Ajokorttia hankkimassa

Meidän perheen teini on jo jokunen aika sitten ylittänyt maagisen 15,5 vuoden rajan. Täällä ajokortin siis voi saada 16-vuotiaana, mutta harjoittelun korttia varten voi aloittaa 6 kk aiemmin. Alle 18-vuotiaan ajokortin hankintaprosessi on vähän eri kuin 18 vuotta jo täyttäneen, mutta Suomeen verrattuna jokseensakin erilainen, ja halvempi, prosessi.

Ensimmäiseksi on läpäistävä DMV:n järjestämä kirjallinen testi. Alle 18-vuotiaan on ennen sitä suoritettava teoriakurssi, joka täällä yleisesti on nettikurssi. En jaksanut sen kummemmin selvitellä, joten kun näin Grouponissa jonkun firman tarjoavan kurssin 15 dollarilla tuossa jo vähän aiemmin, niin ostin sen pois. Teini kävi kurssin ja sen harjoituskokeen ja sai postitse todistuksen suorituksesta. Kyseinen paperi pitää olla, että pääsee sinne oikeaan kirjalliseen kokeeseen.

DMV on ehkä byrokraattisimpia paikkoja täällä, ja siellä jonot on yleensä pitkiä. Yritettiin varata DMV:lle aikaa teinin kirjalliseen kokeeseen, mutta seuraava vapaa aika olisi n. kuukauden päästä. Eli päätettiin mennä jonottamaan. Tuntihan siinä aina ihan kevyesti menee.. Sen jälkeen kun ite kokeessa n. 2,5 vuotta sitten kävin, koe on muuttunut tietokoneella tehtäväksi. Monivalintatesti se on edelleen. Mulla oli muistaakseni silloin 36 kysymystä, mutta teinillä oli joku teinin kysymyspatteristo eli 46 kysymystä. Valokuvauksen ja hyväksytysti läpimenneen testin jälkeen käteen tuli kasa paperia, eli harjoitteluajokortti.

Ennen kuin alle 18-vuotias rattiin oikeasti pääsee, pitää käydä autokoulussa 2 tunnin ajotunnilla. Sen jälkeen saa ajaa vanhemman (tai kenen tahansa yli 25-vuotiaan kanssa). Kortin saadakseen harjoitteluluvalla pitää olla ajanut 6 kk, 50 tuntia, joista 10 tuntia pimeällä, ja lisäksi 6 tuntia autokoulussa. Autokoulun tunnit on 2 h kerrallaan, n. 2 kk välein ja suosituksena, että omaa ajoharjoittelua välillä n. 15 tuntia. Autokoulun autossa opettajalla on oma jarrupolkimensa, mutta omaan autoon sellaista ei kuulu tai saakaan asentaa. Teini on ekan 2 tuntiaan ajanut ja saa nyt ajaa meidän valvonnassa.

Kustannuksia kortille tulee siis minimissään n. 400 taalaa. Autokoulujen hinnoissa voi olla hintaeroja, mutta otettiin toi teinin koulua lähin, joten perustan hinnan nyt siihen. Verkkokurssi siis maksoi 15$, DMV:n maksu 33$ (sis. kirjalliset ja ajokokeen/t) ja autokoulun peruspaketti 355 $. Auton vakuutusten hinta nousee tietty ihan pilviin, kun sen oikean kortin saa, mutta nyt harjoitteluluvalla vakuutusmaksu pysyy ihan normaalina. Jotain alennuksia myöhemmin vakuutusmaksusta saa, jos teinin kouluaineiden keskiarvo on 3 tai yli ja myös jos suorittaa teinin turvallisen ajon nettikurssin.

Eikun autolla ajelemaan nyt sitten vaan.

Pienlentokentän avoimet ovet

Bongasin jostain paikallisesta nettilehdestä, että Palo Alton lentokentällä on avoimet ovet. Uutisen perusteella siellä olisi jonkun verran nähtävää ja ehkä mahdollisuus perheen teinille päästä kokeilemaan koneessakin oloa. En ole koskaan käynyt pienlentokentällä, joten oli ihan hauska lähteä katselemaan, että mitä kaikkea siellä olisi. Päätettiin sitten lähteä viime sunnuntaina sinne kurkkaamaan menoa.

Tapahtuma oli selkeästi osittain suunnattu lapsille, vaikka toki aikuisiakin oli paljon ja heille omat kiinnostuksen kohteensa, kuten esimerkiksi muutama myynnissä ollut pienkone (en kysynyt hintaa edes uteliaisuuttani). Muun muassa poliisilaitos oli esittelemässä toimintaansa ja kalustoaan. Alla kuvassa olevia liikuteltavia operaatiokeskuksia on kuulemma koko laakson alueella neljä. Palo Altossa sellainen on Stanfordin takia, eli tämä päivystää aina mm. Stanfordin jalkapallo-otteluiden aikaan alueella. Muutenkin kuulemma toimintaa ohjataan tästä käsin vähintään kahden viikon välein.

Poliisin liikuteltava operaatiokeskus

Myös poliisiauton takapenkki piti tietty käydä koeistumassa. Ei ollut mikään kovin miellyttävä istumakokemus. Penkit on muovia, eli ihan niinkuin jonkun stadionin penkit, mutta jalkatilaa on ihan järjettömän vähän. Elokuvissa nillä on varmaan toisenlaiset autot, koska etu- ja takaosan pleksilasi, ikkunoissa olleet kumi- tai muoviristikot, oven lapsilukko ja pieni jalkatila kyllä pitänee huolen, ettei tuolta helposti karata..

Poliisiauton superepämukava asiakkaan matkustustila

Nasa Amesin tutkimuskeskus esitteli myös toimintaansa lentokonehallissa. Pääsimme myös juttelemaan ja kyselemään tyhmiä (ei meidän mielestä, mutta varmaan sen astronautin mielestä ne oli tyhmiä kysymyksiä) astronautti Bo Bobkolta. (Ei varmaan tarvitse edes mainita, että tämä oli ensimmäinen astronautti, jonka olen ikinä tavannut..)

Bo Bobkon takki

Ja itse Bo Bobko

 Erilaisia pienkoneita paikalla oli pilvin pimein. Itse sinne lentokoneiden viereen ei pääsääntöisesti tietenkään päässyt juoksentelemaan ja ihmettelemään, mutta osa oli tuotu yleisölle näytille ja osa koneista osallistui näytöslentoihin.

Näytöslento

Vähän vanhempaa kalustoa

Niinkuin ilmeisesti tämäkin

Samaiset koneet lentoon lähdössä

Päivän kohokohta oli kuitenkin se, että 8-17 -vuotiaat todellakin pääsivät vartin pienkoneajelulle. Systeemi oli vähän huonosti organisoitu, mutta sama kait sen väliä. Huomautanpahan vaan, että suomalaiset olisivat organisoineet ilmoittautumisen vähän paremmin. Tuolla nimittäin ensin piti täyttää lappu ja vanhemman suostumus (eli omalla vastuulla ja jos jotain sattuu, niin turha tulla ulisemaan), jotka jätettiin jollekin henkilölle siihen kojuun. Sitten piti kuulemma odottaa tunti. No tunnin päästä sitten huudeltiin lappujen mukaan nimiä ja lappua vastaan sai jonotusnumeron (oikeasti kenelle tulee tällainen systeemi edes mieleen?!?). Kukaan ei sitten oikein tiennyt, että missä numerossa mennään ja lentämään pääsee aina paikalla olevista ne, joilla on pienin jonotusnumero (siis joo.. mutta kuka viitsii enempää valittaa, kun ilmaiseksi pääsee lentämään). Ne, jotka oli olleet jonossa heti aamukymmeneltä kun olivat jo ehtineet lentääkin. Päätettiin sitten käydä syömässä jossain lounasta. Onneksi takaisin tullessa näytöslennot olivat taas loppuneet ja meidän teini pääsikin sitten heti kahden toisen pojan kanssa koneeseen. Siinä oli pakollinen kuvaussessio ja kivi-paperi-sakset -tyyliin ratkaistiin etupenkin kohtalo. Meidän teini siis takapenkille, luurit korviin, vyöt kiinni ja rullaamaan. Pilotti oli kuulemma lentotorniin kommunikoinnin ohessa ehtinyt kertoa lentämisestä ja maisemista vaikka kuinka paljon. Turha varmaan sanoa, että teini oli ihan innoissaan koneen laskeuduttua. Tai miten innoissaan nyt tuollainen teini nyt sitten voi olla. Ainakin asteikolla 1-10 kokemus oli 10. Ja se on meidän teiniltä paljon. ;)

Young Eagles -ohjelman turvin voisi kuulemma myöhemmin jonkun verkkokurssin suoritettuaan saada vielä ilmaisen tunnin lennon myöhemmin. Tapa hankkia uusia harrastajia tämäkin, mutta meidän kukkarolle kyllä jokseensakin liian arvokas harrastus sen ilmaisen lennon jälkeen kuitenkin.

Cesna 180, teinin ensimmäinen pienlentokokemus

Ja lento loppumassa, laskeutuminen viittä vaille valmis

Ei voi muuta sanoa kuin, että oli kyllä tutustumisen arvoinen reissu. Teini meinasi, että pitää laittaa ensi vuoden tapahtumakin jo kalenteriin, että pääsee taas lentämään..

Sequoia and Kings Canyon National park - kansallispuistovisiitti

Lokakuun alussa täällä vietetään Labor dayta (eli hätäisesti käännettynä "työn päivää"). Päivän vietto ei ole milläänlailla mikään Suomen vapun tapainen. Käytännössä täällä se näkyy niin, että kyseinen maanantai on vapaa, eli tämä on yksi niistä neljästä maanantaivapaista, jotka suovat suurelle osalle työntekijöitä siis kolmen päivän viikonlopun.

Koska vielä on kaikenlaista nähtävää, mutta meidän bucket-listalla oleviin on jo jonkun verran matkaa, eli eivät ole ihan tässä tunnin ajomatkan päästä, päätimme suunnistaa näin pitkänä viikonloppuna tuonne Sequioia and Kings Canyon kansallispuistoon. Koska kellään meistä ei ollut hinkua juuttua perjantairuuhkaan, päätimme mennä itse kansallispuistoon vain päiväksi ja ajaa ensin lauantaina Fresnoon, yöpyä siellä ja sitten sunnuntaina aamulla heti kansallispuistoon.

Fresnoon ei varmaan muuten tulisi lähdettyä, koska ei ole mikään turistipaikka ja kesäisin siellä on vielä ihan järkyttävän kuuma. Paikallisetkin kutsuvat Fresnon kesää "hell hole":ksi eli helvetilliseksi pätsiksi (pardon my french). Lähemmäs neljääkymmentä taisi lauantainakin mittarit näyttää. Suuntasimme siellä siis Forestiere Underground Gardeniin, joka nimensä mukaisesti on maanalainen puutarha. Tai no, mitä siitä puutarhasta nyt on jäljellä. En nyt ehkä ihan pelkästään tuon takia Fresnoon ajaisi, mutta olihan se ihan hauska nähtävyys. Tai itse tarina sitäkin mielenkiintoisempi. Lyhykäisyydessään sisilialainen siirtolainen 1900-luvun alkupuolella osti maata kasvattaakseen sitruksia. Hän huomasi ostaneensa käyttökelvottoman pläntin, joka koostuu järjettömän vahvasta metrien paksuisesta kivestä (jonka nimeä en enää muista). Tyyppi oli sitten päättänyt lähteä kaivamaan kuoppaa tähän kiveen (hullun hommaa, vahvaa kuin sementti) ja jatkoi sitä vuosia. Hän sitten teki sekä asuintilat että viljeli sitruspuita siellä maan alla. Ihan tajuton tarina ja opas oli ehkä maailman paras kertomaan sitä tarinaa.

Forestiere Underground Garden

Forestiere Underground Garden, asuintilojen kylpyhuone

Forestiere Underground Garden, alkuperäiset sitruspuut ovat maan alla kestäneet jo vuosikymmeniä ja vieläkin tuottavat jonkun verran satoa

Maanalaista puutarhaa

Lauantaina siis huristeltiin ensin Kings Caynoniin ja sieltä sitten Sequioaan, joka nimensä mukaisesti on sequoia-puiden eli mammuttipetäjien aluetta. Puita on luonnonvaraisena vain juuri tuolla Sierra Nevadan alueella ja ne ovat tilavuudeltaan maailman suurimpia puita (kun ne punapuut on maailman pisimpiä puita). Täällä olisi voinut viettää pidempäänkin aikaa ja käydä vaeltelemassa ja tutkimassa, mutta näillä lämpötiloilla tämä pienet pysähdykset eri paikoissa oli ihan hyvä valinta. Vaellusreissulle kun pitäisi varustautua vähän eri tavalla, ettei alueen karhut pääse retkeilijän ruokavarantoihin käsiksi. Keväällä varmaan kelit ja vesiputoukset olisivat vaelteluun parhaimmillaan. Kuvat eivät oikein tee oikeutta paikalle, koska kanjonista on kanjonin pohjasta tai puolivälistä vähän haasteellista saada kuvia, mutta yritetään silti. 

Kings Canyon, ajomatkalta

Pysähdyspaikan kolibrit

Kings Canyon Gasolinen bensapumput oli kyllä vertaansa vailla

Kings Canyon

Pitäisi näillä tulla säännöt selviksi

Vähän vielä virtasi vesiputouksessa vettäkin

Kings Canyon

Suurimmille mammuttipetäjille on annettu oikein nimet. Tässä niistä suurin, Kenraali Sherman

Ja kenraali vähän kauempaa kuvattuna, ihmiset mittasuhteita selventääkseen kuvassa :)

Jeps, vähän ohuehkon tuntuista oli ilma. Huomasi vasta takaisin parkkipaikalle kiivetessä

Maisemia puistosta pois ajellessa

Tästä sitä huristeltiin

Asumisesta

Eilen aamulla herätessä ei vesihanasta tullut lämmintä vettä. Eikun kurkkaamaan asunnon takaa hätäpoistumisrappusia ja vettähän siellä lorotteli kuumavesivaraajasta. Puoliso laittoi tekstarin vuokraisännälle ja homma lähti pyörimään. Täytyy kyllä sanoa, että meillä on harvinaisen ihana ja tehokas vuokranantaja. Juttua on kuullut ihan toisenlaisistakin tapauksista. Puolen päivän jälkeen oli jo soittanut puolisolle, että uusi varaaja on ostettu ja asennettu ja polttimon lämpösäädöt tehty, eli kotiin tullessa pitäisi jälleen olla lämmintä vettä tarjolla hanasta. Ja näinhän se olikin. Ai miten ihanan tehokasta.

Tänä aamulla lueskelin viikolla kotiin tullutta asunnonvälittäjän mainosta. On se kyllä hauska lueskella, miten juuri nyt kannattaa ostaa asunto, koska 5 vuoden päästä hinnat saattaa olla lähes tuplat. Haha. Tarjolla oli sitten asuntoja, joiden hintataso liikkui siinä 2-7 miljoonan välillä. En jaksanut lukea koko tekstiä, mutta kaaviot katselin. Kaavioissa nyt oli lähinnä kuvattu Piilaakson eri kaupunkien keskihintoja ja neliöhintoja. Kalliimpina keskihintoina yllättäen Atherton, jossa siis aina välillä myynnissä niitä 16-24 miljoonan asuntoja helikopterikenttineen. Athertonista Cupertinoon keskihinnat neliöjalalle oli siinä 890 ja 1400 dollarin välillä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen neliömetrille tulee siis hintaa sellainen 9000-15000 dollaria. Kaikkein hauskin yksityiskohta oli, miten hintoja oli verrattu ja saatu nämä paikalliset hinnat näyttämään halvoilta. Erilliseen taulukkoon oli koottu mm. Lontoon, New Yorkin, Pariisin, Shanghain, Hong Kongin ja muiden suurien pääkaupunkien tai businesskeskittymien tai miljoonakaupunkien hintoja. Lontoon keskihinnaksi per neliöjalka oli listattu n. 4000 dollaria, muutamassa paikassa jopa 6000 dollaria. Pikainen googlaus tämän jälkeen johdatti Guardianin nettisivulle vuoden 2014 tietoihin Lontoon hinnoista. Kummasti kyseisen tilaston mukaan kalleimmat keskihinnat on Lontoon ydinkeskustassa, n. 1600 puntaa per neliöjalka (muissa kaupunginosissa halvempaa). Tämän päivän kurssilla en mitenkään saa yhtälöstä enempää kuin 2600 taalaa neliöjalka. Valhe, emävalhe, tilasto taas kerran. Tai sitten kyseisellä välittäjällä on paremmat tietolähteet kuin mulla. Mutta näin sitä luodaan illuusiota, että nämä törkeän kalliit hinnat ovat itse asiassa oikeinkin edullisia. Haha. Vuokraa siis maksellaan edelleen tyytyväisenä toistaiseksi.

Kesän keikkaputki

Täällä nurkilla käy esiintymässä noita maailmantähtiä suhteellisen usein. En ole ehtinyt ja jaksanut etukäteen selvitellä noita isoimpien tähtien aikatauluja, joten P!nk:in keikkakin on tainnut mennyt multa ohi jo pariin otteeseen tämän 2,5 vuoden aikana. Ja vaikka kaikenlaista roskapostia tuleekin, niin noitten lipunmyyntifirmojen mainospostit on jääneet jo jokusen aikaa tulematta - ilmeisesti olen ollut liian huono asiakas viime aikoina, kun en ole ostellut niistä lippuja pitkään aikaan.

Tänä keväänä bongasin jotain keikkoja jostain uutisjutuista ja sitten Grouponin mainosmeileistä. Kesän keikkaputki aloitettiin San Franciscon Stern Grove Festivalilta. Stern Grove Festival on ilmainen ja erilaisia keikkoja on useampana sunnuntaina pitkin kesää. Kesän ensimmäinen keikka on picnic-konsertti, johon liput saa ilmeisesti lahjoittamalla paljon rahaa tai oman paikkalippunsa voi ostaa arvonnan kautta. Tapahtuman sivujen mukaan muut paitsi picnic-paikat ovat kuitenkin ilmaiset. Emme olleet todellakaan varautuneet sellaiseen yleisöryntäykseen. Puistoa reunustaa eucalyptuspuiden täyttämä mäki ja koko mäenrinne oli täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan Patti Austinia ja Smokey Robinsonia (en normaalisti kuuntele tällaista musiikkia, mutta olihan tämä nyt kanssa vähän tällainen American Classic). Siinä paikkaa etsiskellässämme ihmettelin vahvaa tuoksua. Vaikka eucalyptuspuita olikin reippaasti, ei niiden niin vahvasti pitäisi tuoksua. Teini vaan vastasi "äiti, tää on San Francisco". Jeps. Eli ei siis raikas eucalyptuksen tuoksu, vaan kannabiksen..

Loput liput olinkin Sulo Vilén -tyyppisesti ostanut halavalla Grouponista. Eli kesän ohjelmassa oli sitten myös Queenin (solistina Adam Lambert) keikka San Josen SAP Centerissä. Alkuun vähän epäilytti Adamin astuminen niin isoihin saappaisiin, mutta keikka oli oikeasti tosi hyvä. Enemmän keikkafiiliksissä olisi ehkä ollut, jos ei olisi istunut niillä 24 taalan takarivin paikoilla, vaan olisi viitsinyt panostaa vähän parempiin lippuihin. Mutta ihan hyvä ilta niinkin ja hintansa väärti.

Itsenäisyyspäivänä siis kävimme Shorelinen itsenäisyyspäiväkonsertissa, jossa San Franciscon sinfoniaorkesteri soittaa ensin ja pimeän tultua alkaa ilotulitukset. Nämäkin liput bongasin Grouponista 20 taalaa / henkilö. Olivat oikein hintansa arvoiset ja saatetaan mennä ens vuonna uudestaan, vaikkei näin halpoja lippuja löydettäiskään. Samaan paikkaan mentiin kesän aikana vielä kahdesti ja samanhintaisilla lipuillakin.

Olin onnistunut bongaamaan, että Mötley Crüen jäähyväiskeikkakiertue tulee myös Shorelinelle ja kun ne sitten Grouponista bongasin, niin ostaahan ne piti. Sinänsä moista 80-90-luvun tukkaheviä ei ole tullut kuunneltua, no siis sitten 80-luvun, mutta kun kerran halvalla sai. Lämppärinäkin kun oli sellainen suhteellisen "tuntematon" suuruus kuin Alice Cooper, joten tällä keikalla sai kyllä rahalleen vastinetta ja enemmäkin. Alice Cooper soitti tunnin vielä valoisan aikaan, mutta itse pääesiintyjä heitti parin tunnin setin pimeän laskeuduttua. Ja mitäs muuta kuin niitä 80-luvun biisejä. Keikan yleisö ei muuten ollut mitään pitkätukkaista tukkaheviporukkaa, vaan sellaista perusamerikkalaista pienellä parralla ja pystytukalla. (Jonka näköistä porukkaa täällä vahvasti aasialaispainotteisissa Piilaakson lähiöissä ei ihan joka päivä näe.) Keikan loputtua oli hauska katsella kun konsertista poistujat käynnistelivät harrikoitaan siinä paikan ulkopuolella. Ja niitä pyöriä ei sitten ollut ihan vähän. Tolkuttoman mukavan oloista porukkaa, kun siinä kävelytien ruuhkassa yritettiin poistua omien (polku)pyöriemme kanssa. Vaikka vähän taisin kolhaista edelläkävelijääkin, niin ei tullut mitään haistattelua, vaan "cool, I should have though about biking here, too" kommenttia. Oli kyllä ihan huippuilta. Seuraavana aamuna tosin kyllä töihin lähteminen oli ihan tuskaa kaiken valvomisen ja hyppimisen takia.

Elokuun puolivälissä oli sitten vielä yksi keikka, jolle meillä oli liput. Rascall Flatts ja lämppärinä Sheryl Crow. En ole kantri-ihmisiä, mutta Sulo Vilén ja kun kerran halvalla saa ja niin edelleen. Tälle keikalle lähdettiin ihan liian myöhään, koska meillä oli aiemmin päivällä ollut toinen meno. Siinä sitä sitten ensin käveltiin puolisen kilometriä jonon päähän ja jonoteltiin. Joka siis johti siihen, että itse asiassa missattiin Sherylin keikan alku ja ne kaikki biisit, jotka itse olisin tunnistanut. Osittain syynä taisi olla se, että edellisenä iltana oli Wiz Khalifan keikan jälkeen backstagella ollut ammuskelu, jossa yksi oli kuollut ja turvatoimet oli selkeästi tiukemmat. Toisaalta ehkä kaikki muutkin oli tulleet vähän liian myöhään. Ja kyllähän tuollaisesta parinkymmenentuhannen konserttivieraan sisäänheittäminen nyt jonkun aikaa kestääkin. Normaalisti täällä meidän nurkilla ei kyllä cowboy-hattuja ja buutseja kauheasti näy, mutta keikkayleisöllä niitä näytti olevan aika reippaasti. Samaten erittäin niukkaa ja läpinäkyvää vaatetusta nuorilla naisilla, jos tässä nyt näin vanhan akan vinkkelistä asiaa katsoo. ;) Oikeasti niin humalaista porukkaa kuin siinä jonossakin näki sekoilevan en ole tässä maassa aiemmin, edes missään muussa yleisötapahtumassa, nähnyt. Keikka oli sinänsä ihan ok, kun vihdoin sisälle päästiin. Tällä kertaa oltiin tultu keikalle autolla, joten päätettiin skipata encoret ja lähteä ennen niitä pois. Saman päätöksen oli tehnyt kyllä useampi sata muutakin ihmistä, mutta näin päästiin sentään jokseensakin ajoissa kotiin, eikä jemitetty tuntikaupalla siellä täydellä parkkiksella odottamassa pääsyä sieltä pois.

Kesä alkaa pikkuhiljaa olla ohi ja nyt ei odota jääkaapin ovessakaan mitään keikkalippuja. Josko ens kerralla ehtisi ja muistaisi katsella niitä vähän enemmän omia suosikkeja ja maksaa oikein koko lipun hinnankin, jos joku vähän nykyaikasempi suosikkiartisti heittäisi keikan tässä jossain lähellä.