus vaan. 

Siinä siis lehtihyllyjä katsellessa totesin, että yhden lehden irtomyyntihinta näyttää olevan melkein sama kuin joskus esim. Grouponin kautta tulleiden lehtitilaustarjousten. Joten jossain välissä päätin sitten napata tarjouksen, jolla sai tilattua kahden lehden vuosikerrat yhteensä kympillä vuosi. Eikä se tainnut mikään erityisen loistava tarjous olla, koska tilauksen loputtua tulee jatkuvasti mainoksia, kuinka juuri mä voisin nyt tilata kyseisen 80 dollarin vuosikerran vaan 7-8 dollarilla, vähän kirjeestä riippuen. Mutta on sitten tullut kokeiltua jotain muuta lehteä vuorostaan, kun ainakin nämä muotiin ym. hömppään perustuvat lehdet näyttää olevan enemmänkin mainoksia kuin luettavia juttuja – joka tietty selittää halvan tilaushinnan. 

Joskus on tullut täyteltyä jotain kyselyjä (vähän niinkuin Suomen gallupin tyyppisiä verkkokyselyitä) yhdessä palvelussa. Niistä saa sinne kyselytilille kerrytettyä saldoa, jota sitten voi käyttää esim. lehtitilauksiin. Eli ainakin noi meidän vähemmän hömppätilaukset on otettu sitä kautta ns. ilmaiseksi. Teininkin pitäisi välillä lukea vähän asiapitoisempia artikkeleita enkun hiomiseen, joten on tykännyt lukea jotain juttuja esim. Popular Mechanics -lehdestä (se ei ehkä justiinsa siitä syystä sattunut olemaan lehtipinossa, kun kuvaa räpsäisin). Mitään suosikkilehteä en hömppälehdistä ole itse vielä löytänyt, mutta kyllähän näitä tietty on kiva työpäivän päätteeksi vähän sohvalla selailla ja ihmetellä.

Vuokrasopimuksen uusimista

Taas on vuosi kulunut ja on aika uusia vuokrasopimusta. Täällähän vuokrasopimukset tehdään määräaikaisiksi (tai toistaiseksi jatkuvissa month-to-month -sopimuksissa on yleensä niin kova kk-vuokra, ettei sellaisen tekemisessä ole pidemmän päälle mitään järkeä). Ja meidän sopimus kestää siis tämän kuun loppuun. Ei haluttu puolison kanssa kiirehtiä vuokranantajan hätyyttelyä, ettei tarvi heti huhtikuun alusta maksaa korotettua vuokraa. No näillä vuokrilla sitä yrittää ketkutella, kun vaan pystyy... Viime vuonna vuokrankorotus oli n. 8 % ja sellaista pelättiin taaskin. On tässä kuultu kaikenlaisia tarinoita, ettei sopimusta edes ole uusittu, että voivat sitten pyytää seuraavalta 25 % suurempaa vuokraa. Toinen suosittu vaihtoehto on, että vuokranantaja laittaa asunnon myytiin, joten tervemenoa vuokralaiset. No pakko oli kuitenkin meili vuokraisännälle lähettää ja sanoa, että vielä haluttaisiin jatkaa tässä asumista. Ja niin toki halutaankin, koska teinin koulun takia pitää vielä vuosi asua tämän koulupiirin alueella.

Miten onnellinen sitä voikaan olla, kun vuokranantaja ehdottaa, että nostetaan vuokraa vain (jeps, vain) 100 $/kk, koska ollaan niin hyviä vuokralaisia. Ihan pimeetä. Kerroin lounastunnilla työkavereillekin, että vuokra nousee satasen kuussa ja sieltä tuli spontaanit kommentit, että sehän on tosi upeeta, että vaan niin vähän. Täällä oikeasti asumisen hinta alkaa mennä jo ihan överiksi, San Franciscossa ehkä vieläkin enemmän. Aiheesta on jatkuvasti lehdissäkin juttua, tässä muutama linkki ihmeteltäväksi (lue: kauhisteltavaksi):

Kauppalehden artikkeli

San Jose Mercury Newsin artikkeli

San Jose Mercury Newsin artikkeli asunnon ostamisesta

Tahoe: lunta ja lumiketjuja

Päästiin sitten tammikuun lopulla viimeinkin Tahoelle, mutta ei se reissu ihan putkeen mennyt. Yövyttiin matkan varrella pe-la välinen yö, koska Sacramenton kohdalla on aina ruuhkaa, eikä haluttu ajaa pimeällä vuorilla, jos keli ei ole kohdallaan. Aamulla aikaisin jatkettiin matkaa, mutta ruuhkaanhan me silloinkin jouduttiin. Vuorille päästessä monet laitteli autoon lumiketjuja ja kysyin puolisolta, että eikö meidänkin pitäisi. Puoliso vaan sanoi, että vaihdetaan vasta, kun on pakko. Lunta siinä vähän sateli, mutta tiet oli vielä suunnilleen sulat, mutta kun edellä ajavilla oli lumiketjuja, niin aika hitaastihan se jono liikkui. Sen verran aurinko lämmitti tietä, että ei sitten koskaan tullut sitä kohtaa, että pitäisi ketjut laittaa. Ja siinä on sitten miehet tarkistamassa, että ketjut on, eli siitä ei ilman ketjuja tosiaan pääse eteenpäin. Mutta ei hätää. Suunnilleen kaikki paikat siinä matkan varrella myy niitä ketjuja ja sitten siinä on vielä miehiä jonossa, jotka laittaa ne paikoilleen 20-30 dollarilla, jos ei itse halua sitä tehdä. Meillä oli itsellä kyllä jo omat ketjut hankittu, mutta koskaan aiemmin ei olla niitä täällä kuivuuden riivaamassa Kaliforniassa tarvittu.

No päästiin sitten Tahoelle ja hiihtolippuja ostamaan. Paitsi ettei ostettu. Nevadan puoleisessa rinteessä kun oli sähkökatko ja se oli suljettu ja Kalifornian puoleiseen rinteeseen lipunmyynti lopetettiin suunnilleen sillä sekunnilla, kun se oli niin täynnä. Ei siinä mitään, käytiin syömässä hyvää pizzaa, käveltiin ulkona, jotain shoppailtiinkin ja katseltiin presidentinvaaliväittelyä TV:stä. Aamulla sitten aikaisin ylös, että pääsee rinteeseen. Tai sitten ei. Olisihan sinne päässyt, mutta lunta tuli sen verran ja keli oli sellainen, ettei sinne kylään edes nähnyt pilvien takaa koko vuorta, että ei se mitään kovin hienoa se laskeminen olisi ollut. Ja arvattiin myös, että kotimatka tulisi kestämään ikuisuuden, jos vasta iltapäivällä lähdettäisiin ajamaan. Käytiin sitten vielä lumisateessa kävelyllä ja tavarat autoon, lumiketjut alle (lunta oli tullut yön aikana reilut 10 cm ja tiet oli ihan valkoisenaan) ja menoksi. Paitsi ettei kuitenkaan. Siis lähdettiin kyllä ja ensimmäiset kaksi mailia menikin ihan kivasti, mutta seuraavaa kahta tuntia ei kyllä kauheasti menty mihinkään. Seuraavaan 8 mailiin kun meni kaksi tuntia, pääsääntöisesti autojonon ollessa ihan pysähtyneenä suuren osan ajasta. Ja selvisi se syykin, että miksei puoliso ollut halunnut niitä lumiketjuja alle edellisenä päivänä laittaa. Se autohan täristää niiden kanssa ihan tolkuttomasti ja todellakaan ei voi ajaa yli 25 mailia tunnissa (n. 40 km/h). Jos sitäkään. Onneksi aurinko tuli esiin ja ketjut sai poistaa ja taas lähti jono vetämään. Jo oli aikakin. Sanonpahan vaan, että kun olet n. 2 km:n korkeudessa ja nestettä pitäis juoda säännöllisesti, ettei tule päänsärkyä ja sitten olet jumissa autossa pari tuntia, että siinä saattaa alkaa olla vähän epämiellyttävät fiilikset jossain vaiheessa. No, jono siis alkoi vetää ja matka alkoi sujua oikein reippaasti, vaikka vähän vielä lunta satelikin, mutta aura-autot hoitivat hommansa ja aurinko loput (illalla oli kuulemma taas teitä ollut suljettunakin jonkun aikaa). Kaikkinensa siihen noin neljän tunnin matkaan meni kahdeksan tuntia.

Niistä lumiketjuista vielä. Ne on siis tietyissä olosuhteissa pakolliset, paitsi nelivetoisilla autoilla. Eikä niitä tarvi siis laittaa kuin vetävien pyöriin. Ne laitetaan siihen renkaiden eteen, ajetaan auto siihen päälle ja kiristetään. Mies vakuutti, että on 5 minuutin homma, mutta kyllä siinä sähläyksessä taisi vartti mennä. Meillä on niihin myös sellaiset jotkut toiset kiristimet, jotka sitten viritetään siitä renkaan päältä, jotta pysyvät varmemmin renkaassa. Kyllähän se vähän alkeelliselta talvirenkaisiin tuntuu, mutta jos niitä nyt tarvii kerran neljässä vuodessa kaksi tuntia, niin eihän sitä tietty mitään nastarenkaitakaan sellaisen vuoksi vaihdella.

No joka tapauksessa tuli käytyä Tahoella ja istuttua autossa. Positiivista on tietty se, että siellä on lunta, joka tarkoittaa juomavettä kuivaan Kaliforniaan. Alla vielä tuon viikonlopun tunnelmia kuvina. 

Siinä tuli siis talven jälkeen taas ihan täysi kevät vajaassa parissa tunnissa, kun päästiin vuorelta alas. Ja sitten tuli taas enemmänkin vettä. Ei mitään loistokkaita kännyräpsyjä, mutta viimeisessä kuvassa siis pilvet roikkuivat kummallisesti, osoittautui kunnon sateeksi.