Kohtalokkaan korkeat vaatimukset

Aiemmin syksyllä Sophomore (10. luokan) vanhempainverkoston sähköpostilistalla käytiin aktiivista ja kiivasta keskustelua koulun läksyjen määrästä, vaatimuksista ja mm. matematiikan opetuksesta. Päässäni on siitä asti pyörinyt teksti etuoikeutettujen amerikkalaisten lasten haasteista, vanhempien ja yhteisön paineista ja vaatimuksista, vertaispaineesta ja kovasta tarpeesta päästä eliittiyliopistoon. Suorittamisesta: enemmän, paremmin, korkeammalle ja nopeammin. Olen myös lukenut aiheesta melkoisesti sillä tämä suoritusyhteiskunta on tällaiselle suomalaisessa / eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneelle melko vierasta. Tämä teksti ei kuitenkaan ole nyt se päässäni pyörinyt teksti.

Tällä viikolla vilkaisin töissä tauolla omaa sähköpostiani kännykällä. 60 uutta viestiä. Yksi niistä koulupiirin koulutusjohtajalta kertoen, että lapseni high schoolin oppilas oli tehnyt edellisenä yönä itsemurhan. Loput 59 viestiä oli vanhempainverkoston viestejä, paniikkia, hätää, vihaa, katkeruutta, koulun vaatimustason haukkumista ym. Vanhempien suunnatonta hätää lastensa puolesta. Se sama keskustelu kuin aiemmin syksyllä, mutta nyt moninkertaisena. Miksi? Reilut pari viikkoa sitten samaan valitettavaan ratkaisuun päätyi koulusta aiemmin valmistunut opiskelija. Viisi vuotta sitten viisi koulun oppilasta teki itsemurhan hyvin lyhyen ajan sisällä. Kaikki pelkäävät, että samanlainen itsemurhien suma on nyt jälleen alkamassa ja näitä on tulossa lisää.

Tämä tapaus ei kosketa meitä henkilökohtaisesti, mutta tunnemme ihmisiä, joita se koskettaa lähemmin. Tänään olimme koululla orkesterin ja kahden vierailevan orkesterin konsertissa. Teinin koulun orkesterin jäsenillä kaikilla oli punainen nauha ranteessaan. Orkesterin opettaja kertoi, miten on ollut hienoa kokoontua orkesterin tunneille ja vain soittamaan hienoa musiikkia ja antaa parantumisprosessin alkaa. Konsertissa esitetty Bernsteinin Simple Song (from Mass) tuntui eräänlaiselta muistokonsertin osalta ja se tunne oli aistittavissa.

Tällä alueella tuntuu erityisesti korostuvan kouluissa se, että on oltava parempi kuin muut, suoritettava korkeamman tason Honors- ja AP (Advanced Placement) -kursseja enemmän, oltava hyvä puhuja ja osoitettava se olemalla osa esimerkiksi oppilaskuntaa, on oltava urheilujoukkueissa, suoritettava satoja tunteja vapaaehtoistyötunteja osoittaakseen olevansa tärkeä osa yhteisöä jne. jne. Ja ne kaikki siksi, että olisi kaikkein parhaimmat mahdollisuudet päästä niihin parhaimpiin Ivy league -yliopistoihin. Vanhemmat vierittävät suuren osan syystä helposti kouluille, läksyjen määrä on suuri, koulussa on kova kilpailuhenki ja se voi jollekin olla kuin painekattila, jossa paine vaan kasaantuu ja kasaantuu. Aiemmat opiskelijat kuulemma kertovat, että college-opiskelu on itse asiassa helppoa high schoolin jälkeen. Koulussa muistetaan aina kertoa, että suurin osa paineesta on vertaispainetta toisten opiskelijoiden taholta. Jotkut syyttävät koko yhteisöä, miten korkeastikoulutetut, menestyneet vanhemmat vaativat lapsiltaan paljon ja haluavat näille etuoikeutetun ja vielä paremman koulutuksen, mahdollisuuden ja tulevaisuuden kuin mitä itselleen. Osa vanhemmista taas ei suostu myöntämään, että paine menestykseen tulee myös heiltä. Alueella on myös paljon aasialaisia, joille pääseminen hyvään amerikkalaiseen kouluun, hyvä koulutus ja suorittaminen ovat tärkeitä. He tekisivät mitä tahansa lastensa puolesta, jotta he saavat hyvät mahdollisuudet tähän kaikkeen. Syksyisen sähköpostikeskustelun perusteella mm. jopa maksavat kymmeniätuhansia dollareita vuodessa tutorista tai yksityis-/ryhmätunneista, joihin opiskelijat menevät koulun jälkeen useammaksi tunniksi tekemään läksyjä ja opiskelemaan ja kertaamaan koulussa opittua. Tämä osittain siksi, että kuulemma aasialaistaustaisilta vaaditaan huippukouluihin jopa yli sata pistettä enemmän SAT- tai ACT-testien tuloksissa (valtakunnalliset testit, joista saa pistemäärän, yksi collegejen ja yliopistojen pääsykriteereistä). Tämä siksi, että muuten collegeissa ja yliopistoissa olisi koulujen itsensäkin mielestä liian vahva aasialaisopiskelijoiden määrä ja koulut haluavat monikulttuurisemman opiskelijayhteisön. Jotkut lapset eivät pääse enää edes middle school -iässä (yläkoulu) iltaisin tai viikonloppuisin kavereilleen leikkitreffeille tai hengaamaan, koska koulun jälkeen on sitten ne muut harrastukset, soittotunnit, koulun ulkopuoliset orkesterit, bändit ym., joilla kerätään kokemusta ja harrastuskokemusta kirjoitettavaksi collegen hakuvaiheessa kirjoitettavaan esseeseen.

Se kaikki puhe siitä, että amerikkalaiset koulut ovat huonoja ja oppilaat eivät opi niissä mitään, ei koske tätä Piilaakson aluetta pätkääkään. Tässä maassa on koko maailman parhaimpia yliopistoja ja jostainhan ne saavat ne huippuopiskelijansa. Ja juuri näistä tämän alueen kouluistakin osa opiskelijoista pääsee myös juuri niihin yliopistoihin. Suurempi osa toki vielä haaveilee pääsevänsä niihin, Harvard, Yale, MIT ovat monen oppilaan (ja varmasti vielä useamman vanhemman) haaveissa. Jokin tällä alueella on kuitenkin mennyt jo pahasti vinoon, vaikka kaikilla mittareilla ja testeillä mitaten tällä alueella on suoritustasoltaan paremmat oppilaat kuin 99 %:ssa koko Yhdysvaltoja. Eräs äiti totesi viestissään tällä viikolla, että kaikki toki haluamme lapsillemme parhaan mahdollisen tulevaisuuden, parhaat mahdolliset vaihtoehdot, parhaan mahdollisen koulutuksen, pääsyn hyvään yliopistoon, mutta jos lapsemme tappavat itsensä, kun näiden vaatimusten saavuttaminen on yksinkertaisesti liikaa, olemme menneet metsään ja pahasti. Kukaan toki ei tiedä, eikä voi koskaan tietääkään, mikä on näiden ikävien tapahtumien taustalla. Mielenterveysongelmista puhutaan hyvin vähän ja ne tuntuvat edelleen olevan vähän liikaa yksilöä leimaavia. Vaikka toki 5 vuotta sitten tapahtuneiden tapahtumien jälkeen on kuulemma menty suuria edistysaskelia tässäkin eteenpäin. Mielenterveysongelmat ja niiden hoitaminen eivät enää ole niin hävettäviä asioita (no, kuka niistä nyt missään torilla kauheasti kuitenkin huutelisi). Varsinkin tällaisia sarjaitsemurhia laukaisevia tekijöitä on täällä kovasti tutkittu, erilaisia palveluja niin koulussa kuin sen ulkopuolella on aloitettu. Osa jopa ihan oppilaiden omasta aloitteesta ja oppilasvetoisesti, osa sitten ammatillisissa tiimeissä. Koulupiirillä on sääntö kuinka paljon läksyjä voi olla viikoittain. Tämä viikkotuntimäärä tosin koskee vain normaalikursseja, eli näillä edistyneemmillä kursseilla on selkeästi enemmän tehtävää. Koulun puolesta on tehty kovasti töitä sen eteen, että oppilaat eivät ottaisi liian vaativia kursseja tai kurssimäärää. Kuulemma tapauksia kuitenkin on, jossa oppilaalla on jopa 5 lukuvuoden kestävää AP-kurssia, joka on siis oikeasti aivan kohtuuton ja työmäärältään hirmuinen lasti kursseja.

Erilaisten palvelujen ja tukitoimien lisäksi yhteisön merkitys ja yhteenkuuluvuus on ihan omaa luokkaansa. Junan tasoristeyksissä on jo nyt ollut ratavahteja, joiden tehtävänä on estää itsemurhia ja ohjata mahdollisia itsemurhakandidaatteja siten avun piiriin. Nyt turvatasoa on nostettu ja osan päivästä risteyksiä valvoo poliisit. Tänään radan yli ajaessamme näin poliisiauton valojen vilkkuvan ja pelästyin jo, että joko taas, mutta kyseessä oli risteystä vahtiva poliisi. Koululla on järjestetty paneelitilaisuus, jossa on ollut niin koulun, koulupiirin kuin terveydenhuollon edustajia ja vanhempainverkosto on saanut keskeisimmistä käsitellyistä asioista koosteen, jos ei itse päässyt paikalle. Aktiiviset vanhemmat ovat kasanneet ruokapiirin, jossa on jaettu vuoroja, kuka vie ja mitä ruokaa menehtyneen lapsen perheelle (täällä hyvin tavallinen auttamistapa, kun perheessä on esimerkiksi vakava onnettomuus, sairaus tai kuolemantapaus), opettajille on järjetetty kahvitukset ja huomenna oppilaille on luvassa mahdollisuus ylimääräiseen tukeen koululla, mutta myös kaakaota ja välipalaa vanhempien toimesta. Yhteisö näyttää, että olemme yhdessä voimavara ja me voimme tehdä yhdessä asioille jotain. Varmasti useampia keskustelutilaisuuksia mm. vaatimuksista, koulun osuudesta, läksyistä ja AP-kurssien sallituista määristä on tulossa lähiviikkojen aikana.

Emme henkilökohtaisesti tunteneet perhettä ja toivon, etten kirjoituksella loukkaa ketään, joka henkilökohtaisesti nämä perheet tuntee. Tähän "lisää kursseja, vaikeampia kursseja, hyviä arvosanoja, riittävästi muita meriittejä" -vouhotukseen on liian helppo lähteä itsekin mukaan. Olemme itse olleet tyytyväisiä koulun antamaan opetukseen ja työrauhaan, olen itse rohkaissut lastani ottamaan niitä helpomman tason kurssejakin, vaikka "kaikki muut" ovat niillä vaikeammilla kursseilla. Olen pyrkinyt katsomaan, että vain aiheissa, jotka lastani kiinnostavat, on hänellä mahdollisuus ottaa korkeamman tason kurssi. Tällä hetkellä tämä tarkoittaa matematiikan kursseista sitä toiseksi ylimmän linjan kurssia. Olen yrittänyt sanoa, että vaihtoehtoja opiskeluun on useita, eikä mitään pakottavaa tarvetta ole pyrkiä mihinkään huippuyliopistoon. Olen jopa puolileikilläni ehdottanut meribiologin uraa, joka poikkeaa niin paljon kaikesta korkeisiin suorituksiin ja innovaatioihin keskittyvästä IT-alasta. Olen purrut kieltäni, kun olen meinannut ihmetellä, että miksi jotain kokeesta on arvosanaksi tullut "vain" B. Myönnän, että aina en ole kuitenkaan ehtinyt puremaan sitä kieltä riittävän nopeasti. Se "straight A student", kun iskostuu liian hyvin täällä siksi ainoaksi oikeaksi tavoiteltavaksi arvosanaksi. Olen yrittänyt tehtä monta asiaa ja monessa varmaan epäonnistunutkin, yritän kuitenkin edelleen hillitä kouluun käytettävää työmäärää ja aikaa, vaikka vanhempaintapaamisissa se tarkoittaakin aina sitä, että vastailen muille vanhemmille, että "ei, minun lapseni ei ole missään koulun urheilujoukkueessa", "ei minun lapsellani ei ole vielä yhtään Honors-kurssia" jne. Kilpailu on kova ja sitä on vain tiedettävä mihin sarjaan asettuu. Onneksi teinin kaveripiiri koostuu muista teineistä, jotka eivät jatkuvasti stressaa arvosanoista ja tulevasta yliopistosta. Tosin ei heillä arvosanojen perusteella ole mitään, mistä ollakaan huolissaan. Mutta ainakaan se huoli ei ole puheissa se pääaihe. Silti sitä on itse varsinkin nyt vähän huolissaan, että onko tämä se omalle lapselle paras kasvuympäristö ja oikeasti paras vaihtoehto ja pystyykö teini ymmärtämään ja luovimaan muiden vaatimusten keskellä, että mikä on oikeasti hyvää ja järkevää. Sitä kuitenkin itsekin haluaa tarjota lapselleen ne parhaat vaihtoehdot elämälle. Ne kun eivät toivottavasti kuitenkaan oikeasti riipu suoritettujen kurssien tasosta ja määrästä.

Artikkeleita etuoikeutettujen lasten pahoinvoinnista ja siitä, onko Ivy league -yliopistot kuitenkaan hyviä vai enemmänkin kuin Poison ivy (myrkkysumakki) on mm.:
http://www.newyorker.com/magazine/2014/09/01/poison-ivy
http://www.nytimes.com/2012/08/05/opinion/sunday/raising-successful-children.html?pagewanted=all
http://madelinelevine.com/psyccritiques-review/

(Olen tähän asti pyrkinyt välttämään, ettei blogissa kerrota ihan suoraan asuinaluettamme ja siten suoraan meidän perheeseenkään. On ne kyllä täältä jo hyvin pystynyt aiemminkin arvaamaan ja haarukoimaan. Googlauksella nämä tarinat voi helposti yhdistää jo tiettyyn kouluunkin. Tämä teksti nyt oli kuitenkin vain kirjoitettava.)

Hyvää Halloweenia!

Kauan se kesti, mutta nyt on meidän perheessäkin ensimmäinen kurpitsa kaiverrettu. Viime vuonna kyllä jo ostettiin sellainen halpis-kaiverrussetti, mutta kuviteltiin että siinä kurpitsan kovertamisessa on ihan järjetön työ ja sitten ei edes yritetty. Tänä vuonna puoliso oli sitä mieltä, että kyllä nyt on jo aika kurpitsan kaiverrustakin yrittää. Halusin sellaisen Jack Skellington (Painajainen ennen joulua  -leffasta) kurpitsan, kun olen niitä parina vuonna muualla ihaillut. Löysin hymyilevän Jackin mallin ja näin ekakertalaisena sanoisin, että puoliso sai aikaan erittäin hyvän lopputuloksen.

Skellington kurpitsa
Kuvan laatu ei ole kyllä kaikkein paras, kun on otettu pimeällä kännykällä

Muutenkin jotain koristeita on tähänkin juhlaan tullut ostettua. En ihan kauheasti ole vielä tottunut / tykkää näistä pelottelupelottelu -jutuista ja luurangoista, joten meillä on enemmänkin tällaista sadonkorjuu-meininkiä ja kilttejä noitia ja kurpitsoita. Toi "noita"pöytäliina on ollut pöydällä jo varmaan kuukauden ja halloween-valot ripustettiin ikkunaan kanssa jo hyvissä ajoin.

Hah, tämäkin kuva on näköjään ihan vino. Ja jos oikein kurkkii, niin voi nähdä, että pöydällä on boksi Pandan lakua

Tämän vuoden halloween vietetään varmaan vähän eri tavalla kuin aiemmat. Tänään nimittäin on satanut aika reippaasti (vihdoinkin!!), enkä tiedä, onko kukaan meistä halukas lähtemään kiertelemään ja katselemaan muiden koristeita näillä keleillä. Suurimmassa osassa talojahan koristeet on ollut jo jopa viikkoja, joten niitä on kyllä tullut jo aikalailla nähtyäkin. Joku koulun tapahtumakin teinillä sattuu olemaan tänään illalla, joten ehkä me ihaillaan vaan meidän hienoa kaiverrettua kurpitsaa kotona. Ja itse olen hillunut halloween asu päällä jo tänään töissä ja pessyt meikit ja hiusvärit jo pois kotiin tultuani. Tämä 80's punk rocker äiti sai työporukan Halloween-juhlien Paras asu -äänestyksessä jaetun toisen sijan. Jee!! Ja pois ne meikit piti pestä, kun piti tänään poikkeuksellisesti sateen vuoksi hakea teini koulusta ja tuo antoi ymmärtää, että sen näköisenä kun aamulla ovesta ulos lähdin ei olis mitään asiaa tulla hakemaan häntä koulusta. Teiniys, oi teiniys.. ;)

Hyvää Halloweenia!

Hammaslääkärissä

Piti tässä noin kuukausi sitten ottaa itseä niskasta kiinni ja varata aika hammaslääkärin tarkastuskäynnille. Kävimme koko perhe hammaslääkärissä juuri ennen tänne lähtöä 2,5 vuotta sitten ja ajattelin, että nyt olisi vihdoin aika sille Suomessa annetulle suositukselle, eli joka toinen vuosi tehtävälle hammastarkastukselle. Viime syksynä puolison vaihdettua työpaikkaa piti valita myös vakuutukset ja olimme valinneet hammaslääkärivakuutuksista vain jonkun, jossa saa valita itse hammaslääkärinsä. Eipä niitä vaihtoehtojakaan tainnut olla kuin kolme yhteensä, mistä valita, joten oli vähän niinkun arvalla heitetty niistä kahdesta, joissa on vapaammat kädet valita itse hammaslääkärinsä.

Olimme saaneet tiedon, että tällä alueella on itse asiassa yksi suomalainen hammaslääkäri ja päätimme varata ajan hänelle. Onhan se nyt helpompi antaa jonkun sorkkia hampaita, kun tulet varmasti ymmärretyksi ja saat varmasti sen haluamasi puudutuspiikin, jos jotain pitää tehdä. (Tosin hammaslääkäri kertoi, että täällä aina porattaessa jne. annetaan se puudutuspiikki, oli sitten hammaslääkäri kuka tahansa.) Ja mikä parasta ajan sai myös lauantaille, niin ei tarvinnut säätää koulu- ja työaikataulujen takia yhtään.

Puolisolla kuulemma oli jotain reiän alkuja, jotka täällä kyllä paikallinen lääkäri paikkaisi heti, Suomessa tällaisia voidaan aikuisilla seurailla vuosiakin. Ei siis nyt paikattu. Joku paikallinen lääkäri kuulemma haluaisi varmaan yhteen minun hampaaseeni laittaa hammaskruunun, jotta se mikrohalkeama peittyisi. Ei kuulemma välttämättä tarvetta tällaiseen ole. Teinin hampaat nyt kuitenkin pitäisi oikoa. Ei ne mitenkään sikin sokin suussa ole, mutta ehkä joku niistä hieman enemmän limittäin kuin joku toinen. Täällä on totuttu suoraan hammasriviin ja valkoisiin hampaisiin, joten oikojahammaslääkärille meno on tässä lähiaikoina sitten ilmeisesti edessä. Suomessa kun tällaisiin esteettisiin seikkoihin ei kiinnitetä niin paljon huomioita. Onhan se toki ihan selvääkin, että julkisen hammashoidon tehtävä ei ole tuottaa täysin suoria hammasrivejä. Ennemminkin sellaisia, että purukalusto ajaa asiansa, eikä ole purentavirheitä. Ensi vuoden vakuutukseksi valitsimme sellaisen, joka korvaa hoitoa enemmän ilman omavastuuta, joten taidamme etsiä sen oikojan sitten ensi vuoden puolella.

Sen verran hammaslääkärin kanssa juttelin, että hammaslääkärin koulutus on suunnilleen samantyylistä täällä kuin Suomessakin. Eroavaisuuden kuitenkin hoitokäytännöille tekee raha. Täällä kun pääsääntöisesti kaikki hammashuolto on yksityistä ja kuulemma asiakkaiden vaihtuvuus on suurta, niin on taottava silloin kun rauta on kuuma. Eli siis ehdotettava ja teetettävä potilaalle kaikki mahdolliset hoidot, joista voi rahastaa, kun potilas on istunut tuoliin ja hampaat on tarkistettu. Me nyt kuitenkin päätimme toistaiseksi käyttää tätä suomalaista hammaslääkäriä ja seuraava hammastarkastus pitäisi sitten varata ensi keväälle. Hammastarkastus ja pienet toimenpiteet, kun hammaskivenpoisto kun täällä tulisi tehdä 6 kk välein. Jos kävisin tarkastuksessa kahden vuoden välein, niinkuin suomalainen hammaslääkärini Suomessa suositteli, niin täällä minun katsottaisiin silloin jo olevan kyseisen hammaslääkärin vastaanotolla jo kokonaan uusi potilas. Vakuutuskin yleisesti kattaa ainakin sen kaksi hammaslääkärivierailua vuodessa. Kyllä nyt varmaan hampaat kiittää näin tiheää hoitotahtia.

Työn merkitys identiteetille

Huh, ensimmäinen arkivapaa puoleen vuoteen. Lorvin sängyssä pitkään lueskellen kirjaa ja uutisia netistä. Ei olekaan tapahtunut ihan vähään aikaan. Viimeisen 6 kk olen tehnyt 5-päiväistä työviikkoa ja välillä pitempää päivää ja joku lauantaityöpäiväkin mahtui mukaan. Nyt on taas palattu tähän osa-aikaiseen työrytmiin ja viikossa on ainakin yksi ns. vapaapäiväkin. Kontraktorihommissa ei tosiaan koskaan tiedä, että kuinka kauan töitä riittää, vaikka kuinka hyvin työsi tekisitkin, niin kontraktorina työskentely ei koskaan ole mikään vakituinen homma ja töitä tehdään vähän niinkuin silloin, kun sitä on. Työt saattaa myös loppua ihan seinään milloin tahansa, mutta sen kanssa on elettävä.

Kaikki ekspattioppaat ja muut painottaa aina, että ulkomaille muuttavilla olisi hyvä olla suunnitelma siitä, mitä kaikki perheenjäsenet ulkomailla tekevät. Pelkkä kotonalorviminen kun saattaa oikeasti tuntua siltä, että seinät kaatuvat päälle, varsinkin vieraassa paikassa. Meillä tietty sinänsä hieman eri tilanne, että ei olla tultu tänne minkään ekspattityösopimuksen kautta, vaan on tehty tämä muille maille vierahille -päätös aikoinaan vähän eri lähtökohdista. Samantyyppiset ongelmat ja ilot sitä toki eteen tulee oli sitten minkälaisella työsopimuksella ulkomailla, voisin ainakin kuvitella. Vaikeinta se yleensä on sillä kotiinjäävällä puolisolla, sillä se töissäoleva aikuinen loksahtaa työnsä kautta siihen omaan lokeroonsa ja lasten kohdalla koulu ja siihen liittyvät asiat sitovat erittäin nopeasti rutiineihin, yhteiskuntaan ja kaveripiiriin.

Itselläni oli alkuun kaikenlaisia suunnitelmia A:sta Ö:hön. Alun kotona olemisesta, vapaaehtoistöiden tekemisestä ja opiskelusta onkin jonkin asteista kokemusta. Töihinmenoa tai töidentekemistä alkuun vähän arastelin, koska oma työhistoriani on niin kovin erilainen kuin tarpeet täällä. Kun kuitenkin tuli tarjous viime vuonna loppuvuodesta tästä nykyisestä hommasta, niin en kauheasti epäröinyt. Oli jo kaikki suurimmat juoksevat asiat hoidettu, jonkunlainen rutiini muodostunut perheelle ja itselläkin alkoi olla sellainen olo, että voisi tehdä jotain hyödyllistäkin.

Vaikka alkuun työ oli kovin osa-aikaista ja sitten vähän liiankin kokopäiväistä ;), niin on tämä kyllä ollut ihan nappijuttu jo sen oman paikan ja oman täkäläisen identiteetin rakentumisessa. Vaikka täällä siis on ihan normaalia vaimon olla myös kotona hoitamassa kotia ja perhettä tai työskennellä kotoa käsin. Töiden kautta aukeaa niin oma maailmansa, rutiinit, palkka, erilainen näkökulma yhteiskuntaan ja työkaverit. On taas paikka, mihin menet omana itsenäsi ja tutustut ihmisiin omana itsenäsi ja tuot mukanasi oman persoonasi ja oman osaamisesi. Et ole vaan jonkun äiti, jonkun vaimo tai joku suomalainen nainen. Isossa työyhteisössä ei tietenkään tutustu kaikkiin, mutta tutustuu kuitenkin ihan huipputyyppeihin, joiden kanssa on ihan huippukeskusteluja lounasaikaan. Oma työyhteisöni on vielä hyvin monikulttuurinen, joten ei ole sellainen olo yhtään, että "toi on se ulkomaalainen", vaan työyhteisöön loksahtaa kuin osasena palapeliin. Sen lisäksi, että tulee juteltua muidenkin kuin perheen ja satunnaisten tuttavien kanssa, tulee ihan sivulauseissa tietoa muista kulttuureista, tavoista, ihan hurjia juttuja, miten ihmiset ovat päätyneet juuri tänne ja tietoa ihmisten tavasta viettää elämää täällä ja muualla. Miten helpolta ja tasaiselta oma elämä näyttääkään irakilaisen tai kroatialaisen elämänkokemusten rinnalla tai miten samanlaiselta elämänarvot tuntuvatkaan skandinaavin kanssa. Tai miten ihan hauskan huippuystävän voi löytää brasilialaisesta kollegasta. Näiden ihmisten kanssa on naurettu, välillä kirottu elämää ja sen eteen tuomia kummallisuuksia ja sitten taas naurettu. On kutsuttu kylään, käyty 5-kymppisjuhlilla, kävelyillä ja ajeltu Thelmana ja Louisena avoautolla pitkin maantietä (ilman sitä loppukohtausta tietty, mutta huivit ja aurinkolasit päässä, huivit liehuen avoautossa ja lopuksi sitten ne selfiet).

Työpäivän päätteeksi on päivä täynnä kokemuksia ja kertomuksia itselläkin, kun on jotenkin selkeämmin se oma työidentiteetti ja oma paikkansa yhteisössä ja jaksaa kotonakin kuunnella muun perheen tarinoita enemmän koulusta ja töistä, kun on itselläkin niitä kokemuksia ja tarinoista, joista ammentaa.

Vaikka päiviin toki keksisi täällä täytettä muutenkin, on se tällaiselle suomalaiselle "työllä sinun pitää itsesi elättämän" helposti tylsistyvälle tyypille ollut kuitenkin yksi arkisen tavallinen asia olla ihan tavallinen työntekijä tässäkin maassa.

Ajokorttia hankkimassa

Meidän perheen teini on jo jokunen aika sitten ylittänyt maagisen 15,5 vuoden rajan. Täällä ajokortin siis voi saada 16-vuotiaana, mutta harjoittelun korttia varten voi aloittaa 6 kk aiemmin. Alle 18-vuotiaan ajokortin hankintaprosessi on vähän eri kuin 18 vuotta jo täyttäneen, mutta Suomeen verrattuna jokseensakin erilainen, ja halvempi, prosessi.

Ensimmäiseksi on läpäistävä DMV:n järjestämä kirjallinen testi. Alle 18-vuotiaan on ennen sitä suoritettava teoriakurssi, joka täällä yleisesti on nettikurssi. En jaksanut sen kummemmin selvitellä, joten kun näin Grouponissa jonkun firman tarjoavan kurssin 15 dollarilla tuossa jo vähän aiemmin, niin ostin sen pois. Teini kävi kurssin ja sen harjoituskokeen ja sai postitse todistuksen suorituksesta. Kyseinen paperi pitää olla, että pääsee sinne oikeaan kirjalliseen kokeeseen.

DMV on ehkä byrokraattisimpia paikkoja täällä, ja siellä jonot on yleensä pitkiä. Yritettiin varata DMV:lle aikaa teinin kirjalliseen kokeeseen, mutta seuraava vapaa aika olisi n. kuukauden päästä. Eli päätettiin mennä jonottamaan. Tuntihan siinä aina ihan kevyesti menee.. Sen jälkeen kun ite kokeessa n. 2,5 vuotta sitten kävin, koe on muuttunut tietokoneella tehtäväksi. Monivalintatesti se on edelleen. Mulla oli muistaakseni silloin 36 kysymystä, mutta teinillä oli joku teinin kysymyspatteristo eli 46 kysymystä. Valokuvauksen ja hyväksytysti läpimenneen testin jälkeen käteen tuli kasa paperia, eli harjoitteluajokortti.

Ennen kuin alle 18-vuotias rattiin oikeasti pääsee, pitää käydä autokoulussa 2 tunnin ajotunnilla. Sen jälkeen saa ajaa vanhemman (tai kenen tahansa yli 25-vuotiaan kanssa). Kortin saadakseen harjoitteluluvalla pitää olla ajanut 6 kk, 50 tuntia, joista 10 tuntia pimeällä, ja lisäksi 6 tuntia autokoulussa. Autokoulun tunnit on 2 h kerrallaan, n. 2 kk välein ja suosituksena, että omaa ajoharjoittelua välillä n. 15 tuntia. Autokoulun autossa opettajalla on oma jarrupolkimensa, mutta omaan autoon sellaista ei kuulu tai saakaan asentaa. Teini on ekan 2 tuntiaan ajanut ja saa nyt ajaa meidän valvonnassa.

Kustannuksia kortille tulee siis minimissään n. 400 taalaa. Autokoulujen hinnoissa voi olla hintaeroja, mutta otettiin toi teinin koulua lähin, joten perustan hinnan nyt siihen. Verkkokurssi siis maksoi 15$, DMV:n maksu 33$ (sis. kirjalliset ja ajokokeen/t) ja autokoulun peruspaketti 355 $. Auton vakuutusten hinta nousee tietty ihan pilviin, kun sen oikean kortin saa, mutta nyt harjoitteluluvalla vakuutusmaksu pysyy ihan normaalina. Jotain alennuksia myöhemmin vakuutusmaksusta saa, jos teinin kouluaineiden keskiarvo on 3 tai yli ja myös jos suorittaa teinin turvallisen ajon nettikurssin.

Eikun autolla ajelemaan nyt sitten vaan.