Työn merkitys identiteetille

Huh, ensimmäinen arkivapaa puoleen vuoteen. Lorvin sängyssä pitkään lueskellen kirjaa ja uutisia netistä. Ei olekaan tapahtunut ihan vähään aikaan. Viimeisen 6 kk olen tehnyt 5-päiväistä työviikkoa ja välillä pitempää päivää ja joku lauantaityöpäiväkin mahtui mukaan. Nyt on taas palattu tähän osa-aikaiseen työrytmiin ja viikossa on ainakin yksi ns. vapaapäiväkin. Kontraktorihommissa ei tosiaan koskaan tiedä, että kuinka kauan töitä riittää, vaikka kuinka hyvin työsi tekisitkin, niin kontraktorina työskentely ei koskaan ole mikään vakituinen homma ja töitä tehdään vähän niinkuin silloin, kun sitä on. Työt saattaa myös loppua ihan seinään milloin tahansa, mutta sen kanssa on elettävä.

Kaikki ekspattioppaat ja muut painottaa aina, että ulkomaille muuttavilla olisi hyvä olla suunnitelma siitä, mitä kaikki perheenjäsenet ulkomailla tekevät. Pelkkä kotonalorviminen kun saattaa oikeasti tuntua siltä, että seinät kaatuvat päälle, varsinkin vieraassa paikassa. Meillä tietty sinänsä hieman eri tilanne, että ei olla tultu tänne minkään ekspattityösopimuksen kautta, vaan on tehty tämä muille maille vierahille -päätös aikoinaan vähän eri lähtökohdista. Samantyyppiset ongelmat ja ilot sitä toki eteen tulee oli sitten minkälaisella työsopimuksella ulkomailla, voisin ainakin kuvitella. Vaikeinta se yleensä on sillä kotiinjäävällä puolisolla, sillä se töissäoleva aikuinen loksahtaa työnsä kautta siihen omaan lokeroonsa ja lasten kohdalla koulu ja siihen liittyvät asiat sitovat erittäin nopeasti rutiineihin, yhteiskuntaan ja kaveripiiriin.

Itselläni oli alkuun kaikenlaisia suunnitelmia A:sta Ö:hön. Alun kotona olemisesta, vapaaehtoistöiden tekemisestä ja opiskelusta onkin jonkin asteista kokemusta. Töihinmenoa tai töidentekemistä alkuun vähän arastelin, koska oma työhistoriani on niin kovin erilainen kuin tarpeet täällä. Kun kuitenkin tuli tarjous viime vuonna loppuvuodesta tästä nykyisestä hommasta, niin en kauheasti epäröinyt. Oli jo kaikki suurimmat juoksevat asiat hoidettu, jonkunlainen rutiini muodostunut perheelle ja itselläkin alkoi olla sellainen olo, että voisi tehdä jotain hyödyllistäkin.

Vaikka alkuun työ oli kovin osa-aikaista ja sitten vähän liiankin kokopäiväistä ;), niin on tämä kyllä ollut ihan nappijuttu jo sen oman paikan ja oman täkäläisen identiteetin rakentumisessa. Vaikka täällä siis on ihan normaalia vaimon olla myös kotona hoitamassa kotia ja perhettä tai työskennellä kotoa käsin. Töiden kautta aukeaa niin oma maailmansa, rutiinit, palkka, erilainen näkökulma yhteiskuntaan ja työkaverit. On taas paikka, mihin menet omana itsenäsi ja tutustut ihmisiin omana itsenäsi ja tuot mukanasi oman persoonasi ja oman osaamisesi. Et ole vaan jonkun äiti, jonkun vaimo tai joku suomalainen nainen. Isossa työyhteisössä ei tietenkään tutustu kaikkiin, mutta tutustuu kuitenkin ihan huipputyyppeihin, joiden kanssa on ihan huippukeskusteluja lounasaikaan. Oma työyhteisöni on vielä hyvin monikulttuurinen, joten ei ole sellainen olo yhtään, että "toi on se ulkomaalainen", vaan työyhteisöön loksahtaa kuin osasena palapeliin. Sen lisäksi, että tulee juteltua muidenkin kuin perheen ja satunnaisten tuttavien kanssa, tulee ihan sivulauseissa tietoa muista kulttuureista, tavoista, ihan hurjia juttuja, miten ihmiset ovat päätyneet juuri tänne ja tietoa ihmisten tavasta viettää elämää täällä ja muualla. Miten helpolta ja tasaiselta oma elämä näyttääkään irakilaisen tai kroatialaisen elämänkokemusten rinnalla tai miten samanlaiselta elämänarvot tuntuvatkaan skandinaavin kanssa. Tai miten ihan hauskan huippuystävän voi löytää brasilialaisesta kollegasta. Näiden ihmisten kanssa on naurettu, välillä kirottu elämää ja sen eteen tuomia kummallisuuksia ja sitten taas naurettu. On kutsuttu kylään, käyty 5-kymppisjuhlilla, kävelyillä ja ajeltu Thelmana ja Louisena avoautolla pitkin maantietä (ilman sitä loppukohtausta tietty, mutta huivit ja aurinkolasit päässä, huivit liehuen avoautossa ja lopuksi sitten ne selfiet).

Työpäivän päätteeksi on päivä täynnä kokemuksia ja kertomuksia itselläkin, kun on jotenkin selkeämmin se oma työidentiteetti ja oma paikkansa yhteisössä ja jaksaa kotonakin kuunnella muun perheen tarinoita enemmän koulusta ja töistä, kun on itselläkin niitä kokemuksia ja tarinoista, joista ammentaa.

Vaikka päiviin toki keksisi täällä täytettä muutenkin, on se tällaiselle suomalaiselle "työllä sinun pitää itsesi elättämän" helposti tylsistyvälle tyypille ollut kuitenkin yksi arkisen tavallinen asia olla ihan tavallinen työntekijä tässäkin maassa.

Ajokorttia hankkimassa

Meidän perheen teini on jo jokunen aika sitten ylittänyt maagisen 15,5 vuoden rajan. Täällä ajokortin siis voi saada 16-vuotiaana, mutta harjoittelun korttia varten voi aloittaa 6 kk aiemmin. Alle 18-vuotiaan ajokortin hankintaprosessi on vähän eri kuin 18 vuotta jo täyttäneen, mutta Suomeen verrattuna jokseensakin erilainen, ja halvempi, prosessi.

Ensimmäiseksi on läpäistävä DMV:n järjestämä kirjallinen testi. Alle 18-vuotiaan on ennen sitä suoritettava teoriakurssi, joka täällä yleisesti on nettikurssi. En jaksanut sen kummemmin selvitellä, joten kun näin Grouponissa jonkun firman tarjoavan kurssin 15 dollarilla tuossa jo vähän aiemmin, niin ostin sen pois. Teini kävi kurssin ja sen harjoituskokeen ja sai postitse todistuksen suorituksesta. Kyseinen paperi pitää olla, että pääsee sinne oikeaan kirjalliseen kokeeseen.

DMV on ehkä byrokraattisimpia paikkoja täällä, ja siellä jonot on yleensä pitkiä. Yritettiin varata DMV:lle aikaa teinin kirjalliseen kokeeseen, mutta seuraava vapaa aika olisi n. kuukauden päästä. Eli päätettiin mennä jonottamaan. Tuntihan siinä aina ihan kevyesti menee.. Sen jälkeen kun ite kokeessa n. 2,5 vuotta sitten kävin, koe on muuttunut tietokoneella tehtäväksi. Monivalintatesti se on edelleen. Mulla oli muistaakseni silloin 36 kysymystä, mutta teinillä oli joku teinin kysymyspatteristo eli 46 kysymystä. Valokuvauksen ja hyväksytysti läpimenneen testin jälkeen käteen tuli kasa paperia, eli harjoitteluajokortti.

Ennen kuin alle 18-vuotias rattiin oikeasti pääsee, pitää käydä autokoulussa 2 tunnin ajotunnilla. Sen jälkeen saa ajaa vanhemman (tai kenen tahansa yli 25-vuotiaan kanssa). Kortin saadakseen harjoitteluluvalla pitää olla ajanut 6 kk, 50 tuntia, joista 10 tuntia pimeällä, ja lisäksi 6 tuntia autokoulussa. Autokoulun tunnit on 2 h kerrallaan, n. 2 kk välein ja suosituksena, että omaa ajoharjoittelua välillä n. 15 tuntia. Autokoulun autossa opettajalla on oma jarrupolkimensa, mutta omaan autoon sellaista ei kuulu tai saakaan asentaa. Teini on ekan 2 tuntiaan ajanut ja saa nyt ajaa meidän valvonnassa.

Kustannuksia kortille tulee siis minimissään n. 400 taalaa. Autokoulujen hinnoissa voi olla hintaeroja, mutta otettiin toi teinin koulua lähin, joten perustan hinnan nyt siihen. Verkkokurssi siis maksoi 15$, DMV:n maksu 33$ (sis. kirjalliset ja ajokokeen/t) ja autokoulun peruspaketti 355 $. Auton vakuutusten hinta nousee tietty ihan pilviin, kun sen oikean kortin saa, mutta nyt harjoitteluluvalla vakuutusmaksu pysyy ihan normaalina. Jotain alennuksia myöhemmin vakuutusmaksusta saa, jos teinin kouluaineiden keskiarvo on 3 tai yli ja myös jos suorittaa teinin turvallisen ajon nettikurssin.

Eikun autolla ajelemaan nyt sitten vaan.

Pienlentokentän avoimet ovet

Bongasin jostain paikallisesta nettilehdestä, että Palo Alton lentokentällä on avoimet ovet. Uutisen perusteella siellä olisi jonkun verran nähtävää ja ehkä mahdollisuus perheen teinille päästä kokeilemaan koneessakin oloa. En ole koskaan käynyt pienlentokentällä, joten oli ihan hauska lähteä katselemaan, että mitä kaikkea siellä olisi. Päätettiin sitten lähteä viime sunnuntaina sinne kurkkaamaan menoa.

Tapahtuma oli selkeästi osittain suunnattu lapsille, vaikka toki aikuisiakin oli paljon ja heille omat kiinnostuksen kohteensa, kuten esimerkiksi muutama myynnissä ollut pienkone (en kysynyt hintaa edes uteliaisuuttani). Muun muassa poliisilaitos oli esittelemässä toimintaansa ja kalustoaan. Alla kuvassa olevia liikuteltavia operaatiokeskuksia on kuulemma koko laakson alueella neljä. Palo Altossa sellainen on Stanfordin takia, eli tämä päivystää aina mm. Stanfordin jalkapallo-otteluiden aikaan alueella. Muutenkin kuulemma toimintaa ohjataan tästä käsin vähintään kahden viikon välein.

Poliisin liikuteltava operaatiokeskus

Myös poliisiauton takapenkki piti tietty käydä koeistumassa. Ei ollut mikään kovin miellyttävä istumakokemus. Penkit on muovia, eli ihan niinkuin jonkun stadionin penkit, mutta jalkatilaa on ihan järjettömän vähän. Elokuvissa nillä on varmaan toisenlaiset autot, koska etu- ja takaosan pleksilasi, ikkunoissa olleet kumi- tai muoviristikot, oven lapsilukko ja pieni jalkatila kyllä pitänee huolen, ettei tuolta helposti karata..

Poliisiauton superepämukava asiakkaan matkustustila

Nasa Amesin tutkimuskeskus esitteli myös toimintaansa lentokonehallissa. Pääsimme myös juttelemaan ja kyselemään tyhmiä (ei meidän mielestä, mutta varmaan sen astronautin mielestä ne oli tyhmiä kysymyksiä) astronautti Bo Bobkolta. (Ei varmaan tarvitse edes mainita, että tämä oli ensimmäinen astronautti, jonka olen ikinä tavannut..)

Bo Bobkon takki

Ja itse Bo Bobko

 Erilaisia pienkoneita paikalla oli pilvin pimein. Itse sinne lentokoneiden viereen ei pääsääntöisesti tietenkään päässyt juoksentelemaan ja ihmettelemään, mutta osa oli tuotu yleisölle näytille ja osa koneista osallistui näytöslentoihin.

Näytöslento

Vähän vanhempaa kalustoa

Niinkuin ilmeisesti tämäkin

Samaiset koneet lentoon lähdössä

Päivän kohokohta oli kuitenkin se, että 8-17 -vuotiaat todellakin pääsivät vartin pienkoneajelulle. Systeemi oli vähän huonosti organisoitu, mutta sama kait sen väliä. Huomautanpahan vaan, että suomalaiset olisivat organisoineet ilmoittautumisen vähän paremmin. Tuolla nimittäin ensin piti täyttää lappu ja vanhemman suostumus (eli omalla vastuulla ja jos jotain sattuu, niin turha tulla ulisemaan), jotka jätettiin jollekin henkilölle siihen kojuun. Sitten piti kuulemma odottaa tunti. No tunnin päästä sitten huudeltiin lappujen mukaan nimiä ja lappua vastaan sai jonotusnumeron (oikeasti kenelle tulee tällainen systeemi edes mieleen?!?). Kukaan ei sitten oikein tiennyt, että missä numerossa mennään ja lentämään pääsee aina paikalla olevista ne, joilla on pienin jonotusnumero (siis joo.. mutta kuka viitsii enempää valittaa, kun ilmaiseksi pääsee lentämään). Ne, jotka oli olleet jonossa heti aamukymmeneltä kun olivat jo ehtineet lentääkin. Päätettiin sitten käydä syömässä jossain lounasta. Onneksi takaisin tullessa näytöslennot olivat taas loppuneet ja meidän teini pääsikin sitten heti kahden toisen pojan kanssa koneeseen. Siinä oli pakollinen kuvaussessio ja kivi-paperi-sakset -tyyliin ratkaistiin etupenkin kohtalo. Meidän teini siis takapenkille, luurit korviin, vyöt kiinni ja rullaamaan. Pilotti oli kuulemma lentotorniin kommunikoinnin ohessa ehtinyt kertoa lentämisestä ja maisemista vaikka kuinka paljon. Turha varmaan sanoa, että teini oli ihan innoissaan koneen laskeuduttua. Tai miten innoissaan nyt tuollainen teini nyt sitten voi olla. Ainakin asteikolla 1-10 kokemus oli 10. Ja se on meidän teiniltä paljon. ;)

Young Eagles -ohjelman turvin voisi kuulemma myöhemmin jonkun verkkokurssin suoritettuaan saada vielä ilmaisen tunnin lennon myöhemmin. Tapa hankkia uusia harrastajia tämäkin, mutta meidän kukkarolle kyllä jokseensakin liian arvokas harrastus sen ilmaisen lennon jälkeen kuitenkin.

Cesna 180, teinin ensimmäinen pienlentokokemus

Ja lento loppumassa, laskeutuminen viittä vaille valmis

Ei voi muuta sanoa kuin, että oli kyllä tutustumisen arvoinen reissu. Teini meinasi, että pitää laittaa ensi vuoden tapahtumakin jo kalenteriin, että pääsee taas lentämään..

Sequoia and Kings Canyon National park - kansallispuistovisiitti

Lokakuun alussa täällä vietetään Labor dayta (eli hätäisesti käännettynä "työn päivää"). Päivän vietto ei ole milläänlailla mikään Suomen vapun tapainen. Käytännössä täällä se näkyy niin, että kyseinen maanantai on vapaa, eli tämä on yksi niistä neljästä maanantaivapaista, jotka suovat suurelle osalle työntekijöitä siis kolmen päivän viikonlopun.

Koska vielä on kaikenlaista nähtävää, mutta meidän bucket-listalla oleviin on jo jonkun verran matkaa, eli eivät ole ihan tässä tunnin ajomatkan päästä, päätimme suunnistaa näin pitkänä viikonloppuna tuonne Sequioia and Kings Canyon kansallispuistoon. Koska kellään meistä ei ollut hinkua juuttua perjantairuuhkaan, päätimme mennä itse kansallispuistoon vain päiväksi ja ajaa ensin lauantaina Fresnoon, yöpyä siellä ja sitten sunnuntaina aamulla heti kansallispuistoon.

Fresnoon ei varmaan muuten tulisi lähdettyä, koska ei ole mikään turistipaikka ja kesäisin siellä on vielä ihan järkyttävän kuuma. Paikallisetkin kutsuvat Fresnon kesää "hell hole":ksi eli helvetilliseksi pätsiksi (pardon my french). Lähemmäs neljääkymmentä taisi lauantainakin mittarit näyttää. Suuntasimme siellä siis Forestiere Underground Gardeniin, joka nimensä mukaisesti on maanalainen puutarha. Tai no, mitä siitä puutarhasta nyt on jäljellä. En nyt ehkä ihan pelkästään tuon takia Fresnoon ajaisi, mutta olihan se ihan hauska nähtävyys. Tai itse tarina sitäkin mielenkiintoisempi. Lyhykäisyydessään sisilialainen siirtolainen 1900-luvun alkupuolella osti maata kasvattaakseen sitruksia. Hän huomasi ostaneensa käyttökelvottoman pläntin, joka koostuu järjettömän vahvasta metrien paksuisesta kivestä (jonka nimeä en enää muista). Tyyppi oli sitten päättänyt lähteä kaivamaan kuoppaa tähän kiveen (hullun hommaa, vahvaa kuin sementti) ja jatkoi sitä vuosia. Hän sitten teki sekä asuintilat että viljeli sitruspuita siellä maan alla. Ihan tajuton tarina ja opas oli ehkä maailman paras kertomaan sitä tarinaa.

Forestiere Underground Garden

Forestiere Underground Garden, asuintilojen kylpyhuone

Forestiere Underground Garden, alkuperäiset sitruspuut ovat maan alla kestäneet jo vuosikymmeniä ja vieläkin tuottavat jonkun verran satoa

Maanalaista puutarhaa

Lauantaina siis huristeltiin ensin Kings Caynoniin ja sieltä sitten Sequioaan, joka nimensä mukaisesti on sequoia-puiden eli mammuttipetäjien aluetta. Puita on luonnonvaraisena vain juuri tuolla Sierra Nevadan alueella ja ne ovat tilavuudeltaan maailman suurimpia puita (kun ne punapuut on maailman pisimpiä puita). Täällä olisi voinut viettää pidempäänkin aikaa ja käydä vaeltelemassa ja tutkimassa, mutta näillä lämpötiloilla tämä pienet pysähdykset eri paikoissa oli ihan hyvä valinta. Vaellusreissulle kun pitäisi varustautua vähän eri tavalla, ettei alueen karhut pääse retkeilijän ruokavarantoihin käsiksi. Keväällä varmaan kelit ja vesiputoukset olisivat vaelteluun parhaimmillaan. Kuvat eivät oikein tee oikeutta paikalle, koska kanjonista on kanjonin pohjasta tai puolivälistä vähän haasteellista saada kuvia, mutta yritetään silti. 

Kings Canyon, ajomatkalta

Pysähdyspaikan kolibrit

Kings Canyon Gasolinen bensapumput oli kyllä vertaansa vailla

Kings Canyon

Pitäisi näillä tulla säännöt selviksi

Vähän vielä virtasi vesiputouksessa vettäkin

Kings Canyon

Suurimmille mammuttipetäjille on annettu oikein nimet. Tässä niistä suurin, Kenraali Sherman

Ja kenraali vähän kauempaa kuvattuna, ihmiset mittasuhteita selventääkseen kuvassa :)

Jeps, vähän ohuehkon tuntuista oli ilma. Huomasi vasta takaisin parkkipaikalle kiivetessä

Maisemia puistosta pois ajellessa

Tästä sitä huristeltiin

Asumisesta

Eilen aamulla herätessä ei vesihanasta tullut lämmintä vettä. Eikun kurkkaamaan asunnon takaa hätäpoistumisrappusia ja vettähän siellä lorotteli kuumavesivaraajasta. Puoliso laittoi tekstarin vuokraisännälle ja homma lähti pyörimään. Täytyy kyllä sanoa, että meillä on harvinaisen ihana ja tehokas vuokranantaja. Juttua on kuullut ihan toisenlaisistakin tapauksista. Puolen päivän jälkeen oli jo soittanut puolisolle, että uusi varaaja on ostettu ja asennettu ja polttimon lämpösäädöt tehty, eli kotiin tullessa pitäisi jälleen olla lämmintä vettä tarjolla hanasta. Ja näinhän se olikin. Ai miten ihanan tehokasta.

Tänä aamulla lueskelin viikolla kotiin tullutta asunnonvälittäjän mainosta. On se kyllä hauska lueskella, miten juuri nyt kannattaa ostaa asunto, koska 5 vuoden päästä hinnat saattaa olla lähes tuplat. Haha. Tarjolla oli sitten asuntoja, joiden hintataso liikkui siinä 2-7 miljoonan välillä. En jaksanut lukea koko tekstiä, mutta kaaviot katselin. Kaavioissa nyt oli lähinnä kuvattu Piilaakson eri kaupunkien keskihintoja ja neliöhintoja. Kalliimpina keskihintoina yllättäen Atherton, jossa siis aina välillä myynnissä niitä 16-24 miljoonan asuntoja helikopterikenttineen. Athertonista Cupertinoon keskihinnat neliöjalalle oli siinä 890 ja 1400 dollarin välillä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen neliömetrille tulee siis hintaa sellainen 9000-15000 dollaria. Kaikkein hauskin yksityiskohta oli, miten hintoja oli verrattu ja saatu nämä paikalliset hinnat näyttämään halvoilta. Erilliseen taulukkoon oli koottu mm. Lontoon, New Yorkin, Pariisin, Shanghain, Hong Kongin ja muiden suurien pääkaupunkien tai businesskeskittymien tai miljoonakaupunkien hintoja. Lontoon keskihinnaksi per neliöjalka oli listattu n. 4000 dollaria, muutamassa paikassa jopa 6000 dollaria. Pikainen googlaus tämän jälkeen johdatti Guardianin nettisivulle vuoden 2014 tietoihin Lontoon hinnoista. Kummasti kyseisen tilaston mukaan kalleimmat keskihinnat on Lontoon ydinkeskustassa, n. 1600 puntaa per neliöjalka (muissa kaupunginosissa halvempaa). Tämän päivän kurssilla en mitenkään saa yhtälöstä enempää kuin 2600 taalaa neliöjalka. Valhe, emävalhe, tilasto taas kerran. Tai sitten kyseisellä välittäjällä on paremmat tietolähteet kuin mulla. Mutta näin sitä luodaan illuusiota, että nämä törkeän kalliit hinnat ovat itse asiassa oikeinkin edullisia. Haha. Vuokraa siis maksellaan edelleen tyytyväisenä toistaiseksi.