Tätä varmaan nyt modernisti kutsuttais klikkiotsikoksi, mutta en oikein tiennyt, että miten muutenkaan tämän nimeäisi. Joten sanotaan nyt heti alkuun, että sellaisia suunnitelmia ei tällä hetkellä ole. Ja mitä pidempään täällä on, sitä vähemmän tällaisia suunnitelmia tulee edes mieleen.
Asutaan ja työskennellään hirveän kansainvälisessä ympäristössä, ja tänä kysymys tulee toki edelleen esille aina silloin tällöin, kun jutellaan, että miksi kukakin on täällä ja aikooko olla kauankin. Aiempi vastaukseni "en tiedä" on vaihtunut vastaukseen "ei ole kotimaahan paluu suunnitelmissa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu". Ollaan jo melkein siinä hilkulla, että vastaus olisi, että "tuskin". Mitä enemmän sitä kotiutuu, löytää omat kuvionsa, työn, ystävät, rutiinit, lempikampaajan, ravintolat, ja elämä ja suunnitelmat muutenkin menevät omalla painolla eteenpäin, sitä vähemmän sitä edes miettii ajatusta Suomeen palaamisesta. Toki työllisyystilanne näyttäisi olevan täällä omasta näkökulmasta nyt parempi ja sekin vaikuttaa. Toki sitä kaipaa ihmisiä Suomesta, mutta siinä se melko pitkälti tällä hetkellä onkin. Ja ehkä pitääkin olla, että kykenee elämään sitä jokapäiväistä elämää, tekemään suunnitelmia ja ottamaan kaiken irti arjesta ja juhlasta. Teini on kovin vakuuttunut, että täällä hän nyt on ja tänne hän jää. Onhan hänellä toki eri näkökulma täällä asumiseen, integroituminen lapsena on helpompaa kuin aikuisena.
Mua haastateltiin yhteen ulkosuomalaisia naisia käsittelevään tutkimukseen viime syksynä. Siinä tuli vahvasti esille myös paluusuunnitelmat, suhde Suomeen ja muut. Silloin otin esille sen – jota nyt tietty mietin, että kannattaisiko tästä nyt kirjoittaa ollenkaan – että koko ajan on vain enemmän ja enemmän sellainen olo, että se kotimaa ei ole sellainen maa, josta nelisen vuotta sitten lähdin. Toki yhtä hyvä näkökulma voi olla, että itse en ole enää se sama henkilö, joka silloin sieltä pois muutti. Tai sitten se kotimaa vaan näyttäytyy kovin erilaiselta lehtijuttujen, nettisivujen, sosiaalisen mediaan ja ajankohtaisohjelmien kautta kuin mitä se itse todellisuus on. Ja todellakin tarkoitan tässä sitä vihapuhetta, ei-suomalaisen-näköisille huutelua, ennakkoluuloja ja rasismia, millä nimellä sitä kukakin haluaa kutsua. Ihan käsittämättömältä tuntuu, että se mikä on tällä hetkellä mun arkipäivää ja rikkaus, monikulttuurisuus, on Suomessa nyt se, josta pitää päästä eroon. Ja se, että suvaitsevaista henkilöä tarkoittava termi on nykyään haukkumasana! Meidän teini ei kauheasti seuraa mitään Suomen medioita, mutta näkee joskus jotain juttuja mitä mä lueskelen tai selailen ja aina se ihmettelee, että miten ihmiset voi sanoa jotain noin rasistista. Anteeksi, siis maahanmuuttokriittistä, kuten kait nykyisin sanottaisiin. Eipä näytä kauhean houkuttelevalta paluupaikalta siitä näkökulmasta.
Toisaalta voihan kaikki näyttää täältä käsin täysin erilaiselta kuin paikan päältä. Eihän mediaan antama kuva tästä paikallisesta liikemies-presidenttiehdokkaastakaan pidä paikkansa kaikkialla. En ole tavannut yhtään herran kannattajaa täällä, päinvastoin, eikä missään auton bumber stickerissäkään ole lukenut miehen nimeä (kuten aiemmin todettua, niin toisen puolueiden ehdokkaiden tarroja kyllä näkyy). Eikä täällä ole ollut kauheasti mitään miehen kannattajien tilaisuuksiakaan. Mutta tilanne saattaa olla ihan eri jossain toisessa osavaltiossa, josta työt ovat karanneet toisiin maihin. Asiat ei aina ole siten, miltä ne näyttää.
Otsikkoon palatakseni, mitään sen kummempia suunnitelmia ei siis ole. Mutta never say never.
